Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Vierailija kirjoitti:
Samanlaista oli vielä 80-luvullakin maalla. Kun aloitin koulun, ei saanut enää leikkiä. Piti olla jonkinlainen pikkuaikuinen ja aina töissä. Salaa jollakin pikkusiskon barbilla vähän leikin. Hirveä pilkka ja huuto vanhemmilta, jos siitä jäi kiinni. Koko ajan piti olla tekemässä jotakin: siivoamassa, auttamassa navetalla jne. Isä ja äiti riitelivät siitä, kuka sai lapset työvoimakseen. Koulussa piti menestyä, mutta läksyjä ei saanut tehdä rauhassa. Sekin oli lorvimista.
Päätin jo varhain, etten koskaan hanki omia lapsia. Kierre loppuu osaltani tähän.
Minua äiti moitti kun leikin vielä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en saanut olla rauhassa. Kaikenmaailman harrastuksissa piti juosta kaiken aikaa.
Kesälomilla äitini teki tehtävälista, mitä pitää tehdä ja suorittaa päivän aikana. Muun muassa piti kiillottaa hopeat. No, tiesin kyllä mitkä tavarat ovat hopeaa, mutta en ollut koskaan nähnyt niitä kiillotettavan.
Tällaisia kummahommia oli kymmenen päivässä. Ei näissä mitenkään opastettukaan, kun ihmettelin. Huudettiin vaan.
Opin, että minä en saa levätä koskaan, vaan pääasia on olla vaan koko ajan hämillään.
Muutamaa vuotta myöhemmin tein jo kahta työvuoroa putkeen. Nykyään yritän päästä takaisin sairaseläkkeelle. En jaksa enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, onneksi ei ole ollut tuollaista. Millaisesta perheestä vanhempanne ovat peräisin, ymmärtämällä asiat heidän näkökulmastaan asiat näyttäytyvät järkevämmältä.
No, kerroin jo kommentissani isäni olleen kotoisin Lapista, todellisesta korvesta. Kerroin jo ettei sopeutunut kaupunkiin ja tehdastyöhön.
Ei se silti työ järkeä järjettömään käytökseen. Ei sillä voi puolustella väkivaltaa tai omien lasten koulunkäynnin hankaloittamista.
En jaksa aikuisena yritttää tämän enempää ymmärtää eikä minun tarvitse.
Väleissä en ole isäni kanssa, yritin pitkään, suorittaja minussa yritti ja yritti, mutta loppu tuli kun isäni puhui minun lapsistani yhtä rumasti kuin minusta lapsena.
Tämä sukupolvikokemus tuli tiensä päähän ja minun lapseni ovat vapautuneet 60-luvun lappilaisen pientilan elämästä tiettömien taipaleiden takana. Ja minäkin olen vihdoin vapaa.Tämä. Aina, ihan aina vaaditaan että hakatun, alistetun ja kaltoinkohdellun lapsen pitää ymmärtää sitä vanhempaansa.
Jännä että kenenkään ei tarvitse ymmärtää sitä kaltoinkohdeltua lasta. Se hakkaava julma sadistivanhempi ei viitsinyt ymmärtää lastaan tai sitä että lasta ei saa rääkätä jatkuvalla työnteolla. Mutta sitä kaltoinkohtelijaa pitää silitellä ja paapoa ja ymmärtää.No, niinhän se on suomessa muutenkin että rikollista, esim puukottajaa, ymmärretään ja paapotaan. Samalla uhri saa kärsiä itse ja yksin ilman mitään ymmärtämistä.
Käsitykseni mukaan kaltoinkohteleva vanhempi alkaa vanhuudessaan kyllä nähdä omat tekonsa, mutta koska mitään ei voi enää korjata, ei siitä voi keskustella eikä oikeita sanojakaan ole. Hänkin on oman elämänsä uhri. Millainen hänen lapsuutensa oli, tuskin mitään jatkuvaa lepoa ja kannustusta sai kodin piiristä ainakaan. Eikä lastenkasvatuksesta tiedetty mitään. Vanhoissa valokuvissa näkee totisia ja kalvakkaita perheitä. Minkäänlainen ilakoiminen ei varmaan tullut kuuloonkaan. Ja ainainen huoli toimeentulosta. Kaltoinkohdellun tulee katkaista tämä vahingollinen tapa ja kohdella lapsiaan hyvin. Tietoa ainakin on tarjolla ken haluaa asioihin perehtyä.
Miehen puolelta tulee tuo vinoisuus, ettei kipeänä saisi olla. Kuumetta ei tunneta, se on vain heikko mieli. Mies tuskin koskaan sanoo äidilleen, että olla möllöttää vain. Hirveää tuollainen!
Meillä sai onneksi sairastella ja silloin myös piti olla levossa. En muista, että minulta olisi koskaan vaadittu liikoja. Esimerkiksi monen kokemus aikaisista aamuista jopa loma-aikaan on aivan kammottava, suoraan kuin alokasleiriltä. Mielenkiinnolla ja surulla näitä kokemuksia luen.
Taisin kirjoittaa tähän ketjuun jo silloin pari vuotta sitten. Mutta samanlaista oli minullakin: koskaan ei lapsuudenkodissa saanut levätä tai tehdä mitään mukavaa, vaan kotona oli ainainen työleiri ja aina piti olla valmis palvelemaan.
Nyt nelikymppisenä en sitten teekään muuta kuin aivan minimin. Alisuoriudun töissä, asuntoni muistuttaa kaatopaikkaa ja ainoa "harrastukseni" on puhelimen selailu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuopus suuresta perheestä. Mua on aina kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä. Oikeasti mua olisi pitänyt patistaa töihin ja tekemään itse. Olisin myös ansainnut piiskaa ja kuria. Olen koko elämän saanut olla saama puolella -->> ei hyvä.
Meillä on saanut lukea ja rentoutua, katsoa tv:tä, nukkua pitkään ja laiskotella, makoilla ja ottaa rennosti. Toki on myös pitänyt hoitaa hyvin kouluhommat ja tehdä kotitöitä, mutta eivät nämä sulje toisiaan pois. Meillä kotitöihin ei ole hirveästi pitänyt edes kehottaa tai pyytää koska kyllä olen ihan itsekin tajunnut että nyt voisi tyhjentää tiskikoneen tai nyt voisi imuroida jne. Veljeä piti kyllä jonkun verran patistaa noihin siivoushommiin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa omalta kertomukselta. paitsi että komentaja oli äiti. Isä kuoli kun olin pieni.
Ei Luoja laiskoja ruoki.
Lukea kyllä sai, mutta vasta kun työt oli tehty. Telkkaria jos katsottiin, kaikki yhdessä, yksin ei saanut katsoa ettei sähköä kulu, niin samalla piti tehdä käsitöitä tai viikata pyykkiä.
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan tuolla tavoin, mutta lukemista pidettiin meilläkin "hömpötyksenä" Sitä piti hävetä ja lukea salaa. Kun sain kirjastokortin ja äiti löysi sen, sain tukkapöllyä ja kotiarestia, etten menisi kirjastoon. Myös polkupyöräni takavarikoitiin sillä kirjastoon oli 8km matkaa ja se olisi ollut lapselle melko työlästä kävellä edestakaisin. Ihan järjetöntä touhua. Emmekä edes kuuluneet mihinkään ääripään uskontolahkoihin.
Nykyvanhemmat itkisivät ilosta, jos lapsi haluaisi lukea kirjoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa kyllä hyvin tulee ilmi suomalaisten pakkomielle turhiinkin töihin. Omalle kotityölle ei lasketa tuntipalkkaa, eikä palveluita tai valmistuotteita osteta. Vaikka rahaa olisi niin kaikki pitää tehdä itse, joku lääkärikin käyttää kesälomansa mattopyykillä ja mustikkametsässä kyykkien vaikka voisi viedä ne pesulaan ja ostaa mustikat torilta ja käyttää aikansa paremmin.
Totta. Suomalainen kulttuuri on monessakin suhteessa todella sairas. Voitteko kuvitella vaikkapa keski- tai etelä-eurooppalaisten käyttävän lomansa noin?
Heillä kasvaa ruokaa melkein ympäri vuoden. Täälläpäin maailmaa on aina tiedetty, että ravinto on kerättävä kasvukautena. Poikkeuksena oli metsän ja vesien riista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaista oli vielä 80-luvullakin maalla. Kun aloitin koulun, ei saanut enää leikkiä. Piti olla jonkinlainen pikkuaikuinen ja aina töissä. Salaa jollakin pikkusiskon barbilla vähän leikin. Hirveä pilkka ja huuto vanhemmilta, jos siitä jäi kiinni. Koko ajan piti olla tekemässä jotakin: siivoamassa, auttamassa navetalla jne. Isä ja äiti riitelivät siitä, kuka sai lapset työvoimakseen. Koulussa piti menestyä, mutta läksyjä ei saanut tehdä rauhassa. Sekin oli lorvimista.
Päätin jo varhain, etten koskaan hanki omia lapsia. Kierre loppuu osaltani tähän.
Minua äiti moitti kun leikin vielä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla.
Oma isoisäni huomautti 11-vuotiaalle lapsenlapselle, että olet noin iso, nyt leikin aika on ohi. Olin ainoa lapsi ja usein ikävissäni yksin. Olin järjestänyt kotiin leikkikaupan, jossa oli myytäviä tuotteita eli tyhjiä ruokapakkauksia ja leikkirahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa omalta kertomukselta. paitsi että komentaja oli äiti. Isä kuoli kun olin pieni.
Ei Luoja laiskoja ruoki.
Lukea kyllä sai, mutta vasta kun työt oli tehty. Telkkaria jos katsottiin, kaikki yhdessä, yksin ei saanut katsoa ettei sähköä kulu, niin samalla piti tehdä käsitöitä tai viikata pyykkiä.
Voi taivas!
Mun vanhemmat on edelleen tuollaisia, että eivät voi olla tekemättä mitään. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta, kun laittaa viestiä ja kyselee kuulumisia, vastaavat, että juuri ovat menossa pihahommiin. Ja sitten jaksavat meillä käydessä AINA nalkuttaa siitä, että ei olla tehty sitä tätä tai tuota. Ihan oikeasti kukaan tuon ikäluokan lapsina eläneistä ei jaksa enää aikuisena suorittaa. Lapsuudessa oli työleiriä kerrakseen.
Tosin jokin silti on muuttunut, koska näiden työhullujen lapsenlapsen (tyttäreni) ei muka tarvitsisi tehdä sitten yhtään mitään. Meillä on esiteinillä tietyt kotihommat, jotka kuuluu hänen vastuulleen, että on oikeutettu kuukausirahaan. Olisi ehkä naurattanut, jos ei olisi itkettänyt, kun äitini sanoi, että orjuutamme lasta. Hienosti on äitini unohtanut sen aamusta iltaan rikkaruohojen kitkemisen, ruohonleikkuun, halkojen pinoamisen jne. omakotitalon hommat, joita me tehtiin jo paljon lastani nuorempana, kun satunnainen roskien vienti ja tiskikoneen tyhjentäminen on orjuutusta. (Me asumme muuten rivitalossa, koska en halua tehdä noita hommia enää ikinä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko ajatelleet, mitä helvettiä elämänne tulee olemaan kun nuo vanhemmat muuttuvat vanhukseksi ja VAATIVAT (huom vaativat, eivät siis pyydä) teitä auttamaan heitä kaikessa? Alkaa tulla käskyttämistä katon putsauksesta, aitan maalaamisesta, lumien kolaamisesta, ikkunan pesusta ja pointtina se että _koko ajan_ pitäisi olla hyysäämässä ja tekemässä.
Eli lapsuuden komentelu ja orjaleiri ja käskytyshelvetti palaa taas!
No ei kai kukaan nyt enää aikuisena tuollaiseen suostu. Itse laitoin välit poikki kirjoitusten jälkeen kun muutin pois opiskelemaan. Ja hyvä niin.
Minä luin. Varmaan 6 kirjaa vkossa + koulukirjat.
Olin 10 tyttö, mutta silti kuulin koko ajan: Mitä sää ot jatkuvasti naama kiinni kirjassa! Tuo ainainen lukeminen saa nyt loppua!
Vähän poikkeaa nykyisestä.
Meillä on rivitaloyhtiössä tällainen vanha pariskunta, joka tekee ja häärää koko ajan. Hoitavat kaikki yhteiset työt sillä aikaa, kun muut ovat töissä. Ja sitten nalkuttavat asiasta.
Minun työhuoneeni on pihalle päin niin, että näen heidän touhuamisensa päivittäin. Yksi päivä pariskunnan mies mutisi siitä, että he joutuivat haravoimaan koko taloyhtiön pihan ja minäkin vaan istuin koneen ääressä koko päivän (tein töitä).
Tämän ketjun vastaukset paljasti, että elän kuplassa. Minulla ei ole käynyt mielen vieressäkään, että lukemista voitaisiin pitää jossain huonona asiana. Omia lapsiani yritän parhaani mukaan saada lukemaan ja mahdollisimman paljon, koska se kasvattaa henkistä pääomaa laajalla skaalalla. Mutta aina voi näköjn oppia uutta ihan vaan lukemalla vauva-palstaakin.
Vierailija kirjoitti:
Samaa oli minunkin lapsuuden kodissani.
Harrastukset ja lukeminen ja ihan koulutyökin olivat turhuutta ja herrojen kakaroiden juttuja.
Aina piti tehdä ns. kotihommia, joita vanhemmat ihan keksimällä keksivät. Meillä oli myös näitä älyttömiä perunamaa-urakoita, risusavottoja ja marjanpoimimista pakolla, jumalattomat saavit täyteen.
Isäni oli kotoisin Lapista, kirjaumellisesti korvesta, eikä sopeutunut kaupunkiin, johon oli ollut pakko tulla tehdastöiden perässä. Ei myöskään ymmärtänyt aikojen muuttuneen, joten 80-luvun tiilitalossa, pienellä kaupunkilaistontilla elettiin kuin 60-luvun lappilaisen pientilan elämää keskellä korpea.
Kuri oli myös kova, koirat ja lapset olivat kovassa koulussa. Isäni koirista on jäänyt ikävät muistot, ne eivät olleet lemmikkejä, mutta eivät oikein työkoiriakaan.
Kohtelu oli sadistista, ja välillä lapsiakin kohdeltiin niin, kova kuri liukui pahoinpitelyn ja sadismin puolelle.
Omaa
Minusta on outoa ettei kukaan mainitse sitä yhteistä tekijää näille kokemuksille. Jos kyseessä olisi vaikka joku Adventisti, niin johan kielikello kävisi ja uskontoa haukuttaisi mutta......!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko ajatelleet, mitä helvettiä elämänne tulee olemaan kun nuo vanhemmat muuttuvat vanhukseksi ja VAATIVAT (huom vaativat, eivät siis pyydä) teitä auttamaan heitä kaikessa? Alkaa tulla käskyttämistä katon putsauksesta, aitan maalaamisesta, lumien kolaamisesta, ikkunan pesusta ja pointtina se että _koko ajan_ pitäisi olla hyysäämässä ja tekemässä.
Eli lapsuuden komentelu ja orjaleiri ja käskytyshelvetti palaa taas!
Kyllä, juuri näin. Äitini asuu väkisin yli 90-vuotiaana omakotitalossa. Mitään ei tietenkään itse kykene tekemään, mutta puutarhan pikkutarkka taso on säilytettävä. Jatkuvasti pitää perustaa uusia kukkapenkkejä, istuttaa lisää marjapensaita, laajentaa mansikkamaata. Me sitten siskosten kanssa juostaan siellä omien talojemme ja perheidemme hoidon lomassa, välimatkaakin on paljon. Ja ihan kaikki pitää tehdä tarkasti niin kuin määrätään. Kuo
"Syksyllä tietysti marjasadon kerääminen ja säilöminen. Koko sato jää hänelle, me emme saa viedä mitään. Jos on hyvä mustikkavuosi, pitää vielä muutama ämpärillinen käydä hänelle mustikoita keräämässä. Ja myös puolukat, lakat ja karpalot."
Salaisella kiusalla ostaisin muumiolle metsämarjat torilta.
Vastaavan työleirikasvatuksen saaneena on omassa kodissa kevyempää, mutta aina huono omatunto tekemättömistä asioista.
Omilta lapsilta en raskinut paljon vaatia. Heti kun valittivat, hellyin, kun tuli mieleen se lapsuuskodin "otsasi hiessä" -meininki. - Saivat leikkiä kyllikseen ja kirjojen lukemisesta jopa maksoin :D
Sama. Koko ajan piti tehdä jotain ja 15v lähtien olin KOKO kesän töissä ilman lomaa. Kaiken lisäksi viikonloppuisin psykovanhemmat herätti minut aikaisin, etten varmasti saanut levätä ikinä.
Kun lähdin opiskelemaan jatkoin pari kesää tota, että rankan opiskelutalven jälkeen tein kokokesän töitä. Sitten vieteri katkesi ja lopetin. Seuraavan kerran olin kesällä töissä 48-vuotiaana, mutten silloinkaan koko kesää. Valitsin aina työt niin, että kesä olisi vapaa.
N53 ja burnout