Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Ei ollut tuollaista. Ei saaneet vanhemmat sitäkään vähää aikaan. Itsekseni sitten käytin ajan opiskeluun

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan tuolla tavoin, mutta lukemista pidettiin meilläkin "hömpötyksenä" Sitä piti hävetä ja lukea salaa. Kun sain kirjastokortin ja äiti löysi sen, sain tukkapöllyä ja kotiarestia, etten menisi kirjastoon. Myös polkupyöräni takavarikoitiin sillä kirjastoon oli 8km matkaa ja se olisi ollut lapselle melko työlästä kävellä edestakaisin. Ihan järjetöntä touhua. Emmekä edes kuuluneet mihinkään ääripään uskontolahkoihin.

Kuulostaa kamalalle. Minkä ikäinen olet?

Kuulostaa valitettavan tutulta nämä tarinat täällä.

Oman äitini puolustukseksi täytyy sanoa, etten usko hänen olevan narsisti, sadisti tai mitään vastaavaa, mutta kova ylisuorittaja ja perfektionisti hän on aina ollut. Aina välillä hänen käytöksessään ja sanoissaan vilahti sellainen tietoisuus: "Ei hitto, taidan oikeasti vaatia lapsiltani vähän liikaa." Muistan lapsuudestani muutaman kerran, kun äiti itkeskeli ja oli aidosti pahoillaan, jos oli sanonut meille lapsille pahasti. Useimmiten hän kuitenkin teki tätä asioihin patistamista ja siinä sivussa lastensa väheksymistä ihan tiedostamattaan, halusi että me suoriudumme yhtä täydellisesti kuin hän ja olemme ihailtavan ahkeria ihmisiä.

Kaikki kesät olin töissä 15-vuotiaasta eteenpäin, muistaakseni myös sisarukseni. Kesäviikonloppuisin poimittiin usein väkipakolla vadelmia, hoidettiin pihaa, käytiin mustikkametsällä, vaikka pakastin olisi jo pursunnut marjoja ja olisi ollut ihanaa lukea tai piirtää vapaapäivänä. Muistan myös sen pakonomaisen siivousrumban joka hiton lauantai, ja vielä isompi siivousrumba ennen joulua ja kesäloman alussa. Mulla oli myös useampi harrastus, joten viikossa oli kuutena päivänä harrastustoimintaa, joinain päivinä kahta eri harrastusta. Useimmista harrastuksistani en tykännyt, mutta äiti silti patisti niihin (kilpailulliset joukkuelajit). Vähempiarvoisena taas piti niitä, joista aidosti pidin (taideharrastukset). Harrastusten lisäksi sain nurinaa jos koenumerot oli jotain muuta kuin 9-10, ensimmäisestä seiskastani yläasteen lopulla äiti kuulemma menetti yöunensa.

Lukiossa koin pahan burn outin ja yritin jopa päästä hengestäni. Samoihin aikoihin äiti sätti minua laiskaksi, saamattomaksi ja ihmetteli, mikä minua vaivasi, kun en saanut öisin nukuttua ja päivisin olin uninen zombi. Hän ei kai koskaan tajunnut, kuinka uupunut todellisuudessa olin ja kuinka heikoilla kantimilla mielenterveyteni oli noihin aikoihin.

Onneksi selätin uupumukseni sillä, että olin lukion jälkeen pari vuotta käytännössä tekemättä mitään. Sen jälkeen menin yliopistoon, töihin ja niin edelleen. Edelleen sellainen pakonomainen suoritusvaihde menee välillä päälle,  silloin on samaan aikaan uupunut ja ahdistuneen levoton olo. Äitini ei ole onneksi sättinyt enää aikuisena. Ei patista tekemään turhaa, muka-ahkeraa työtä tai harrastamaan mitään. Ei myöskään enää vähättele tai sano laiskaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa monta kertaa käynyt ilmi että ne suurten ikäluokkien vanhemmat ihan tietoisesti k0sti omille lapsilleen. Ei vahingossa. Vaan tietoisesti päättäen ja valiten.

Tuo sukupolvi on läpimätä. Normaali vanhempi haluaa lapselleen helpomman ja kevyemmän elämän, kuten nyt vaikka minä omilleni. Mulla oli just tällainen orja/väkivalta-lapsuus ja en ole sitä todellakaan omille lapsilleni siirtänyt.

Mutta oma isä sanoi ihan päin naamaa että hän pitää huolen siitä että teillä on vielä paljon kurjempaa kuin mitä hänellä itsellään oli lapsena!

Älä yleistä. Kaikissa ikäluokissa on erilaisia vanhempia, hyviä ja huonoja. Omat vanhempani 1920-luvulta, enkä parempia vanhempia olisi voinut saada. Ei mitään pakottamista. Lukea sai niin paljon kuin jaksoi.

Suurella ikäluokalla oli vanhempina sodan ja pulan kokeneet, ilman ankaraa kuria ei olisi selvitty.

Omat vanhempani syntyivät 60-luvun lopulla, mutta meillä oli silti tuota jatkuvaan ahkerointiin pakottamista, lasten laiskaksi haukkumista, myös fyysistä kuritusta. Me lapset olemme syntyneet 90-luvulla. Eli täällä keskustelussa on myös meitä, joiden vanhemmat eivät ole suurta ikäluokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa 0valitettavan tutulta nämä tarinat täällä.

Oman äitini puolustukseksi täytyy sanoa, etten usko hänen olevan narsisti, sadisti tai mitään vastaavaa, mutta kova ylisuorittaja ja perfektionisti hän on aina ollut. Aina välillä hänen käytöksessään ja sanoissaan vilahti sellainen tietoisuus: "Ei hitto, taidan oikeasti vaatia lapsiltani vähän liikaa." Muistan lapsuudestani muutaman kerran, kun äiti itkeskeli ja oli aidosti pahoillaan, jos oli sanonut meille lapsille pahasti. Useimmiten hän kuitenkin teki tätä asioihin patistamista ja siinä sivussa lastensa väheksymistä ihan tiedostamattaan, halusi että me suoriudumme yhtä täydellisesti kuin hän ja olemme ihailtavan ahkeria ihmisiä.

Kaikki kesät olin töissä 15-vuotiaasta eteenpäin, muistaakseni myös sisarukseni. Kesäviikonloppuisin poimittiin usein väkipakolla vadelmia, hoidettiin pihaa, käytiin mustikkametsällä, vaikka pakastin olisi jo pursunnut marjoja ja olisi ollut ihanaa lukea tai piirtää vapaapäivänä. Muistan myös sen pakonomaisen siivousrumban joka hiton lauantai, ja vielä isompi siivousrumba ennen joulua ja kesäloman alussa. Mulla oli myös useampi harrastus, joten viikossa oli kuutena päivänä harrastustoimintaa, joinain päivinä kahta eri harrastusta. Useimmista harrastuksistani en tykännyt, mutta äiti silti patisti niihin (kilpailulliset joukkuelajit). Vähempiarvoisena taas piti niitä, joista aidosti pidin (taideharrastukset). Harrastusten lisäksi sain nurinaa jos koenumerot oli jotain muuta kuin 9-10, ensimmäisestä seiskastani yläasteen lopulla äiti kuulemma menetti yöunensa.

Lukiossa koin pahan burn outin ja yritin jopa päästä hengestäni. Samoihin aikoihin äiti sätti minua laiskaksi, saamattomaksi ja ihmetteli, mikä minua vaivasi, kun en saanut öisin nukuttua ja päivisin olin uninen zombi. Hän ei kai koskaan tajunnut, kuinka uupunut todellisuudessa olin ja kuinka heikoilla kantimilla mielenterveyteni oli noihin aikoihin.

Onneksi selätin uupumukseni sillä, että olin lukion jälkeen pari vuotta käytännössä tekemättä mitään. Sen jälkeen menin yliopistoon, töihin ja niin edelleen. Edelleen sellainen pakonomainen suoritusvaihde menee välillä päälle,  silloin on samaan aikaan uupunut ja ahdistuneen levoton olo. Äitini ei ole onneksi sättinyt enää aikuisena. Ei patista tekemään turhaa, muka-ahkeraa työtä tai harrastamaan mitään. Ei myöskään enää vähättele tai sano laiskaksi.

Minäkin koin ekan loppuunpalamisen lukio-aikoinani.

Duunarivanhempieni mielestä lukio oli herrojen kakaroita varten, eivätkä ymmärtäneet että lukiossa todella opiskellaan ja luetaan.

Eli tärkeämpää oli teettää minulla järjettömät määrät kotitöitä ja hoidattaa nuoremmat sisarukset.

Kaiken tämän jälkeen yritin löytää aikaa ja voimia opiskeluun ja löysinkin, mutta se rutistus oli kova.

Mietin joskus tuolloin lähtöä oman käden kautta, mutta sinnittelin eteen päin. Kenellekään en voinut kertoa kuinka uupunut ja onneton olin. En tainnut edes itsekään tiedostaa asiaa, koska mitään tunnetaitoja ei tietenkään kotonani oltu opetettu. Ei sellaisia vanhemmillani ollut.

Syytin vain itseäni, kun en saanut tarpeeksi aikaan ja olin mielestäni laiska.

Sama ahdistus on päällä nyt nelikymppisenä ja pitkä sairausloma on edessä, syynä yllätys yllätys loppuunpalaminen ja ahdistuneisuus. Ja kyllä ikuinen suorittaja minussa piiskaa vielä, olen varmasti huono, laiska ja kelpaamaton kun en jaksa. Vaikka tiedän olevani aivan loppuun ajettu.

Edellinen kirjoittaja kuvaa niin hyvin sitä ahdistuneen levotonta oloa. Siihen vielä syyllisyys päälle, niin olotila on aivan kauhea.

Ehkäpä tämä tästä sairauslomalla, terapialla ja mielialalääkkeillä.

Inhottavan yleistä vain näyttää olevan, kuinka moni onkaan kokenut samaa...

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Joku Rooman keisari tms piti mottonaan lausetta Odient, dum metuant. Eli Vihatkoot, kunhan pelkäävät.

Siinä on tämän koko ketjun kiteytys, joidenkin ihmisten ei vain pitäisi hankkia lapsia ollenkaan. Mikä semmoinen perhe mukamas on, jossa lapset pelkäävät ja inhoavat omia vanhempiaan, koska nämä kohtelevat riippuvassa asemassa olevia omia lapsiaan kaltoin?

Kuitenkin kaiken voittaa rakkaus ja lämmin ymmärtäminen. Vihalla ei oikeasti voita yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa monta kertaa käynyt ilmi että ne suurten ikäluokkien vanhemmat ihan tietoisesti k0sti omille lapsilleen. Ei vahingossa. Vaan tietoisesti päättäen ja valiten.

Tuo sukupolvi on läpimätä. Normaali vanhempi haluaa lapselleen helpomman ja kevyemmän elämän, kuten nyt vaikka minä omilleni. Mulla oli just tällainen orja/väkivalta-lapsuus ja en ole sitä todellakaan omille lapsilleni siirtänyt.

Mutta oma isä sanoi ihan päin naamaa että hän pitää huolen siitä että teillä on vielä paljon kurjempaa kuin mitä hänellä itsellään oli lapsena!

Älä yleistä. Kaikissa ikäluokissa on erilaisia vanhempia, hyviä ja huonoja. Omat vanhempani 1920-luvulta, enkä parempia vanhempia olisi voinut saada. Ei mitään pakottamista. Lukea sai niin paljon kuin jaksoi.

No ne 20-30 luvun vanhemmat oli paljon parempia. Eli ne meidän täss ketjussa olevien isovanhemmat. Ne isovanhemmat syntyi 20-30 luvulla ja he hellivät ja sylittelivät ja olicat lempeitä. Sitten taas me meidän 40-50l syntyneet vanhemmat oli hulluja sadisteja.

Mä olen järjissäni vain ja ainostaan sen takia että sain rakkautta isovanhemmilta. Vanhemmilta en saanut sitä koskaan. Vain julmuutta, väkivaltaa ja orjuutusta.

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Vierailija kirjoitti:

Joku Rooman keisari tms piti mottonaan lausetta Odient, dum metuant. Eli Vihatkoot, kunhan pelkäävät.

Siinä on tämän koko ketjun kiteytys, joidenkin ihmisten ei vain pitäisi hankkia lapsia ollenkaan. Mikä semmoinen perhe mukamas on, jossa lapset pelkäävät ja inhoavat omia vanhempiaan, koska nämä kohtelevat riippuvassa asemassa olevia omia lapsiaan kaltoin?

Kuitenkin kaiken voittaa rakkaus ja lämmin ymmärtäminen. Vihalla ei oikeasti voita yhtään mitään.

Olet oikeassa. Mutta ajatteles asiaa meidän hakattujen ja alistettujen kannalta. Vanhemmat kiusasi, rääkkäsi ja orjuutti, rikkoivat kaikkia ihmisoikeuksia ja lapsen oikeuksia.

Mutta nyt sitten meidän pitäisi ymmärtää niitä vanhempia ja hoivata heitä kiitollisena kaikesta kaltoinkohtelusta.

Tässäkin ketjussa moni tullut sättimään että mitä muistelette vanhoja, unohtakaa ja alkakaa rakastaa niitä vanhempianne.

Vähän sama kuin väkivallan/raiskauksen uhrille sanotaan että ala nyt rakastaa sitä tekijää.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔

Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.

Vanhempani olivat lapsia sota-aikana eivätkä he silti olleet tuollaisia. Äiti arvosti opiskelua ja lukemista. Hänen mielestään läksyt olivat koululaisen päätyö lukukausien aikana. Tietysti piti osallistua tavallisiin kotitöihin, mutta ei se ollut simputustyyliä. Äiti oli aamu-uninen ja nukkui vapaapäivinä myöhempään kuin arkisin. Lisäksi vapaapäivinä koko perhe vetäytyi päivälevolle iltapäivisin.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani syntyivät 60-luvun lopulla, mutta meillä oli silti tuota jatkuvaan ahkerointiin pakottamista, lasten laiskaksi haukkumista, myös fyysistä kuritusta. Me lapset olemme syntyneet 90-luvulla. Eli täällä keskustelussa on myös meitä, joiden vanhemmat eivät ole suurta ikäluokkaa.

Ja sekin on kamala asia että nykyäänkin lapsia vielä kuritetaan. Toki salassa ja piilossa. Mutta silti.

Meillä taas arvostettiin sitä ettei välillä tee mitään, ajattelee vaan. Molemmat vanhemmat akateemikkoja ja itsekkin teen parhaillaan väitöskirjaani. Lukemista arvostettiin, kaikenlaista paikasta toiseen ryntäilyä ja tarpeetonta ahertamista taas pidettiin alemman luokan touhuna. "Kerää risut nyt heti/tyhjennä astianpesukone nyt heti" ovat lauseita, joita et vanhempieni suusta kuulisi koskaan. Ikinä ei ollut kiire minnekkään :)

En jaksa lukea kuin ensimmäisen sivun. Olen todella pahoillani tuollaisen nuoruuden ja lapsuuden kokeneiden puolesta. Omat vanhempani olivat sota-ajan lapsia. Kyllä, meillä oli kotona 60- ja 70-luvulla sääntöjä: viikonloppuna kaikenlainen metelöinti ennen puolta päivää oli kielletty ja koti siivottiin yhdessä, koko perheen voimin sukupuoleen katsomatta, lauantaisin alkuiltapäivästä. Muuten vanhemmat vastasivat kiinteistön ja pihan hoitamisesta.  Kesäisin erityisesti nukuin teininä joskus jopa iltapäivän puolelle ilman mitään syyllistämistä, vaikka olin tyttö. Naureskelua ja naljailua sain kyllä osakseni mutta vain hyväntahtoisesti.  

En halua hieroa suolaa ap:n haavoihin mutta kerron tämän siksi että niin moni kommentti puhui "maan tavasta". Toimeliaassa ja ahkerassa lapsuudessa on takuuvarmasti hyviäkin puolia, varsinkin jos se johtaa kohtuudessa pysyvään suorittajatyyppiin joka osaa nauttia elämästä. Itse olen laiskanpulskea, mutta tyytyväinen. Työelämässä olen pärjännyt hyvin, mutta koti ehtii tulla sotkuiseksi ennen siivojan seuraavaa käyntiä.  

Vanhempieni asenne opetti sen että koti on perheenjäsenten viihtymistä varten. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas arvostettiin sitä ettei välillä tee mitään, ajattelee vaan. Molemmat vanhemmat akateemikkoja ja itsekkin teen parhaillaan väitöskirjaani. Lukemista arvostettiin, kaikenlaista paikasta toiseen ryntäilyä ja tarpeetonta ahertamista taas pidettiin alemman luokan touhuna. "Kerää risut nyt heti/tyhjennä astianpesukone nyt heti" ovat lauseita, joita et vanhempieni suusta kuulisi koskaan. Ikinä ei ollut kiire minnekkään :)

En jaksa uskoa että Suomessa on akateemikkopariskuntaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa monta kertaa käynyt ilmi että ne suurten ikäluokkien vanhemmat ihan tietoisesti k0sti omille lapsilleen. Ei vahingossa. Vaan tietoisesti päättäen ja valiten.

Tuo sukupolvi on läpimätä. Normaali vanhempi haluaa lapselleen helpomman ja kevyemmän elämän, kuten nyt vaikka minä omilleni. Mulla oli just tällainen orja/väkivalta-lapsuus ja en ole sitä todellakaan omille lapsilleni siirtänyt.

Mutta oma isä sanoi ihan päin naamaa että hän pitää huolen siitä että teillä on vielä paljon kurjempaa kuin mitä hänellä itsellään oli lapsena!

BS

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää

Itse asiassa todella yleistä. Monessakin lehdessä ollut juttua että suurilla ikäluokilla jopa 15% on persoonallisuushäiriö. Yleisesti se on 5% väestöstä. Todella monen tuttuni vanhempi on myös narsisti, psykopatti tai antisosiaalinen.