Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Vierailija kirjoitti:
Aivan 100% sama lapsuus kuin aloittajalla, todin sen verran pahempi että väkivaltaa tuli paljon ja ihan mitättömistä asioista. Pahinta oli laiskottelu, ja esim sairaana kuumeesa ei saanut sairastaa vaan piti tehdä töitä tai jotain hyödyllistä. Leikkasin nurmikkoa 39C kuumeessa, narsisti-isäni mukaan olin vain laiska ja teeskentelin kipeää.
Sairastaa ei saanut, levätä ei saanut, lukea ei saanut, telkkaria ei saanut katsoa. Vain työtä, siivoamista tai jotain muuta hyödyllistä. Käsityöt sentään kelpasi joskus ”oikeaksi työksi” eli neulomalla sai hetken hengähtää.Mulla oli hirveä lapsuus. Tuo pkkotyö ei ole aino murhe vaan kaikki muu (julma kohtelu, henkinen väkivalta, alistaminen, häpäisy)
Kuulostaa tutulta! Minulla tämä kiusaaja oli äiti. Tuo sairastaminen osui johonkin kohtaan äidissäni joka ei voinut sietää kun olin kipeä. Joskus minulla oli tosi paha yskä ja hän piilotti yskänlääkkeet. Kun sain lapsena nokkosrokon ja itkin yöllä hädissäni kun en tiennyt mistä oli kyse, tuli huutoa että hän ei voi minua auttaa. Minun apu kyllä oli välttämätön joka asiaan. 12 vuotiaasta asti piti laittaa ruoka vanhemmille valmiiksi, siis sen ruuan piti olla valmis kun tulivat töistä.
Mistään ei ikinä tullut kiitosta. Muistan kun kaverit ihmetteli että miksi minun pitää koko ajan olla tekemässä jotain. Ja usein siitä tekemisestäkin vielä moitittiin jatkuvasti vaikka kuinka yritti parhaansa. Opin kyllä ahkeraksi, mutta todella pahasti ahdistuneeksi myös.
En ole juuri tekemisissä vanhempien kanssa. Sen verran tuhosivat elämääni ja mielenterveyttäni että en tuhlaa aikaani heihin enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla taas oli ongelmana ettei ollut tarpeeksi tekemistä, heräsin aina aikaisin, joutui odottamaan kavereiden heräämistä ym. Muistan kun lapsena poljin pyörälläkin pihapiirin muutaman kerrostalon muodostamaa lenkkiä niin paljon että mittarin rullia jouduttiin vaihtamaan ja lopulta kumi kului puhki.
Mopoaika onkin sitten oma lukunsa, samoin kun sain ajokortin, lisäksi olen tehnyt iltahommia töiden lisäksi aina, työtön en ole ollut armeijan jälkeen päivääkään.
Nyt jotenkin 46v on alkanut tuntua että riittää ja olisk kiva vaan olla veltoilla, mutta jotenkin ei vaan pysty? Herään aina n: klo6 enkä saa enää unta sen jälkeen eikä pysty paikallaan makaamaankaan sängyssä.
Poika on ihan samanlainen.
Vierailija kirjoitti:
Sielunvihollinen keksii toimettomille käsille töitä.
Oliko tuo sarkasmia? Jos oli niin ok, muuten herää kysymys, mitä tarkoitat? Anyway, aivan järjetöntä käytöstä lapsia kohtaan. Harmi ettei lapsiin kohdistuvaa perheväkivaltaa tuomita kun koskee n. 30-40 vuotta sitten tapahtuneita juttuja. Siinä sitä oliskin arviolta puolet vanhusväestöstä käräjillä.
Luojan kiitos ei lapsuudenkodissa, mutta mieheni on juuri tuollainen. Raivostuttavaa ja on ollut ihan täysi työ toimia "välivouhkana", ettei pilaa tuolla lastemme elämää.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
Hyvä on oppia kädentaitoja ihan oman hyvinvoinnin ja aikuisiän huushollinpidon vuoksi, mutta on aikuisen heikkohermoisuutta ja luonnevika, jos ei pysty suunnittelemaan etukäteen ja sovittamaan lasten läksyjen ja menojen mukaan. Jos vanhemmilla on kurja lapsuus, pitääkö kostaa omille lapsille? Sadisteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te suurten ikäluokkien ( vuonna 45 - 50) syntyneet lapset, jotka kenties olette 40 - 55 vuotiaita unohtakaa menneet. Takaisin ette lapsuuttanne saa. Ihmettelen kun olette niin katkeria heille, joilla on ollut normaali lapsuus. Moni kieltää jopa, että kenelläkään tai vain harvalla olisi ollut täyspäiset vanhemmat.
Iloitkaa uudesta sukupolvesta. Ei ole työvelvoitteita ja nukkua saavat vapaapäivänä vaikka koko päivän. Saavat lukea ja opiskella ilman häpeää ja saavat rohkaisua ja kannustusta vanhemmiltaan. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus.
Olet siis sitä mieltä, että näistä ei saa kertoa edes täällä nimettömänä. Miksi asia häiritsee sinua? Mitäpä jos vain poistuisit ketjusta?
Hei, nuori kirjoittaja, tarkkuutta! Jos on syntynyt -50, niin on varmasti yli 70-vuotias. Millaisia ihmisiä tämä nykyajan vapaa kasvatus ja henkilökohtaistettu opetus oikein tuottaa? Äskettäin, kysyin -40 syntyneeltä äidiltäni, missä sisareni oli, kun minä synnyin. Hän vastasi, että ei tiedä. Hänellä oli tapana viedä meitä jonnekin ja häipyä itse paikalta. Jos äiti tapasi kiltin ihmisen, tämä sai minut tai sisareni kotiinsa "käytettäväkseen."
Jo 4-vuotiaana äitini vei minut, kerrostalossa, naapurin 1-vuotiasta hoitamaan, ilman että naapuri oli pyytänyt apua. Äitini lemppasi minut keken tahansa kotiin apulaiseksi, jos hänelle ovi avattiin. Myös tätini sanoi, että laiskoille lapsille hän ei puhu. Koko suku kuritti lapsiaan ruumiillisesti. 70-luvulla kouluissa lopetettiin ruumiillinen kuritus, mutta iäkkäät opettajat saattavat edellenkin olla pirullisia henkisiä simputtajia. Olin äskettäin menossa hoitotyöhön vanhaiskotiin, missä oli entinen opettajani. Otin heti lopputilin, sillä tämä miesopettaja haukkui minua koko yläasteen.
Lapset eivät saaneet olla hetkeäkään joutilaina, nelivuotias voi siivota tai hoitaa lapsia, ajateltiin. Viisivuotiaasta lähtien, vietin vanhemoieni loma-ajat ja myöhemmin koulujen loma-ajat, sukulaiset luona kyläkaupassa apulaisena. siellä minua ahdisteltiin, mutta kun kerroin äidille, hän sanoi että ei hän tuollaisen "naisen" voi antaa kotonakaan asua. Sisareltani vaadittiin koulusta kymppejä. Minulta vaadittiin täydellistä tottelevaisuutta, vaikka fyysisesti loukattiinkin ahdistelemalla, sukulaisten luona ja kotona. Synnyin 60-luvun lopulla. Omat lapseni synnytin ja kasvatin ulkomailla. Toin heidät Suomeen, mutta suomen kieli on minulle raivon ja suuttumuksen kieli. Pidän vanhuksista, minusta nuorten vapauksiin pitäisi tehdä raja ja vaatia heiltäkin kohtuullisesti vastuunottoa ja yrittämistä. Fyysinen koskemattomuus toivottavasti toteutuu nykylasten kasvatuksessa. Omien lasten kasvatuksessa on tullut tehtyä se virhe, että minä vaadin heiltä koulumenestystä. Heidän isänsä on liian kiihkeästi mukana lasten harrastustoiminnassa ja lahjoo heitä hyvistä urheilutuloksista. Lapseni saavat kuitenkin viettää lomansa kotona ja nukkua pitkään viikonloppuisin. Orjuuttaminen ja lasten pelottelu kasvatuskeinona on toivottavasti pannassa nykyisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jäänyt mieleen yläaste ja lukioaikana reissut ja lomamatkat perheen kanssa. Vanhemmilla herätyskellot soi lomalla 6.30 että keretään ajoissa hotellin aamupalalle ensimmäisten joukossa ja muutenkin aina lomalla oli kauhea kiire olla liikenteessä jo hyvissä ajoin aamulla.
Mun vanhemmilla oli joku näkymätön kilpailu muiden kanssa, että kuka on eka. Piti olla ensimmäisenä prisman ovella lauantaiaamuna, ekana matot pihalla siivouspäivänä, valot päällä ensimmäisenä naapurustossa, pyykit kuivumassa pihalla, ihan sama missä vaan voit olla eka. Sit naureskeltiin niille muille, ”kun nyt vasta jaksavat vääntäytyä paikalle, myöpä ollaan jo käyty”
Ja muut nauroivat heille kun olivat aina pää punaisena touhuamassa. Huvittavaa onkin, kun tällaiset ihmiset pitävät muita huonompina, eivätkä edes tajua, että muut pitävät heitä hulluina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tein kahden muun siskojeni kanssa päätöksen et välit poikki isäämme,elämäni paras päätös! Ei enää raivosmista,ei uhkailua,ei tiuskimista,ärhentylyä,kiroilua,huutokarjumista,eikä varpaillaan oloa!
No näin se toki on, mutta miten meinaatte hoitaa isänne vanhuuden?
Meillä tuo ei onnistunut sillä sisaruksista yksi ei katkaissutkaan välejä vaan jäi isämme vaikutuspiiriin. Ja isä alkoi k0stoksi suosimaan tätä yhtä, hänelle on nyt perintö testamentattu ja meidät jätetty ulos perinnöstä. Mitäön lakiosaa tuskin jää, rahaa siiretään käteisenä suosikin taskuun koko ajan.Teillä oli hyvä kun pysyitte yhtenä rintamana. Heti jos yksi lipeää, suunnitelma hajoaa.
No eiköhän tuo ole sen yhden sisaruksen asia, pitääkö yhteyttä isäänsä ja isänne asia, kelle rahaa syytää. Miksipä hän omaisuuttaan säästelisi välit poikki pistäneille lapsille?
No, ne välit on poikki SYYSTÄ, se isä hakkasi meitä 18v ajan, kaikin tavoin kaltoinkohteli, alisti ja nöyryytti. Kivalla tavalla syyllistät meitä lapsia tästä... ihan kuin me tässä oltaisiin julmia ja pahoja.
No, tähän on tottunut. Liki kaikki ihmiset syyttelevät aina sitä aikuista lasta (vaikka ne vanhemmat olleet hirveät ihmisperseet) jos on sellainen tilanne että välit poikki.
Meillä kävi ihan samoin,, tosin kyseessä äiti, isä on jo kuollut. Ei harmita yhtään, parhaat kaupat, mitä olen ikinä tehnyt!
Jos rahalla selviän siitä, että pääsen pois siitä lyttäämisestä, halveksunnasta, ilkeydestä ja kaikesta muusta pskasta, ilomielin maksan!
Minusta sisarukseni on ansainnut joka pennin, tosin, tuskin häntä nyt enää on niin pahasti kohdeltukaan, kun on ainoa.
Onneksi ei ollut tuollaista, mutta mies on kasvatettu juuri noin ja ihan rehellisesti aiheuttaa kyllä rakoilua meidän avioliittoon. Viikonloppuna pitäisi olla aamuvarhaisesta saakka tekemässä jotain, ihan mitä tahansa kunhan ei vaan lepää ja rentoudu. Kääntelee vaikka kiviä pihatiellä, kunhan ei vaan ole sisällä.
Jos katson telkkaria illalla, niin mies rupeaa luettelemaan töitä joita olisin voinut tehdä sen sijaan. Haalii itselleen jatkuvasti uusia projekteja ja hommia ja kaikki on aina kesken.
Appivanhemmat ovat tosi mukavia, mutta heillä kyläillessä on koko ajan sellainen olo että pitäisi vaikka kantaa kahvikuppeja kaapista toiseen tai tarkastaa sokkelia oli sitten arki tai joulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei ikinä lyöty tai mitään, mutta koko ajan piti kyllä tehdä jotain: poimi omenoita, tule vetämään lakanat, imuroi huoneesi, käy katsomassa onko posti tullut..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jäänyt mieleen yläaste ja lukioaikana reissut ja lomamatkat perheen kanssa. Vanhemmilla herätyskellot soi lomalla 6.30 että keretään ajoissa hotellin aamupalalle ensimmäisten joukossa ja muutenkin aina lomalla oli kauhea kiire olla liikenteessä jo hyvissä ajoin aamulla.
Mun vanhemmilla oli joku näkymätön kilpailu muiden kanssa, että kuka on eka. Piti olla ensimmäisenä prisman ovella lauantaiaamuna, ekana matot pihalla siivouspäivänä, valot päällä ensimmäisenä naapurustossa, pyykit kuivumassa pihalla, ihan sama missä vaan voit olla eka. Sit naureskeltiin niille muille, ”kun nyt vasta jaksavat vääntäytyä paikalle, myöpä ollaan jo käyty”
Kilpailu kaikilla aloilla on edelleen Suomessa tyypillistä. EU:ssakin pitää olla ja yrittää olla "mallioppilas", kaikki direktiivit heti ja nyt, jotta saadaan mediassa itsekehussa rypeä. Katkeraa on, kun ei edes covidrokotukset ole maailmassa ensimmäisellä sijalla. Mitä järkeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä jotka sanoo että unohtakaa se lapsuus! Ette tajua lainkaan että se ei ole oma valinta. Ei se unohdu käskemällä. Ei se unohdu edes yrittämällä.
Lapsuuden väkivalta ja nujertaminen seuraa mukana joka hetki, joka hengenvedossa, joka sydämenlyönnissä. Se ei katoa vaikka miten yritän.
Katkera ei tarvitse olla, en minäkään ole. Mun elämä vaan meni näin ja sain paskat kortit millä pelata. Mutta olenkin hyväksynyt sen että en parane koskaan tästä, en unohda koskaan tätä, en koskaan eheydy samanlaiseksi kuin hyvän kodin lapsi.
En saa terapiaa tähän koska olen reipas ja työkykyinen. Olen yrittänyt mutta ei onnistu. Eli joudun käsittelemään kaiken fyysisen väkivallan ja ihmisarvottoman kohtelun ja orjuuttamisen ihan itse. Näin ei saisi kyllä olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te suurten ikäluokkien ( vuonna 45 - 50) syntyneet lapset, jotka kenties olette 40 - 55 vuotiaita unohtakaa menneet. Takaisin ette lapsuuttanne saa. Ihmettelen kun olette niin katkeria heille, joilla on ollut normaali lapsuus. Moni kieltää jopa, että kenelläkään tai vain harvalla olisi ollut täyspäiset vanhemmat.
Iloitkaa uudesta sukupolvesta. Ei ole työvelvoitteita ja nukkua saavat vapaapäivänä vaikka koko päivän. Saavat lukea ja opiskella ilman häpeää ja saavat rohkaisua ja kannustusta vanhemmiltaan. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus.
Minulla on ollut ihan hyvä ja rakastava lapsuus, vaikka jotain täällä mainittuja asioita tunnistankin omasta lapsuudesta ja on ollut tilanteita, joissa eniten olisin tarvinnut tukea ja turvaa, mutta en ole sitä vanhemmiltani saanut.
Asioita on kuitenkin vaikea unohtaa, kun vanhemmat alkavat olla siinä iässä, että he tarvitsevat koko ajan enemmän sekä fyysistä että taloudellista apua. Samalla itse sairastan vakavaa työuupumusta, josta toipuakseen on tarvinnut käydä läpi omaa lapsuutta ja menneisyyttä ja etsiä syitä omalle käytökselle ja luonteelle: Miksi minä olen tällainen?
Nämä ketjut ovat terapeuttisia. En voi kuvitella, että alkaisin käymään vuosikymmeniä vanhoja asioita läpi vanhempieni kanssa, jotka ovat vakavasti sairaita ja ehkä alkavaa muistisairauttakin on. Ymmärrän sen, että vanhempieni käytös johtuu omasta rikkinäisestä ja väkivaltaisesta lapsuudesta. Tosiasia kuitenkin on se, että vanhempieni elämä on pienistä palkoista huolimatta ehkä ollut taloudellisesti huolettomampaa kuin meidän. He ovat saaneet talot ja metsät vanhemmiltaan ja mummo on hoitanut meidät. Tällä hetkellä metsät on myyty (rahoilla remontoitu talo 80 luvulla) ja kiinteistöissä kymmenien tuhansien edestä korjausvelkaa, joten niitä ei käytännössä kukaan edes osta.
Täällä vielä yksi loppuunpalanut, meitä on varmasti paljon ja lapsuuden kokemuksilla on tässä oma osansa.
Olen joutunut kohtaamaan nyt nelikymppisenä sen kuinka kauhea
lapsuus ja nuoruus olikaan siinä väkivallan, pelon ja kotiorjuuden ilmapiirissä.
Aikuisena vasta olen tajunnut, että mitään tunteita ei voinut eikä saanut ilmaista. Niitä ei yksinkertaisesti saanut olla olemassa, paitsi äidilläni. Muilla perheessä ei tunteita, tarpeita tai mitään muutakaan saanut olla.
En muista että lapsuuden perheessäni olisi koskaan lohdutettu meitä lapsia, tai mitenkään ilmaistu tunteita.
Kun kerroin äidilleni sairauslomasta uupumukseen liittyen, äiti alkoi puhumaan omista fyysistä vaivoistaan.
Menneisyydestä ei voi puhua äitini kanssa lainkaan, hänen mielestään se on 'vellomista', aina pitää mennä vain reippaasti eteenpäin.
Muistan kuinka äitini kerran ollessani nuori aikuinen, jossain yhteydessä sanoi olevansa tunnevammainen. Ja se oli hänestä hauskaa, nauroi jutulleen kuin parhaallekin vitsille.
Terapiassa olen näitä nyt joutunut pyörittelemään ja masennuslääkityksenkin aloitin työterveyslääkärin suosituksesta.
Mielestäni asioiden käsittely ei ole sitä vellomista, vaan käsitellyt asiat voi sitten tavallaan laittaa syrjään viemästä turhaan energiaa.
Ainakin toivon, että näin kävisi. Käsittely on kesken ja välillä tuntuu raskaalta prosessilta. Mutta tällä tavalla katkeaa myös koko kurja sukupolvia jatkunut puhumattomuuden, tunteettomuuden ja pahan olon kierre. Eli tämänkin työn tekee 70-luvulla ja myöhemmin syntyneiden sukupolvi.
Ketju on hyvää vertaistukea, kiitos kaikille kohtalotovereille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on tosi väärin että terapiaa saa vasta kun on JO täysin loppuunpalanut ja vaikea masennus.
Se on aina hyvä kysymys, miksi vanhemmat ovat toimineet näin! Siihen kun vaan joskus saisi vastauksen.
Niin yleisiä nämä jutut ja täälläkin monta kertojaa, että jotain on pakko liittyä myös silloiseen yhteiskuntaan ja arvoihin. Ja helppo vastaus tietysti on se sota, se sota. Niin niin.
Omat kokemukseni ovat aikalailla samaa luokkaa kuin muillakin pois lukien aivan silmitön pahoinpitely. Voin tietysti puhua vain omista vanhemmistani, mutta sanoisin näin: kyllä, he olivat kasvaneet kovissa oloissa, pienillä maatiloilla, joilla oli pakko lapsesta asti tehdä töitä, jotta leipä suussa maistui edes joskus. He siis olivat kasvaneet pakolla ahkeruuteen.
Sieltä sitten aikanaan perustivat perheen ja muuttivat normaaliin 1970-luvun omakotitaloon, jossa pakollisia töitä ei ollut samoin kuin ennen. Ja nyt seuraa se mielenkiintoinen kohta: ei anneta sen haitata lasten kasvatusta! Jos ei ole pakko pellolle lähteä, niin voikukkia riittää nypittäväksi, porkkanamaan voi kitkeä pari kertaa viikossa, saksilla ruohoa leikata pensaita ympäriltä, kyllä kuulkaa tekevälle töitä riittää!
Äitini inhosi kotitöitä ja keksikin todella varhaisessa vaiheessa, että hänellähän kaksi näppärää tyttölasta.
Sanottiin, kun kuusivuotiaana valitin, että en ylety kunnolla tiskikaappiin nostamaan astioita, että kyllä se oli hänenkin aikanaan konsti keksittävä. Siinä sitten vaapuin märät tiskit käsissä keittiöjakkaralta toiselta.
Toisin sanoen: sieltä tölleistä tuotiin mukana se mentaliteetti, että kun minun oli pakko tehdä, niin teet sinäkin.
Lukeminen todellakin oli ärsytys, taas sitä ollaan nenä kirjassa. Toisaalta se oli kieltämättä "ystävättärille" kerskuttu ominaisuus, kun tuo meidän tyttö on niin kova lukemaan. Aivan, olisi pitänyt olla kova lukemaan, kun vaan ei olisi lukenut.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
Toi viimeinen lause 🤣😭
Lapsena meillä oli kyllä paljon mielekästä tekemistä, tai ainakin se tuntui kivalta olla avuksi. Isompana hommat tökki mutta tehtävä oli aina jotain että sai myös omaa aikaa. Esim 18v kun asuin vielä kotona jos olin illalla ollut vähän myöhempään jossain niin tiesi että aamulla oli aikaisempi herätys ja esim silittämään pyykkejä tai jotain mutta jos oli illan kotona ja meni aikaisin nukkumaan niin sai aamullakin nukkua myöhempään
Minulla on muuten täysin päinvastainen kokemus,mutta ei kyllä sen parempi!
Nimittäin minua on lytätty aina enkä mitään saanut koskaan tehdä aina piti tosin olla nättinä ja pitää kulissi yllä kun tuli vieraita muuten olin omassa huoneessa aina. Jos joskus erehdyin yrittämään niin selän takaa kuului et sinä pysty tuohon vaikka kyseessä olisi ollut perunan kuorinta. Loppujen lopuksi uskoin itsekin(ja uskon yhä edelleen 50 vuotiaana) että enhän minä mitään psaa tai pysty tekemään. Muistan kun sain pienen akvaarion sukulaiselta lahjaksi joka piti sitten sijoittaa olohuoneeseen, koska enhän minä nyt 15 vuotiaana osannut siitä huolehtia.
Meillä oli tuo natsiherätys joka aamu klo 7.00. Viikonloppuisin ja lomilla. Ei mikään auttanut siinä, isä repäisi oven auki seiskalta ja huusi että nyt loppui makoilu ja laiskottelu, ylös hommiin.
Hommat oli juuri tuota ”kitke joka päivä kasvimaa” eli keksimällä keksittiin ettei lapset vaan ole hetkeäkään tekemättä mitään.
Asuin 19v ikään kotona, muutin siis heti yo-kirjoitusten jälkeen. Muistan hyvin että olen saanut yhä tukkapöllyä ja luunappeja 18-19v iässä. Samoin jos joskus (hyvin harvoin) kävin täysi-ikäisenä jossain baarissa ja tulin kotiin klo 04, niin silti se ovi revitiin klo 07 auki ja huudettiin että heti töihin! Sitten parin tunnin unilla vaan taas nurmea leikkaamaan, voikukkia poistamaan, kasvimaata kitkemään, halkoja hakkaamaan.
Oma isäni oli katkera siitä että hän joutui 16v iässä koulun jälkeen naapurissa tekemään ”renkihommia” ja ihan siksi teki omien lasten elämästä helvettiä. Sanoi ihan suoraan että hänellä oli raskasta ja kurjaa, ja siksi pitää huolen että meillä lapsillakin on! Eli siis ihan _tietoisesti_ k0sti omille lapsilleen, eikä suinkaan hävennyt sitä vaan oli siitä ylpeä. Samoin ylpeili ja reteili sillä että piiskasi lapset! Naapureille oikein kertoi että nyt saivat remmiä isän kädestä eivätkä istu viikkoon. Naapurin kanssa sitten naureskelivat yhdessä tälle, hah hah miten hauska juttu. Mitään lasuja ei tehty eikä ollut varmaan olemassakaan kasarilla....
Minulla on ollut ihan hyvä ja rakastava lapsuus, vaikka jotain täällä mainittuja asioita tunnistankin omasta lapsuudesta ja on ollut tilanteita, joissa eniten olisin tarvinnut tukea ja turvaa, mutta en ole sitä vanhemmiltani saanut.
Asioita on kuitenkin vaikea unohtaa, kun vanhemmat alkavat olla siinä iässä, että he tarvitsevat koko ajan enemmän sekä fyysistä että taloudellista apua. Samalla itse sairastan vakavaa työuupumusta, josta toipuakseen on tarvinnut käydä läpi omaa lapsuutta ja menneisyyttä ja etsiä syitä omalle käytökselle ja luonteelle: Miksi minä olen tällainen?
Nämä ketjut ovat terapeuttisia. En voi kuvitella, että alkaisin käymään vuosikymmeniä vanhoja asioita läpi vanhempieni kanssa, jotka ovat vakavasti sairaita ja ehkä alkavaa muistisairauttakin on. Ymmärrän sen, että vanhempieni käytös johtuu omasta rikkinäisestä ja väkivaltaisesta lapsuudesta. Tosiasia kuitenkin on se, että vanhempieni elämä on pienistä palkoista huolimatta ehkä ollut taloudellisesti huolettomampaa kuin meidän. He ovat saaneet talot ja metsät vanhemmiltaan ja mummo on hoitanut meidät. Tällä hetkellä metsät on myyty (rahoilla remontoitu talo 80 luvulla) ja kiinteistöissä kymmenien tuhansien edestä korjausvelkaa, joten niitä ei käytännössä kukaan edes osta.