Lue keskustelun säännöt.
Nepsylapsen vanhempi, tuliko lapsen diagnoosi muka puskista?
25.04.2021 |
Että mitään vastaavaa piirrettä ei puolisolla tai itsellä ole, ja oma teini-ikä oli ihan normaali??
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen Nepsylepsy
Nepsy = neuropsykiatriset häiriöt, johon luokitellaan adhd, autismi/asperger ja Touretten oireytymä
Voidaan myös puhua neurologisista häiriöistä, jotka lienee monille tutumpi termi kuin nepsy.
Jotenkin koen juuri tuon "lempinimen" vähättelevänä. Siksi että näiden häiriöiden oireiden erot voivat olla massiivisia ja sen mukaan hoitopolut ihan toistensa ääripäitä. Eihän diabetestä sairastaviakaan kutsuta "dipsuiksi". Jokainen ymmärtää, että toisella voi olla jalat amputoitu, ja toisella ei mitään ongelmaa. "nepsy"-sanassa tälläinen yleinen ymmärys usein puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Kummallakaan meistä tai meidän vanhemmistammekaan ei ole sellaisia juttuja mitä meidän lapsellamme.
Sitten kun tiesimme mitä hänellä on, aloin katsella ympärilleni ja kyllä se oikea sukuhaara, mistä pääosa vaikeuksista on lähtöisin, löytyi heti. En vain ollut kiinnittänyt niihin aiemmin huomiota.
Tuli yllätyksenä. Itsellä ei mitään noita juttuja enkä huomaa miehestäkään mitään piirteitä. Kuitenkin kaikki kolme lapsista nepsyjä. Ensimmäisestä selvisi jo hyvin pian, toisesta 11 vuotiaana ja kolmannesta 8 vuotiaana. Kaksi viimeisinä tuli ihan puskista, esikoisesta huomasin jo reilun vuoden iässä.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Sulla ei ole oikein mitään käsitystä mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä periytyvyyden korostaminen on joskus raivostuttavaa. Omalla lapsellani epäiltiin nepsyä ja kyllähän se koulupsykologi jaksoikin kymmenet kerrat kysyä minulta, että oletko itse huomannut itsessäsi vastaavia piirteitä. No en todellakaan ole. Olin luokkani paras kaikilla kouluasteilla ja hyvä keskittymiskyky on ollut kaiken sen mahdollistava tekijä. Koulupsykologin tehtäviin ei edes kuulu koko perheen tai suvun analysointi.
Olet oikeassa, pitäisi uskoa kerrasta. Esimerkiksi ADHD/ADD on voimakkaasti periytyvää, mutta se saattaa hypätä sukupolvien yli. Lisäksi se voi olla traumaperäistä. Monet ns.normaaleista kompensaatiotaidoista ja sosiaalisista taidoista opitaan kotoa, ja jos vanhemmilla on tässä ongelmaa, voi monet lapsen vaikeudet olla korostetusti "periytyviä" elämänhallinan puutteen takia. Myös ongelmat lapsen suhteessa vanhempiinsa voi laukaista ADHD/ADD - väkivalta, insesti yms. Psykiatriassa adhd-periytyvyys on ainainen muna-kana ongelma. Onko osa periytyvyydestä ympäristön aiheuttamaa? Eli traumat aiheuttaa ADHD:ta koska lapsen vanhemman elämä on sekaisin? Muualla kasvaessa ei olisi ehkä puhjennut? Tätä on mahdoton tutkia, kaksostutkimuksia aiheesta on aika vähän, ja niin että identtiset kaksoset olisivat adoptoitu eri perheisiin on aika harvinaista ylipäätään...
Autismilla on monella tapaa erilainen syntymekanismi, ja ja se ei "puhkea" ympäristötekijöistä.
Ympäristötekijät eivät aina ole negatiivisia. Esim. HF-vanhemmat ovat kehittäneet tapoja pärjätä ja onnistua, he pystyvät tukemaan lapsen mielenkiinnon kohteita, hankkia tarvittavaa apua. Usein akaatemisesti menestyvät ovat nepsyjä, ja osaavat tukea lasta näissä pyrkimyksissä.
Neurotyypillisyys ja epätyypillisyys on kirjo; jokaisessa ihmisessä on nepsy-piirteitä. Ympäristö voi sitten vaikuttaa siihen, ovatko nämä piirteet vahvuus vai haaste.
Itse akateemisesti koulutettuna "HF" Adhd:nä koen tämän ehkä vähättelevänä. On totta, että osaan tarvittaessa tukea todella hyvin lastani. Se ei kuitenkaan ole mitenkään positiivinen asia, se on silti ylimääräistä tukea, vaivaa, yrittämistä, tsemppaamista ja aikaa pois huolettomalta yhdessäololta. On totta, että tietysti tilanne on tuen puolesta optimaalinen. Paras tilanne kuitenkin olisi, ettei tukea tarvittaisa. "Usein akateemisesti menestyvät ovat nepsyjä" Olisiko tähän saanut jonkun lähdeviitteen? Vankilapopulaation nepsyesiintyvyydestä on paljonkin dataa, ja voisi kyllä sanoa, että usein vankilassa olevat ovat nepsyjä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä periytyvyyden korostaminen on joskus raivostuttavaa. Omalla lapsellani epäiltiin nepsyä ja kyllähän se koulupsykologi jaksoikin kymmenet kerrat kysyä minulta, että oletko itse huomannut itsessäsi vastaavia piirteitä. No en todellakaan ole. Olin luokkani paras kaikilla kouluasteilla ja hyvä keskittymiskyky on ollut kaiken sen mahdollistava tekijä. Koulupsykologin tehtäviin ei edes kuulu koko perheen tai suvun analysointi.
Poikkeuksellisen hyvä keskittymiskyky ja hyvä koulumenestys voivat olla myös "nepsyoireita". Moni kympin oppilas on nepsy.
Nepsytutkimuksissakin kysytään onko lapsella erityislahjakkuuksia. Joillakin erityislahjakkuuksia voi olla yleislahjakkuus, eli se että on hyvä kaikessa.
Toki toisessa päässä ovat oppimisvaikeudet, jopa kehitysvammaisuus. Kaikki eivät ole neroja eikä kaikilla ole erityislahjakkuuksia.
"Moni kympin oppilas on nepsy" Saisko tähänkin jonkun lähdeviitteen. Moni kympin oppilas ei todellakaan ole nepsy. Nepsyksi diagnosoidut kympin oppilaat tosin ovat monet erityislahjakkaita, joka on sitten riittänyt kompensoimaan puuttuvaa keskittymiskykyä....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Tässä on paljon viisasta asiaa. Diagnoosi on kaksiteräinen miekka, varsinkin meille ”high-functioning” yksilöille.
On arvokasta, että itsetuntemus lisääntyy, mutta silti on väliä, mitä tiedolla ja itsetuntemuksella tekee. Tunnen näitä aikuis-ADD:ita, joilla työkalut ovat pudonneet täysin käsistä diagnoosin myötä. Toki voi olla tällöin piilevää masennustakin, mutta lähtökohtaisesti diagnoosin soisi tähtäävän toimintakyvyn paranemiseen eikä huonontumiseen.
Itselläni on ADD- ja asperger-piirteitä. En tiedä, riittäisivätkö ne diagnoosiin, mutta ainakin minulla ylivoimaisesti parhaiten toimii vanha kunnon ”itseä niskasta kiinni”. Asiaa toki helpottaa, kun tietää parhaan vuorokaudenajan ja kuun asennon, jolloin se niskaote onnistuu.
Oma HF (autistinen) lapseni on aina tiennyt olevan jollakin tavalla erilainen kuin muut. Huomasi sen jo päiväkodissa. kukaan muu sitä ei kuitenkaan huomannut, ja diagnoosi tuli vasta teini-iässä.
Hänelle on ollut vain helpottavaa saada tietää, ettei hän ole omituinen ja epäonnistunut, vaan että hänellä on vain erilaiset aivot kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Se on korjannut jonkin verran niitä itsetuntoon tulleita kolhuja jotka sai kun luuli olevansa vain epäonnistunut ja jollakin tavalla virheellinen kun itse huomasi olevansa erilainen kuin muut. Ehkä ne itsetunnon kolhut olisivat jääneet tulematta jos aikaisemmin olisi ollut tieto autismista.
Jac den Houting sanoo hienosti TED puheessaan "Why everything you know about autism is wrong", että dignoosin jälkeen hän tiesi ettei olekaan epäonnistunut neurotyypillinen, vaan oikein hyvä autisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Haluan oikaista pari harhakäsitystä.
1. Usein ensin "ravataan ahkerasti" (aikoja on vaikea saada) perheneuvolassa ja lastenpsykiatrilla, jossa keskitytään tutkimaan perheen vuorovaikutusongelmia ja vanhempien laiminlyöntejä. Jos mitään merkittävää ei löydy, ja vanhemmat ovat jo yrittäneet ne keinot, mitä siellä on tarjolla, siirretään neuropsykologisiin tutkimuksiin TAI unohdetaan koko juttu.
Onko oikein, että selkeä tapaus saa diagnoosin vasta murrosiässä, vaikka siihen asti on "ahkerasti ravattu" lääkäreillä?
Onko oikein, että yleislahjakas, ei niin selkeä tapaus yrittää yhä yli 20-vuotiaana tutkimuksiin?
Onko oikein, että 40-50 vuotias saa diagnoosin aikuisen lapsensa siivellä, kun koko elämä on ollut selviytymistaistelua?
2. Miten helkkarissa sun mielestä eriarvoistaa se, että kaikki saa samanlaiset mahdollisuudet? Niistä helpotuksista tavallinen lapsi ei välttämättä edes hyötyisi. Ne helpotukset antaa mahdollisuuden näyttää taitonsa, jotka heillä on tai ei ole. Kukaan ei tee mitään esimerkiksi ADHD-oppilaan puolesta.
3. Tenteissä ja valintakokeissa mitataan miten asiat on opittu. Jos lapsesi ei osaa, ajatteletko, että häntä auttaisi esimerkiksi vastamelukuulokkeet, stressipallo tai kokeen suorittaminen vain valvojan läsnäollessa?
4. Yleislääkärit ja psykiatrit eivät tee nepsy-diagnooseja, eivätkä halua lähettää tutkimuksiin. He tekevät mieluummin masennus-ja ahdistusdiagnooseja, ja määräävät niihin lääkkeet. Kun lääkkeet eivät tehoa, kokeillaan uusia ssri-lääkkeitä. Kun tulee "sivuvaikutuksia" ja olo huononee, nuori valehtelee tai hyötyisi vielä vahvemmasta lääkityksestä.
Ei ollut oma teini-ikä normaali, mutta ei siihen kukaan myöskään puuttunut. Pidin itseäni vaan outona ihmisenä, kun niin muut minusta sanoivat. Oman diagnoosin sain sitten vasta 38v ja samoihin aikoihin lapsikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Tässä on paljon viisasta asiaa. Diagnoosi on kaksiteräinen miekka, varsinkin meille ”high-functioning” yksilöille.
On arvokasta, että itsetuntemus lisääntyy, mutta silti on väliä, mitä tiedolla ja itsetuntemuksella tekee. Tunnen näitä aikuis-ADD:ita, joilla työkalut ovat pudonneet täysin käsistä diagnoosin myötä. Toki voi olla tällöin piilevää masennustakin, mutta lähtökohtaisesti diagnoosin soisi tähtäävän toimintakyvyn paranemiseen eikä huonontumiseen.
Itselläni on ADD- ja asperger-piirteitä. En tiedä, riittäisivätkö ne diagnoosiin, mutta ainakin minulla ylivoimaisesti parhaiten toimii vanha kunnon ”itseä niskasta kiinni”. Asiaa toki helpottaa, kun tietää parhaan vuorokaudenajan ja kuun asennon, jolloin se niskaote onnistuu.
Oma HF (autistinen) lapseni on aina tiennyt olevan jollakin tavalla erilainen kuin muut. Huomasi sen jo päiväkodissa. kukaan muu sitä ei kuitenkaan huomannut, ja diagnoosi tuli vasta teini-iässä.
Hänelle on ollut vain helpottavaa saada tietää, ettei hän ole omituinen ja epäonnistunut, vaan että hänellä on vain erilaiset aivot kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Se on korjannut jonkin verran niitä itsetuntoon tulleita kolhuja jotka sai kun luuli olevansa vain epäonnistunut ja jollakin tavalla virheellinen kun itse huomasi olevansa erilainen kuin muut. Ehkä ne itsetunnon kolhut olisivat jääneet tulematta jos aikaisemmin olisi ollut tieto autismista.
Jac den Houting sanoo hienosti TED puheessaan "Why everything you know about autism is wrong", että dignoosin jälkeen hän tiesi ettei olekaan epäonnistunut neurotyypillinen, vaan oikein hyvä autisti.
Tässä ikätaso on tärkein elementti. Esiteinille voi jo selittää aivojen erilaisuudesta merkityksellisellä tavalla, alakouluikäiselle en alkaisi kauheasti puhumaan, jos tilanne on siinä mielessä hallinnassa, että elämä on hyvää. Itse olen ollut siinä mielessä iloinen vasta aikuisena tulleesta diagnoosista, ettei se ole hallinut identiteettiä, tai kahlinnut ajatuksia omasta kyvykkyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Tuli ja ei.0
Nyt jälkiviisaanaa voi sanoa, että ex-puolisoni ja sisaruksensa olivat nepsyja sen lisäksi, että exäni oli kusipää. Mutta en tuntenut exääni lapsena, vanhempansa piilottelivat lastensa vaikeuksia. Itse en ollut tietoinen, että älykäs ihminen vain voi olla tuollainen.
Ja lapsi nyt samanlaisilla haasteilla varustettu älykäs lapsi. Lapsen kanssa pärjään vielä hyvin, mutta tuo sosiopaattia lähestyvä exä on hankala. Nepsyn vanhempana nepsy on todella haastava yhdistelmä.
Tämä on niin totta, mutta usein vaiettu aihe.
Minun teini-ikäisillä lapsillani on nepsy-piirteitä, mutta diagnoosiin asti eivät riittäneet.
Mieheni on myös diagnosoimaton ja kyllä, k-pää osaa olla ihan tosissaan.
Ja eihän näitä osaa nuorena katsoa tai tietää kun ihastuu. Ja kyllä näitä piirteitä myös peitellään ja salataan.
Teinini ovat ihania, mutta teinit ovat aina teinejä.
Mieheni taas, no, olen tullut siihen johtopäätökseen, että pidän perheeni kasassa ja kun teinit itsenäistyvät, lähden minäkin.
Nämä ovat raskaita ja vaikeita asioita, ja näiden kanssa puolisot ovat totaalisen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Haluan oikaista pari harhakäsitystä.
1. Usein ensin "ravataan ahkerasti" (aikoja on vaikea saada) perheneuvolassa ja lastenpsykiatrilla, jossa keskitytään tutkimaan perheen vuorovaikutusongelmia ja vanhempien laiminlyöntejä. Jos mitään merkittävää ei löydy, ja vanhemmat ovat jo yrittäneet ne keinot, mitä siellä on tarjolla, siirretään neuropsykologisiin tutkimuksiin TAI unohdetaan koko juttu.
Onko oikein, että selkeä tapaus saa diagnoosin vasta murrosiässä, vaikka siihen asti on "ahkerasti ravattu" lääkäreillä?
Onko oikein, että yleislahjakas, ei niin selkeä tapaus yrittää yhä yli 20-vuotiaana tutkimuksiin?
Onko oikein, että 40-50 vuotias saa diagnoosin aikuisen lapsensa siivellä, kun koko elämä on ollut selviytymistaistelua?2. Miten helkkarissa sun mielestä eriarvoistaa se, että kaikki saa samanlaiset mahdollisuudet? Niistä helpotuksista tavallinen lapsi ei välttämättä edes hyötyisi. Ne helpotukset antaa mahdollisuuden näyttää taitonsa, jotka heillä on tai ei ole. Kukaan ei tee mitään esimerkiksi ADHD-oppilaan puolesta.
3. Tenteissä ja valintakokeissa mitataan miten asiat on opittu. Jos lapsesi ei osaa, ajatteletko, että häntä auttaisi esimerkiksi vastamelukuulokkeet, stressipallo tai kokeen suorittaminen vain valvojan läsnäollessa?
4. Yleislääkärit ja psykiatrit eivät tee nepsy-diagnooseja, eivätkä halua lähettää tutkimuksiin. He tekevät mieluummin masennus-ja ahdistusdiagnooseja, ja määräävät niihin lääkkeet. Kun lääkkeet eivät tehoa, kokeillaan uusia ssri-lääkkeitä. Kun tulee "sivuvaikutuksia" ja olo huononee, nuori valehtelee tai hyötyisi vielä vahvemmasta lääkityksestä.
Nepsy-diagnooseja tekee kyllä nimenomaan psykiatrit. Masennus ja ahdistus kuuluvat ihan kemiallisestikin esimerkiksi adhd fysiopatologiaan, ja niiden hoitaminen samanaikaisesti - ja mieluumminen ennen stimulanttilaakitysta on suositeltavaa. Jos mukana kulkevaa ahdistus/masennusta ei hoideta, ei stimulanttilaakityskaan toimi valttamatta halutulla tavalla, tai sita pitaa ottaa enemman. Jos vaiva ei parane tai helpotu masennuslaakityksella, on tama jo yksi merkki kohti neuropsykiatrista häiriötä.
Mahtaakohan tämä periytymisen tiedostaminen johtaa tarkempaan puolison valintaan.
En edes miettinyt miestä valitessani sitä, että mieheni lukihäiriö periytyisi lapsillemme. Niin se sitten periytyi. Erittäin suuri riesa, jota jouduttiin hoidattamaan neuropsykologilla. Jouduin auttamaan paljon koulu tehtävissä jne.
Myöhemmin tajusin, että myös miehen isällä on vaikea lukihäiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain iltatähteni 46-vuotiaana ja minua varoiteltiin, että lapsestani voisi tulla autistinen. Olin vaan, että joojoo vauva.fi.ssä taas lueskeltu höpöjuttuja, mutta kyllä lapseni kuuluu todellakin autismin kirjon ihmisiin ja koko ajan autistiset piirteet voimistuvat. Hänellä epäillään myös keskushermostoa rappeuttavaa sairautta, mutta se on vielä "ehkä"...Lapseni oppi asioita todella nopeasti 3-vuotiaaksi, mutta alkoi sitten taantumaan ja tuli heijaamista ja hytkymistä. Puhuminen on loppunut lähes kokonaan ja silloinkin puhe on maksimissaan muutama sana. Heijaa itseään, kun luen hänelle ja joskus harvoin saatan nähdä hymyn häivähdyksen. Surettaa jo nyt, että lapsi ei pärjää itsenäisesti aikuisena vaan joutuu asumaan tuettuna lopun elämäänsä, mutta kyllä me pärjäämme vielä ihan hyvin näinkin ja ihanaa, kun kesä on tulossa. Lapseni sanoikin, että "allas" eli odottaa puhallettavassa uima-altaassa köllöttelyä.
Turussa on kuulemma paljon tepsilapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä periytyvyyden korostaminen on joskus raivostuttavaa. Omalla lapsellani epäiltiin nepsyä ja kyllähän se koulupsykologi jaksoikin kymmenet kerrat kysyä minulta, että oletko itse huomannut itsessäsi vastaavia piirteitä. No en todellakaan ole. Olin luokkani paras kaikilla kouluasteilla ja hyvä keskittymiskyky on ollut kaiken sen mahdollistava tekijä. Koulupsykologin tehtäviin ei edes kuulu koko perheen tai suvun analysointi.
Olet oikeassa, pitäisi uskoa kerrasta. Esimerkiksi ADHD/ADD on voimakkaasti periytyvää, mutta se saattaa hypätä sukupolvien yli. Lisäksi se voi olla traumaperäistä. Monet ns.normaaleista kompensaatiotaidoista ja sosiaalisista taidoista opitaan kotoa, ja jos vanhemmilla on tässä ongelmaa, voi monet lapsen vaikeudet olla korostetusti "periytyviä" elämänhallinan puutteen takia. Myös ongelmat lapsen suhteessa vanhempiinsa voi laukaista ADHD/ADD - väkivalta, insesti yms. Psykiatriassa adhd-periytyvyys on ainainen muna-kana ongelma. Onko osa periytyvyydestä ympäristön aiheuttamaa? Eli traumat aiheuttaa ADHD:ta koska lapsen vanhemman elämä on sekaisin? Muualla kasvaessa ei olisi ehkä puhjennut? Tätä on mahdoton tutkia, kaksostutkimuksia aiheesta on aika vähän, ja niin että identtiset kaksoset olisivat adoptoitu eri perheisiin on aika harvinaista ylipäätään...
Autismilla on monella tapaa erilainen syntymekanismi, ja ja se ei "puhkea" ympäristötekijöistä.
Ympäristötekijät eivät aina ole negatiivisia. Esim. HF-vanhemmat ovat kehittäneet tapoja pärjätä ja onnistua, he pystyvät tukemaan lapsen mielenkiinnon kohteita, hankkia tarvittavaa apua. Usein akaatemisesti menestyvät ovat nepsyjä, ja osaavat tukea lasta näissä pyrkimyksissä.
Neurotyypillisyys ja epätyypillisyys on kirjo; jokaisessa ihmisessä on nepsy-piirteitä. Ympäristö voi sitten vaikuttaa siihen, ovatko nämä piirteet vahvuus vai haaste.
Itse akateemisesti koulutettuna "HF" Adhd:nä koen tämän ehkä vähättelevänä. On totta, että osaan tarvittaessa tukea todella hyvin lastani. Se ei kuitenkaan ole mitenkään positiivinen asia, se on silti ylimääräistä tukea, vaivaa, yrittämistä, tsemppaamista ja aikaa pois huolettomalta yhdessäololta. On totta, että tietysti tilanne on tuen puolesta optimaalinen. Paras tilanne kuitenkin olisi, ettei tukea tarvittaisa. "Usein akateemisesti menestyvät ovat nepsyjä" Olisiko tähän saanut jonkun lähdeviitteen? Vankilapopulaation nepsyesiintyvyydestä on paljonkin dataa, ja voisi kyllä sanoa, että usein vankilassa olevat ovat nepsyjä...
Jep. Olen joutunut tekemään ihan uskomattoman paljon töitä lapseni eteen. Ensin hänelle piti taistella diagnoosi ja tarvittavat tukitoimet kouluun. Siihen putkeen kun pääsi, piti sieltä lopulta päästä myös pois, koululla oli hyvin selkeä näkemys siitä, mikä on nepsynuorten jatko-opiskelupaikka. Olen myös tehnyt valtavan määrän opetustyötä auttaessani lasta läksyissä.
Ilman omaa panostustani - ja myös osaamistani - lapsi olisi jossain ihan muualla kuin nyt ja pitkäaikaistyöttömyys ainoana uranäkymänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Haluan oikaista pari harhakäsitystä.
1. Usein ensin "ravataan ahkerasti" (aikoja on vaikea saada) perheneuvolassa ja lastenpsykiatrilla, jossa keskitytään tutkimaan perheen vuorovaikutusongelmia ja vanhempien laiminlyöntejä. Jos mitään merkittävää ei löydy, ja vanhemmat ovat jo yrittäneet ne keinot, mitä siellä on tarjolla, siirretään neuropsykologisiin tutkimuksiin TAI unohdetaan koko juttu.
Onko oikein, että selkeä tapaus saa diagnoosin vasta murrosiässä, vaikka siihen asti on "ahkerasti ravattu" lääkäreillä?
Onko oikein, että yleislahjakas, ei niin selkeä tapaus yrittää yhä yli 20-vuotiaana tutkimuksiin?
Onko oikein, että 40-50 vuotias saa diagnoosin aikuisen lapsensa siivellä, kun koko elämä on ollut selviytymistaistelua?2. Miten helkkarissa sun mielestä eriarvoistaa se, että kaikki saa samanlaiset mahdollisuudet? Niistä helpotuksista tavallinen lapsi ei välttämättä edes hyötyisi. Ne helpotukset antaa mahdollisuuden näyttää taitonsa, jotka heillä on tai ei ole. Kukaan ei tee mitään esimerkiksi ADHD-oppilaan puolesta.
3. Tenteissä ja valintakokeissa mitataan miten asiat on opittu. Jos lapsesi ei osaa, ajatteletko, että häntä auttaisi esimerkiksi vastamelukuulokkeet, stressipallo tai kokeen suorittaminen vain valvojan läsnäollessa?
4. Yleislääkärit ja psykiatrit eivät tee nepsy-diagnooseja, eivätkä halua lähettää tutkimuksiin. He tekevät mieluummin masennus-ja ahdistusdiagnooseja, ja määräävät niihin lääkkeet. Kun lääkkeet eivät tehoa, kokeillaan uusia ssri-lääkkeitä. Kun tulee "sivuvaikutuksia" ja olo huononee, nuori valehtelee tai hyötyisi vielä vahvemmasta lääkityksestä.
Nepsy-diagnooseja tekee kyllä nimenomaan psykiatrit. Masennus ja ahdistus kuuluvat ihan kemiallisestikin esimerkiksi adhd fysiopatologiaan, ja niiden hoitaminen samanaikaisesti - ja mieluumminen ennen stimulanttilaakitysta on suositeltavaa. Jos mukana kulkevaa ahdistus/masennusta ei hoideta, ei stimulanttilaakityskaan toimi valttamatta halutulla tavalla, tai sita pitaa ottaa enemman. Jos vaiva ei parane tai helpotu masennuslaakityksella, on tama jo yksi merkki kohti neuropsykiatrista häiriötä.
Periaatteessa tekevät diagnoosin, mielellään eivät. Menisikin niin kuin pitää.
Ristiriita on mielestäni siinä, että pyritään hoitamaan ahdistus/masennusoireilua, eikä huomioida mahdollista neuropsykiatrista taustaa tai perinnöllisyyttä. Jos masennuksen/ahdistuksen hoitoon käytettävät lääkkeet kerta toisensa jälkeen eivät tehoa/tehoavat väärään suuntaan, silti on helppo todeta, että nepsytutkimuksia ei tarvita.
Psykiatrit vaihtuvat, ja kun yksi on todennut, mikä on linja, sitä ei helposti muuteta. Siihen saakka, kunnes joku ei ehtinyt lukea edes pääkohtia aiemmista, ja päätyy tekemään tutkimukset. (Yleensä ehditään katsoa se mitä on aiemmin diagnosoitu, ja tarjotaan niitä samoja lääkkeitä, mitkä eivät toimineet tai sopineet. "Kun mun mielestä se olis silti hyvä vaihtoehto, kokeillaanko uudestaan?)
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Eivät kaikki diagnosoidut saa helpotuksia.
Joidenkin kohdalla lisätään haasteita, eli eriytetään ylöpäin. Niin tehdään autistisen "normaalilla" luokalla koulua käyvän lapseni kanssa. Hän opiskelee osan aineista ylemmän luokan (tai lukion) kirjoista, sillä luokan tahti on hänelle liian hidas.
Ennen tarkempia tutkimuksia ja diagnoosia opettajat luulivat että koulu on hänelle liian vaikeaa ja eriyttivät alaspäin, mikä vain pahensi "oppimisvaikeuksia" kun ne liian helpot tehtävät aiheuttivat jumiutumista (autismin oire, joka estää toimimista). Haasteiden lisääminen poisti jumiutumis-oireilun tehtäviä tehdessä.
Ylöspäin eriyttäminen on ollut opettajille vaikeaa, ja se on vaatinut harjoittelua. Kaikki eivät ole olleet halukkaita edes yrittämään, mutta ne jotka ovat yrittäneet, ovat saaneet aikaan mahtavia tuloksia. Joissakin aineissa se on ollut niinkin helppoa, että on annettu tehtäväksi tehdä tutkielma niistä aiheista joita luokka käsittelee, tai on vain annettu ylemmän luokan oppikirja ja lapsi on itsenäisesti tehnyt tehtävät siitä. Yleensä on oppinut ne ihan vaan lukemalla ohjeet kirjasta. Joskus kysyy kotona, että onko ymmärtänyt asian oikein.
Tämä sama lapsi opiskelee itsenäisesti (koulun ulkopuolella) mm. vieraita kieliä, kemiaa ja filosofiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Kyllä lapsen on tarpeellista ymmärtää jo ihan pienenä, miksi hän käy psykalla, toimintaterapiassa, osastojaksoilla tms. Tai ainakin meidän lapselle tämä on ollut tärkeää käydä läpi.
Myös sopeutumis-valmennuskursseja lapsille järjestetään, koska lapsilla on oikeus tietää itseensä liittyvät asiat, saada niistä tietoa ja vertaistukea.
Mun lapsella ei ole vielä diagnoosia, mutta ollaan käyty tutkimuksissa, niin olen selittänyt asian parin muun tärkeän ihmisen kautta, että heillä on myös samanlaisia ongelmia. Ajattelen, että lapseni ei pidä sitä silloin niin huonona asiana, kun on muitakin ja mukavia ihmisiä, joilla on samat ongelmat.
Mun mielestä tämä on tosi hyvä idea. Ylipäätään jos lähipiiristä löytyy menestynyt/normaali ja mukava ko. piirteistä kärsinyt aikuinen tai "esikuva", tämä antaa voimaa kun joutuu sitten jossain vaiheessa taistelemaan näitä vanki/tarkkis/tyhmä mielikuvia vastaan.
Itse saan lääkärinä paljon voimaa Anna Keski-Rahkosesta, joka puhuu avoimesti psykiatrina ja psykiatrian professorina omista neuropsykiatrian häiriökirjolle kuuluvista piirteistään. Kyseessä on tieteellisesti utelias, hyvännäköinen ja tyylikäs nainen, ja on virkistävää nähdä myös tälläisiä esimerkkejä neuropsykiatrisen häiriön omaavista ihmisistä. Plussana tietysti se, että hänen instan tietoviitteet ihan huipputasoa. https://www.instagram.com/annakeskirahkonen/?hl=fi
Totta, että lapsen tulee tietää miksi hän käy ja saa hoitoa. Mutta abstraktin sanan sijaan voi keskittyä konkreettiseen puoleen. Saa tukiopetusta koska matematiikka on hänelle vaikeaa, käy puheopetuksessa jotta saisi muut kiinni puheessa... Ylipäätään esimerkiksi autismi ei selitä yhtään mitään. Kuten jo aikaisemmin todettiin, kirjo on niin laaja, että voi tai ei ole häiriötä. Siksi on tavallaan harhaanjohtavaa sanoa, että saat hoitoa koska sinulla on autismi. Lisäksi tuollainen sateenvarjotermi saattaa passivoida lasta, kun ajatellaan, että heima nyt on ja pysyy. Parempi keskittyä vain lapsen yksilöllisiin voimavaroihin ja niiden puutteisiin. Ainakin silloin kun lapsi on ihan pieni.