Lue keskustelun säännöt.
Nepsylapsen vanhempi, tuliko lapsen diagnoosi muka puskista?
25.04.2021 |
Että mitään vastaavaa piirrettä ei puolisolla tai itsellä ole, ja oma teini-ikä oli ihan normaali??
Kommentit (87)
Jos lapsen kanssa pärjää kotona ilman kasvatusalan koulutusta, miksi hakemalla hakea jokin diagnoosi?
Jos opettaja ei pärjää, huomio kiinnittyy ensiksi hänen ammattitaitoonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Meille teinin autismiepäily tuli puskista, mutta tutkimusten aikana huomattiin että oireita oli ollut ihan syntymästä asti
Valoherkyyttä, äänniyliherkkyyttä, tuntoyliherkkyytä ja -aliherkkyyttä, syömisen vaikeuksia.
Tutkimusten aikana huomattiin myös että kummallakin vanhemmalla on autismin piirteitä, ja että kummankin suvussa on niitä samoja piirteitä melko monella.
Lapsen kohdalla ei kukaan muukaan ollut huomannut mitään erikoista. Ei neuvolassa, ei päiväkodissa, ei koulussa. Lapsi käyttäytyi hyvin (ehkä vähän liiankin hyvin - siihen olisi voinut ammattikasvattaja tarttua), oppi nopeasti ja helposti, teki mitä pyydettiin, osasi keskustella aikuisten ja lasten kanssa. Hän oli hyvin helppo lapsi. Vähän oli kömpelö, mutta niinhän jotkut ovat.
Ala-asteen lopulla kun kouluun meneminen ja siellä pysyminen alkoi käydä vaikeaksi ja lapsi väsyi koulussa kohtuuttoman paljon, tuli etityisopettaja mukaan kuvioihin, ja hän epäili ongelmien johtuvan kodista. Lapsihan oppi kaiken helposti ja nopeasti. Väsymykseen ja muiden ongelmien täytyi siis johtua kaltoinkohtelusta. Siitä alkoi lasukierre.
Ala-asteesta kuitenkin selvittiin, mutta ongelmat pahenivat yläasteen puolella. Tuli myös stressiä sairastelun takia, ja se eskaloi tilanteen lopulta niin pahaksi, että teini käyttäytyi lääkärin vastaanotolla selkeästi "autistisella tavalla". Hänellä ei enää riittänyt voimia oireiden peittelyyn. Siitä tuli epäily ja alkoi tutkimukset. Diagnoosi tuli nopeasti. Kaikki teinin tuntevat tahot olivat yllättyneitä diagnoosista. Kaikki eivät edes uskoneet.
Vain teini itse ei ollut yllättynyt. Hän oli aina tiennyt olevansa erilainen kuin muut ja diagnosoinut itsensä autistiksi jo alaluokilla.
Tuli ja ei.
Nyt jälkiviisaanaa voi sanoa, että ex-puolisoni ja sisaruksensa olivat nepsyja sen lisäksi, että exäni oli kusipää. Mutta en tuntenut exääni lapsena, vanhempansa piilottelivat lastensa vaikeuksia. Itse en ollut tietoinen, että älykäs ihminen vain voi olla tuollainen.
Ja lapsi nyt samanlaisilla haasteilla varustettu älykäs lapsi. Lapsen kanssa pärjään vielä hyvin, mutta tuo sosiopaattia lähestyvä exä on hankala. Nepsyn vanhempana nepsy on todella haastava yhdistelmä.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsen kanssa pärjää kotona ilman kasvatusalan koulutusta, miksi hakemalla hakea jokin diagnoosi?
Jos opettaja ei pärjää, huomio kiinnittyy ensiksi hänen ammattitaitoonsa.
Lapsi saa diagnoosin avulla tarvitsemaansa kuntoutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen Nepsylepsy
Nepsy = neuropsykiatriset häiriöt, johon luokitellaan adhd, autismi/asperger ja Touretten oireytymä
Voidaan myös puhua neurologisista häiriöistä, jotka lienee monille tutumpi termi kuin nepsy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä periytyvyyden korostaminen on joskus raivostuttavaa. Omalla lapsellani epäiltiin nepsyä ja kyllähän se koulupsykologi jaksoikin kymmenet kerrat kysyä minulta, että oletko itse huomannut itsessäsi vastaavia piirteitä. No en todellakaan ole. Olin luokkani paras kaikilla kouluasteilla ja hyvä keskittymiskyky on ollut kaiken sen mahdollistava tekijä. Koulupsykologin tehtäviin ei edes kuulu koko perheen tai suvun analysointi.
Olet oikeassa, pitäisi uskoa kerrasta. Esimerkiksi ADHD/ADD on voimakkaasti periytyvää, mutta se saattaa hypätä sukupolvien yli. Lisäksi se voi olla traumaperäistä. Monet ns.normaaleista kompensaatiotaidoista ja sosiaalisista taidoista opitaan kotoa, ja jos vanhemmilla on tässä ongelmaa, voi monet lapsen vaikeudet olla korostetusti "periytyviä" elämänhallinan puutteen takia. Myös ongelmat lapsen suhteessa vanhempiinsa voi laukaista ADHD/ADD - väkivalta, insesti yms. Psykiatriassa adhd-periytyvyys on ainainen muna-kana ongelma. Onko osa periytyvyydestä ympäristön aiheuttamaa? Eli traumat aiheuttaa ADHD:ta koska lapsen vanhemman elämä on sekaisin? Muualla kasvaessa ei olisi ehkä puhjennut? Tätä on mahdoton tutkia, kaksostutkimuksia aiheesta on aika vähän, ja niin että identtiset kaksoset olisivat adoptoitu eri perheisiin on aika harvinaista ylipäätään...
Autismilla on monella tapaa erilainen syntymekanismi, ja ja se ei "puhkea" ympäristötekijöistä.
Ympäristötekijät eivät aina ole negatiivisia. Esim. HF-vanhemmat ovat kehittäneet tapoja pärjätä ja onnistua, he pystyvät tukemaan lapsen mielenkiinnon kohteita, hankkia tarvittavaa apua. Usein akaatemisesti menestyvät ovat nepsyjä, ja osaavat tukea lasta näissä pyrkimyksissä.
Neurotyypillisyys ja epätyypillisyys on kirjo; jokaisessa ihmisessä on nepsy-piirteitä. Ympäristö voi sitten vaikuttaa siihen, ovatko nämä piirteet vahvuus vai haaste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen Nepsylepsy
Huonosti kasvatettu tarkkisluokkalainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikesta pitää vääntää jokin lyhenne? Sanokaa vain reilusti epilepsia.
Tai i d i o o t t i
Tai huippuälykäs 😃
Neuropsykiatrisiin häiriöihin kuuluu hyvin monentyyppistä oireilua ja diagnooseja on monia. Samankin diagnoosin alle mahtuu myös hyvin monentyyppistä oireilua. Yksi voi olla "idiootti" ja toinen huippuälykäs, vaikka diagnoosi olisi sama.
Siksi on helpompaan puhua nepsystä (lyhenne neuropsykiatrisesta) kuin yksittäisistä oireista ja diagnooseista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsella on add ja neurologisella diagnosoitu. Onko hän nyt sitten nepsylapsi? En kyllä moista nimikettä käytä.
No, diagnoosi 15v ei tullut puskista sillä hetkellä. Jo pienenä viitteitä mutta ei tuollaisista silloin puhuttu.Olen tuo aikaisemmin ketjuun kirjoittanut lääkäri jolla on ADHD. En voi sietää koko "nepsy"-nimitystä. Koen sen todella loukkaavana ja leimaavana. Neurologinen ihmisten välinen kirja, ja taitokirjo yleisestikin on niin suuri, että miten tuollainen tekaistu sana kuvaamaan kaikkea tätä on kyllä aikamoinen ylilyönti. Itsellä on normaali perhe-elämä, ura, ammatti, normaali lapsuus yms. itseasiassa diagnoosini oli yllätys myös kahdelle psykologi-psykoterapeutti-ystävälleni (kin). Tuntuu erikoiselta että minut sitten voisi luukuttaa samaan "patologiseen" kategoriaan kuin vakavasta autismista kärsivä lapsi, joka ei tule ehkä koskaan puhumaan. Aika eri hoitokeinot ja haasteet näiden kahden välillä, ja kumpikin ansaitsee tulla nimitetyksi (jos täytyy nimittää) ihan se tarkasti diagnosoidun patologian mukaan. Nämä "nepsy"-taidot muutenkin ovat sellaisia kekseliäitä elämänhallinan taitoja, joista voisi todellakin olla hyötyä myös ns. neuronormaaleille.
Muutama diagnoosista tietävä ystäväni on ihan innoissaan katsellut kotiini tulleita AHDH-hack juttuja ja tehnyt kodissaan saman, koska elämä, muistaminen ja kodin pitäminen siistinä on helpottunut. Esimerkiksi yksi tälläinen vinkki on ostaa robotti-imuri JA vaihtaa huonekalujen jalat sen korkuisiksi, että se imuri pääsee sinne alle. Tai pyykinpesuainepullon kiinnittäminen magneetilla pesukoneeseen, koska jotenkin tulee vaan helpommin pestyä se pyykki. Tai suihkuun vedenkestävä kello. Ja kaikelle oma paikka on ihan klassikko, ja olisi tervetullut varmasti joka kotiin...
Itse en näe nepsy-sanaa negatiivisena (pelkästään). Usein esim. keva-autisteista puhutaan ihan autistina. Esim. omaa HF-lastani kutsun mieluummin nepsyksi kuin autistiksi. Hän pärjää elämässään monilla sektoreilla ja haaveilee akateemisesta urasta.
Diagnoosiin asti päästäkseen on joutunut ravaamaan sen verran monen tahon pakeilla, että tuskin diagnoosi ainakaan useinmiten ihan yllättäen tulee.
Pco, km 10/19 ja 11/20, kaksosten la 11/21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Ei tietenkään. Diagnoosi auttaa itsetuntemuksen kehittymisessä. Lisäksi se tarjoaa selityksen sille, miksi ei olekaan niin kuin muut.
Millainen on ns. normaali ihminen?
Kaikkihan me ollaan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Kyllä lapsen on tarpeellista ymmärtää jo ihan pienenä, miksi hän käy psykalla, toimintaterapiassa, osastojaksoilla tms. Tai ainakin meidän lapselle tämä on ollut tärkeää käydä läpi.
Myös sopeutumis-valmennuskursseja lapsille järjestetään, koska lapsilla on oikeus tietää itseensä liittyvät asiat, saada niistä tietoa ja vertaistukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä periytyvyyden korostaminen on joskus raivostuttavaa. Omalla lapsellani epäiltiin nepsyä ja kyllähän se koulupsykologi jaksoikin kymmenet kerrat kysyä minulta, että oletko itse huomannut itsessäsi vastaavia piirteitä. No en todellakaan ole. Olin luokkani paras kaikilla kouluasteilla ja hyvä keskittymiskyky on ollut kaiken sen mahdollistava tekijä. Koulupsykologin tehtäviin ei edes kuulu koko perheen tai suvun analysointi.
Poikkeuksellisen hyvä keskittymiskyky ja hyvä koulumenestys voivat olla myös "nepsyoireita". Moni kympin oppilas on nepsy.
Nepsytutkimuksissakin kysytään onko lapsella erityislahjakkuuksia. Joillakin erityislahjakkuuksia voi olla yleislahjakkuus, eli se että on hyvä kaikessa.
Toki toisessa päässä ovat oppimisvaikeudet, jopa kehitysvammaisuus. Kaikki eivät ole neroja eikä kaikilla ole erityislahjakkuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Kyllä lapsen on tarpeellista ymmärtää jo ihan pienenä, miksi hän käy psykalla, toimintaterapiassa, osastojaksoilla tms. Tai ainakin meidän lapselle tämä on ollut tärkeää käydä läpi.
Myös sopeutumis-valmennuskursseja lapsille järjestetään, koska lapsilla on oikeus tietää itseensä liittyvät asiat, saada niistä tietoa ja vertaistukea.
Mun lapsella ei ole vielä diagnoosia, mutta ollaan käyty tutkimuksissa, niin olen selittänyt asian parin muun tärkeän ihmisen kautta, että heillä on myös samanlaisia ongelmia. Ajattelen, että lapseni ei pidä sitä silloin niin huonona asiana, kun on muitakin ja mukavia ihmisiä, joilla on samat ongelmat.
Minulla on lievää nykimishäiriötä, jota pystyn hyvin hallitsemaan. Lapsena en ehkä ollut sosiaalisesti taitavimmasta päästä, mutta sekin johtui lähinnä huonosta itsetunnosta, joka onneksi iän myötä parani. Miehellä ei tällaisia ole ollut, ja kaksi muuta lastamme (as-lapsemme isosisarukset) ovat ns. normaaleja. En siis olisi osannut etukäteen arvata, että saamme as-lapsen.
Suvussa on yksi jo edesmennyt henkilö, joka luultavasti oli as-piirteinen. Onhan se mahdollista, että asperger on geeneissä sieltä nuorimmalle lapsellemme parin sukupolven yli hypännyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmille tuli todellakin puskista, mulle ei. Olen ADHD, ja lääkäri. Vitsikkäästi ehdin rämpiä lääkiksen läpi ennen kuin sain diagnoosin. Diagnoosi oli vaikea paikka äidille, vaikka olin koko lapsuuteni unohtanut tehdä läksyt, unohtanut avaimet, mulla oli ystäviä, olin noin 9 oppilas. Opin kyllä jutut tosi nopeasti, jos vain pystyin keskittymään edes hetken. ADHD:ssa mua vaivasi eniten kyllä ihan uskomaton väsymys, en ikinä ymmärtänyt miten joku jaksaa koulun jälkeen lähteä harrastuksiin, itse olin ihan kuollut... Olen onnellinen lääkkeistäni, meni noin vuosi saada lääkkeet kohdilleen. Elämä tosi paljon helpompaa.
Onko oikein salata lapselta, että on esim asperger? Tarkoitan tilanteita, joissa vanhemmat kieltävät asian, koska diagnoosi olisi lasta leimaava.
Olen kysynyt asiaa useammalta lääkäriltä oman lapseni kohdalla, pitäisikö minun puhua hänelle Adhd:stani, tai ottaa adhd:n periytyvyys ennakoiden huomioon. Vastaus on aina ei. Edes adhd tai autistilapsen ei tarvitse välttämättä tietää ko sanaa vanhemmista tai itsestään. Siitä voi olla tosiaan haittaa, varsinkin jos vaiva on lievä ja kompensoitavissa. Olisi parempi keskittyä taitoihin, haasteisiin ja hyviin puoliin.
Esimerkiki "Sinulta unohtuu monet jutut, mutta toisaalta olet todella nopea. Nyt keksitään yhdessä miten muistaisit paremmin koulurepun ja avaimet, ja miten jaksat odottaa muita vaikka olisit jo valmis. Kysytään opelta saisitko vaikka piirrellä" on paljon oman toiminnan tärkeyttä korostavampi kuin
"Sinulla on autismi, ja siksi unohtelet tavaroita, keksitään joku juttu jolla muistaisit paremmin. "
Itse en puhu ADHD:sta kuin niille kavereille joilla on joku psy-koulutus. Muilla on ihme mielikuvia nuorisorikollista tai juuri ADHD ja autismi menee sekaisin. Ja en jaksa oikoa niitä. ...
Tässäkin ikätaso on a ja o. Jos lapsi syö lääkkeitä, voi hänelle selittää että ne ovat auttamaan keskittymiskykyä, mutta ei ole tarpeen kertoa, että tässä sitä 7v lapsukainen aloittaa päivän amfetamiinijohdannaisella....
Tässä on paljon viisasta asiaa. Diagnoosi on kaksiteräinen miekka, varsinkin meille ”high-functioning” yksilöille.
On arvokasta, että itsetuntemus lisääntyy, mutta silti on väliä, mitä tiedolla ja itsetuntemuksella tekee. Tunnen näitä aikuis-ADD:ita, joilla työkalut ovat pudonneet täysin käsistä diagnoosin myötä. Toki voi olla tällöin piilevää masennustakin, mutta lähtökohtaisesti diagnoosin soisi tähtäävän toimintakyvyn paranemiseen eikä huonontumiseen.
Itselläni on ADD- ja asperger-piirteitä. En tiedä, riittäisivätkö ne diagnoosiin, mutta ainakin minulla ylivoimaisesti parhaiten toimii vanha kunnon ”itseä niskasta kiinni”. Asiaa toki helpottaa, kun tietää parhaan vuorokaudenajan ja kuun asennon, jolloin se niskaote onnistuu.
Tuntuu että näitä diagnooseja saa kun jaksaa ahkerasti ravata lääkärien puheilla. Ja kyllähän lääkärit diagnosoi, koska kukapa ei omaa erikoistumisalaansa haluaisia päästä näyttää.
Pelottaa vaan miten tämä eriarvoistaa lapsia kun "diagnosoidut" saavat kaikenlaisia helpotuksia opiskeluun ja valintakokeisiin. Olisi tärkeää selvittää mikä on kohtuullista ja mikä ei.
Olen pari vuotta yrittänyt saada lasta ADD-tutkimuksiin, ja nyt viimein ollaan päästy lääkärille, joten ei tule puskista, jos diagnoosi saadaan. Mies kävi ADHD-testissä parikymmentä vuotta sitten, mutta ei saanut diagnoosia. En kyllä usko testin olleen kovin kattava, kun yhdellä työterveyslääkärikäynnillä tehtiin.
Itse olen aina tuntenut olevani jotenkin omituinen. Erityisherkkä olen ainakin, mutta sehän ei ole diagnoosi. Olen joskus miettinyt että onko minulla asperger tai vaikka ADD. Musta vaan tuntuu että tuskin mitään diagnoosia saisin, koska koulut on menneet lukuaineiden osalta hyvin ja olen korkeasti koulutettu. Sosiaalinen puoli ja sellaiset on sitten ihan toinen juttu. Lapsena olin koulukiusattu, eikä minulla ollut juurikaan kavereita.