Lue keskustelun säännöt.
Ahmiminen pilaa elämäni
25.04.2021 |
Ruokaa, ruokaa ja vielä vähän lisää ruokaa. Olen aivan loppu tähän loputtomaan kehään.
Terapiassa on käyty ja olen tajunnut että olen aikuinen ihminen joka on itse vastuussaan käytöksestään ja sen muuttamisesta. Miten ihmeessä te muut onnistutte normaalissa elämässä?!
Minä en muuta ajattelekaan kuin laihduttamista ja syömistä. Pitää laihtua ja pitää syödä kaikki mikä eteen vain sattuu. Olen nuori ja nyt pitäisi elää niitä muka parhaita vuosia. Paskat.
Miten käytännössä lopetan asian joka on ainoa syy siihen että ylipäätään jaksan olla täällä. Tiedän että pitää löytää muita syitä elää, lisää sisältöä päiviin ja opetella elämään ilman ruoasta saatua mielihyvää. Jestas että on vaikeaa toimia järjen varassa silti.
Kommentit (24)
Ajattele että ruoka on myrkytettyä niin eiköhän ahmiminen lopu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säännöllinen ruokarytmi ja riittävä arkiruoka.
Parhaat vuodet eivät ole automaattisesti nuoruusvuodet. Se on toksinen narratiivi, joka johtaa siihen, että kaikki yli 30-vuotiaat masentuvat automaattisesti ikänsä vuoksi.
Mulla auttoi aikana mielialalääkitys, eikä ole palannut vaikka lääkkeet lopetinkin.
Itse lääkitys vaikutti ruokahalua vähentävästi, mutta eniten oli apua siitä kun elämään alkoi mahtua muutakin kun ruuan ja oman kehon ajattelu ja koko elämän pyöriminen sen ympärillä.
No nyt tulee hyvää tekstiä. Ei mikään ihme että syömishäiriöt jylläävät täällä näin. En ole lihava, joten yleensä saan ahmia rauhassa. Auta armias jos ylipainoisena vetäisin samat määrät edessänne..se kauhistelun määrä.
Suututtaa kovin tälläiset vastaukset, mutta ihan ymmärrettävää ettei vielä yleisesti tunnisteta syömisongelmien yleisyyttä ja niistä kärsivälle aiheutuvaa kärsimystä. Menee siihen sarjaan kun masentuneelle tokaistaan että otappa nyt itseäsi niskasta kiinni ja mene vaikka lenkille.
Olen yrittänyt ylläpitää normaalia ruokarytmiä ja annoskokoja. Ahmin vaikkei olisi nälkä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokeillut lääkitystä ja nykyään kehoahdistukseni ei yleensä estä minua menemästä paikkoihin. Olen pystynyt jopa aloittamaan pitkään tauolla olleet opinnot taas.
Pystyn myös syömään pieniä määriä herkkuja (esim. kahvipöydässä) ilman että se automaattisesti johtaa ahmimiseen.
Ongelmana on että ahmin silti suurimman osan viikosta ja hyvin pakonomaisesti.
Ap
Opintoja tai töitä sen verran, että tulee arkeen sisältöä mutta ei uuvuta ja stressaa liikaa. Ihmisten tapaamista (ei ehkä nyt juuri mutta kesällä kun tilanne helpottaa) vaikka vähän väkisin. Säännöllistä liikuntaa mutta ei veren maku suussa.
Kannattaa syödä ainakin C-, B- ja D-vitamiinia ja ehkä myös sinkkiä, magnesiumia.
Mitä tekisit elämälläsi, jos voisit tehdä mitä tahansa, eikä raha, häpeä, aika tai osaamattomuus estäisi? Voisiko sitä unelmaa kohti mennä pienin askelin tai ainakin muokata elämästä enemmän omannäköistä?
Nuorena fyysistä terveyttä ei välttämättä tule mietittyä hirveästi, mutta voisit ajatella sitäkin puolta, että haluat kohdella kehoasi hyvin, ettei se rasitu, ylikuormitu, ettei synny esim. suolisto- ja vatsavaivoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankala tilanne :( mutta voin kertoa omasta toipumisestani jos siitä ois vaikka apua.
Mun syömishäiriön juuret on lapsuuden pakkodieeteissä. Äitini oli läskikammoinen ja vaikka me oltiin normaalipainoisia, kotona noudatettiin rasvatonta ja sokeritonta ruokavaliota. Myöhemmin aloin vahdata omaa painoani yhden sairauden takia ja vaihtelevasti kärsin ahmimisesta ja bulimiasta ikävuodet 22-32.
Mulla syöminen liittyi paljon tunteiden (positiivisten ja negatiivisten) tukahduttamiseen, koska en osannut niitä muutenkaan käsitellä. Olin myös vuosikausien laihdutusmentaliteetin jäljiltä jakanut ruuat tiukasti vaarattomiin (ei kaloreita) ja vaarallisiin (kaloreita) vaikka en niitä varsinaisesi laskenutkaan. Mutta aina kun aloitin jonkun kuurin, mitä tiukempi kuuri, sitä enemmän tuli ahmittua ... Elämässä oli kaikenlaista meneillään ja olin hyväksynyt tämän ruokajutun siinä määrin, että jos sillä kerran sai hetkeksi hyvän olon niin olkoon sitten. Hullummaksihan se vaan meni, että saatoin joskus oksentaa kahdestikin päivässä kunnes totesin, että tämä oli sitten tässä.
Kuulostaa helpolta, mutta se oli ihan helvetin vaikeaa, ja ruokailun normalisoitumiseen meni ehkä pari vuotta tai varmaan kauemminkin. Lopetin oksentamisen siihen päivään ja syömiseen liittyen mulla oli vain kaksi sääntöä:
1) mä en saa enää koskaan yrittää laihtua
2) mikään ruoka ei ole kiellettyä / vaarallista / hävettävää tms.
Kaikkialla sanotaan terveellinen ruoka ja säännöllinen ruokarytmi, mutta mun metodi oli syödä jokainen ateria, nätisti katettuna, mutta se sai olla mitä vaan sattu tekemään mieli. Vaikka lautasellinen irtokarkkeja, tai pelkkää pullaa, tai sipsejä tai ihan mitä vaan ja niin paljon kuin halusin. Ja aluksihan ne ajatukset pyöri niissä ruoissa joita aikaisemmin ei "saanut" syödä, ja vähitelleen kroppa alkoi pyytää muutakin.
Kirjoitin myös paljon koska ne tunteet oli jotenkin kohdattava. Ymmärsin itseäni paremin, kun huomasin, että en ole "koukussa" ruokaan vaan sen säännöstelyyn, ja että se on asia joka mulle oli opetettu liian nuorena, jotta olisin sitä koskaan osannut kyseenalaistaa. Ja että "vaarallisen" ruoan syömiseen liittyi aina häpeällinen kokemus epäonnistumisesta ja heikkoudesta, joka sitten aiheutti lisää ahmimista koska häpeä on ehkä niistä tunteista kaikkein kamalin.
Ruoka tuo edelleen lohtua ja joskus pahan tilanteen jälkeen löydän itseni mussuttamasta jotain poissaolevana, mutta en näe sitä ongelmana tai repsahduksena koska en ole millään dieetillä. Mun ylimääräinen 10 kg tippui aika nopeasti ja nyt vuosien kokemuksella voin yllätyksekseni todeta, että olen yksi niistä ihmisistä jotka voi syödä mitä haluaa, mutta ei liho, mikä tuntuu ihan ihmeelliseltä, koska aikaisemmin luulin, että ainoa tapa pysyä normaalipainoisena oli vahdata jokaista suupalaa.
En tiedä oliko tästä apua, mutta toivottavasti löydät oman polkusi ja voimia toipumiseen!
Se on mahdollista <3
Mä havahduin viime kesänä siihen, että mun pitäisi olla nyt niin kuin "parhaimmillani" aikuisiässä, noin kolmikymppisenä. Että nuoruuden epävarmuus olisi ohi, ja silti kroppa vielä ilman keski-iän rasitteita. Mulla oli noin kaksikymmentäviisi kiloa ylipainoa. Sitten tutkiskelin sitä, mitä täytyisi muuttaa, että pystyisi lopettamaan älyttömän syömisen. Tajusin, etten vaan voi jatkossa syödä, jos on paha mieli. Että mulla on riippuvuus ruokaan; perunamuusin, kastikkeisiin, voileipiin, ihan tavalliseen ruokaan. Siihen toki herkut viikonloppuisin päälle. Ja niin mä päätin olla syömättä. Ja sitten mä itkin, kuuntelin musiikkia ja ajattelin kurjaa elämääni. Ja laihduin. Kuukauden päästä oli jo helpompaa olla syömättä ja kahden kuukauden päästä tulos näkyi peilistä selvästi.
Mutta ei siitä ilman itkua selvinnyt. Nytkin haluaisin syödä jääkaapin tyhjäksi, mutta tiedän etten tule siitä onnelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei auttanut mielialalääkkeet.
Mysimba vei ahmimishimot. Suosittelen koittamaan. Kallista on mutta niinnon ahmiminenkin.
Pari vuotta jo syönyt sitä.
Jos lopetan niin ahmiminen palaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ahmit pakonomaisesti, ei sillä ole mitään tekemistä järjen tai itsekurin kanssa, vaan ongelma on syvemmällä. Minä olen saanut apua citalopramista. Terapiaan tms en ole jaksanut mennä, mutta koen lääkkeen vähän korjanneen käytöstäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnustan. Mulla on tapana ahmia iltaisin itseni ähkyyn. Siitä on tullut kierre jota on vaikea katkaista. Kaupassa käydessä ostan herkkuja, niillä tulee sitten hemmoteltua itseäni, välillä tuntuu että mulla on oikeus saada jotain mielihyvää elämässä. Sitä en tiedosta että onko tunnesyömistä. En osaa lopettaa syömistä vaikka olisi jo kylläinen olo. Koronan syyksi sen aluksi pistin, koska tuntuu että tässä elämässä se syöminen on asia mitä voi hallita, suuntaan jos toiseen.
Ja tietämättömyydestä tämä ei ole kiinni. Välillä mietin, että olenko jo luovuttanut. Vuosia kestänyt masennuksen kierre takana. Mua ei sinällään haittaa lisääntyneet kilot, vaan tolkuton väsymys ja saamattomuuden tunne. Vuosia popsin lääkkeitä pahimpaan ahdistukseen. Terapiassa on istuttu erinäisiä tunteja. Mua vaivaa tunne, että parhaat ajat ovat jo takanapäin. Tässä ajassa selviän ja tulee niitä onnistumisenkin ja elämänilon tunteita. Tuleva on ehkä se mikä ahdistaa.
Mutta tsemppiä meille jotka kärsivät ahmimisesta, se tosiaan on asia mitä ei aina ymmärretä oikein.
T. Jonkinsortin ahmimishäiriöinen
Sama!
Eilen päätin, että nyt alkaa elämäntapamuutos!
Hyvä terveellinen aamupala lounas ja välipala, tunnin lenkki joka tuo hyvän olon!
No, eipä se auta se liikunta.
Päivällisellä santsasin kaksi kertaa, himo lisääntyi, sulatin vapun jälkeisiä mokkapaloja, söin niitä puoli peltiä.
Illalla kun lapset nukkui, niin mikrossa tein juusto leipiä 3.
Tänään alkoi taas terveellinen elämä... Viime kesän vaatteet, kokoa 48,eivät mahdu päälle :(
Vihaan tätä, että ihmisen pitää syödä joka päivä
N35 100kg 162cm
Vierailija kirjoitti:
Mä havahduin viime kesänä siihen, että mun pitäisi olla nyt niin kuin "parhaimmillani" aikuisiässä, noin kolmikymppisenä. Että nuoruuden epävarmuus olisi ohi, ja silti kroppa vielä ilman keski-iän rasitteita. Mulla oli noin kaksikymmentäviisi kiloa ylipainoa. Sitten tutkiskelin sitä, mitä täytyisi muuttaa, että pystyisi lopettamaan älyttömän syömisen. Tajusin, etten vaan voi jatkossa syödä, jos on paha mieli. Että mulla on riippuvuus ruokaan; perunamuusin, kastikkeisiin, voileipiin, ihan tavalliseen ruokaan. Siihen toki herkut viikonloppuisin päälle. Ja niin mä päätin olla syömättä. Ja sitten mä itkin, kuuntelin musiikkia ja ajattelin kurjaa elämääni. Ja laihduin. Kuukauden päästä oli jo helpompaa olla syömättä ja kahden kuukauden päästä tulos näkyi peilistä selvästi.
Mutta ei siitä ilman itkua selvinnyt. Nytkin haluaisin syödä jääkaapin tyhjäksi, mutta tiedän etten tule siitä onnelliseksi.
Sori, parhaat vuodet on kaukana takana.
Naisen paras ikä on 22 v.
Mitäpä jos lopettaisit sen senkin rasvapallo