Lue keskustelun säännöt.
Äitini haluaa käydä minulla kylässä 3 kertaa viikossa
25.04.2021 |
Ja viipyä aina 3 tuntia. Onko normaalia? Joskus tekee yllätyskäyntejä kun olen nukkumassa ilmoittamatta mitään, "olin lenkillä ja päätin poiketa" Alkanut stressaamaan tämä kun tuntuuettä äidilläni ei ole juuri omaa elämää. Kun hän on kylässä, hän juttelee minulle kaikki murheensa ihankuin hän ei olisi saanut puhuttua kellekään moneen viikkoon? Normaalia?
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta. Näin jo nuorena että mulla olisi edessä sama ongelma, joten muutin kauas opiskelemaan. Mutsi loukkaantui itsenäistymisestäni niin, ettei välit oikein koskaan ole palanneet ennalleen. Hänen mielestään olisi pitänyt valita niistä mitä oli tarjolla kotikaupungissa ja asua kotona.
Valitettavasti saattaa olla, että ap:nkin on muutettava pois jotta tilanne oikeasti muuttuu.
En tiedä, mitä näiden äitien päässä liikkuu, jotka kokevat että lapsen tehtävä on toimia heidän terapeuttinaan. Ehkä kyse on loppujen lopuksi ihan silkasta itsekkyydestä.
Minun äiti ei halunnut ollenkaan että muuttaisin pois kotoa :D olin jo yli 23-vuotias silloin.. Eikä hän halunnut että pesen omat pyykkini jne. Oli valmis tekemään kaiken puolestani. Eikä edes halunnut sitten auttaa muutossa ja pisti kovasti vastaan kun vihdoin löysin kämpän(vaikka se on lähellä). Että sellaista... t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti nykyisin ihmisen puhetoveri on terapeutti. Kehoitappa ap. äitiäsi hakeutumaan terapiaan. Ehkä hän ei sitten enää seuraasi kaipaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta. Näin jo nuorena että mulla olisi edessä sama ongelma, joten muutin kauas opiskelemaan. Mutsi loukkaantui itsenäistymisestäni niin, ettei välit oikein koskaan ole palanneet ennalleen. Hänen mielestään olisi pitänyt valita niistä mitä oli tarjolla kotikaupungissa ja asua kotona.
Valitettavasti saattaa olla, että ap:nkin on muutettava pois jotta tilanne oikeasti muuttuu.
En tiedä, mitä näiden äitien päässä liikkuu, jotka kokevat että lapsen tehtävä on toimia heidän terapeuttinaan. Ehkä kyse on loppujen lopuksi ihan silkasta itsekkyydestä.
Minulla sama. Itsenäistymiseni otti äidilläni koville. Muutin 500 km päähän ja hänen mielestään oli hyvä idea tulla kyläilemään pariksi viikoksi kerrallaan. Eihän siitä mitään tullut ja välit tulehtuivat pahoin eivätkä koskaan palanneet ennalleen. Äiti nukkui pari vuotta sitten pois ja olin pelkästään helpottunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta. Näin jo nuorena että mulla olisi edessä sama ongelma, joten muutin kauas opiskelemaan. Mutsi loukkaantui itsenäistymisestäni niin, ettei välit oikein koskaan ole palanneet ennalleen. Hänen mielestään olisi pitänyt valita niistä mitä oli tarjolla kotikaupungissa ja asua kotona.
Valitettavasti saattaa olla, että ap:nkin on muutettava pois jotta tilanne oikeasti muuttuu.
En tiedä, mitä näiden äitien päässä liikkuu, jotka kokevat että lapsen tehtävä on toimia heidän terapeuttinaan. Ehkä kyse on loppujen lopuksi ihan silkasta itsekkyydestä.
Minun äiti ei halunnut ollenkaan että muuttaisin pois kotoa :D olin jo yli 23-vuotias silloin.. Eikä hän halunnut että pesen omat pyykkini jne. Oli valmis tekemään kaiken puolestani. Eikä edes halunnut sitten auttaa muutossa ja pisti kovasti vastaan kun vihdoin löysin kämpän(vaikka se on lähellä). Että sellaista... t. ap
Ei hitto. Nyt otat siltä avaimen pois, jos sillä sellainen on sinun kotiisi. Ja sanot, että ovelle ei ole tulemista. Avaimen ottamisen yhteydessä kerrot, että soitat hänelle vaikka keskiviikkona, niin voitte puhelimessa jutella hetken, sitten voit vaikka itse käväistä viikonloppuna pikaisesti kylässä hänen luonaan. Sen jälkeen harvennat yhteydenottoja sellaiseen muotoon, joiksi ne haluaisit. Soitto kerran tai pari viikossa on se normaali malli.
Äitisi kuulostaa läheisriippuvaiselta, ammattiapukaan ei olisi varmaan pahitteeksi. Mutta nyt ensin SINUN on laitettava kovasti vastaan tuolle touhulle, ei ole todellakaan normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta. Näin jo nuorena että mulla olisi edessä sama ongelma, joten muutin kauas opiskelemaan. Mutsi loukkaantui itsenäistymisestäni niin, ettei välit oikein koskaan ole palanneet ennalleen. Hänen mielestään olisi pitänyt valita niistä mitä oli tarjolla kotikaupungissa ja asua kotona.
Valitettavasti saattaa olla, että ap:nkin on muutettava pois jotta tilanne oikeasti muuttuu.
En tiedä, mitä näiden äitien päässä liikkuu, jotka kokevat että lapsen tehtävä on toimia heidän terapeuttinaan. Ehkä kyse on loppujen lopuksi ihan silkasta itsekkyydestä.
Minun äiti ei halunnut ollenkaan että muuttaisin pois kotoa :D olin jo yli 23-vuotias silloin.. Eikä hän halunnut että pesen omat pyykkini jne. Oli valmis tekemään kaiken puolestani. Eikä edes halunnut sitten auttaa muutossa ja pisti kovasti vastaan kun vihdoin löysin kämpän(vaikka se on lähellä). Että sellaista... t. ap
Ei hitto. Nyt otat siltä avaimen pois, jos sillä sellainen on sinun kotiisi. Ja sanot, että ovelle ei ole tulemista. Avaimen ottamisen yhteydessä kerrot, että soitat hänelle vaikka keskiviikkona, niin voitte puhelimessa jutella hetken, sitten voit vaikka itse käväistä viikonloppuna pikaisesti kylässä hänen luonaan. Sen jälkeen harvennat yhteydenottoja sellaiseen muotoon, joiksi ne haluaisit. Soitto kerran tai pari viikossa on se normaali malli.
Äitisi kuulostaa läheisriippuvaiselta, ammattiapukaan ei olisi varmaan pahitteeksi. Mutta nyt ensin SINUN on laitettava kovasti vastaan tuolle touhulle, ei ole todellakaan normaalia.
Oot oikeesssa kyllä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on kyllä hiukan surullinen tuo malli, että lapsuuden perhe lakkaa olemasta perhe, kun ihminen täysi-ikäistyy. Monesti näkee kommentteja, että pitäisi unohtaa ja jättää rauhaan lapset, vanhemmat tai sisarukset ja elää omaa elämää, että se on sitä aikuisuutta.
Musta on tosi outoa, että ne perheen jäsenet, jotka ovat 18 vuotta olleet sun rakkaimmat läheiset, pitäisi yhtäkkiä noin vain unohtaa kokonaan.
Enkä nyt tarkoita, että pitäisi viettää päivittäin tai edes viikottain tuntikausia aikaa yhdessä, mutta kyllähän monissa muissa maissa kokoonnutaan perheittäin ja suvuttain usein yhteen syömään ja juomaan tai juhlimaan, tai vieraillaan muuten vaan kahvilla tai kuulumisia vaihtamassa. Ihan normaalia minusta. Ne uudet perheenjäsenet, puolisot ja omat lapset tulevat sitten lisänä siihen kuvioon, ja vievät tietysti suurimman osan ajasta. Mutta ei niitä läheisiä tarvitse VAIHTAA pois.
Miten sitä aikaa sitten arvotaan vaimon suvun, miehen suvun ja oman perheen kesken. Osalla vielä eronneet vanhemmat eli perheitä riittää ja joulu vietetään autossa.
No joo, myönnän, että joulut ovat hankalia tässä suhteessa. Kohtuuttomia odotuksia kohdistuu etenkin nuoriin lapsiperheisiin, joille rauhoittuminen jouluna tekisi hyvää. Älytöntä, että muutama päivä vuodesta pitäisi KAIKKIEN päästä tapaamaan yhtaikaa.
Mutta noin muuten, pitkin vuotta, itse ainakin tykkään olla yhteyksissä lapsuuden perheenjäsenien kanssa. Vaikka vain viestein tai puhelimen välityksellä. Meillä on samanlainen huumorintaju ja samanlaisia kiinnostuksenkohteita. Usein tulee vastaan joku juttu, jonka tiedän vain sisarusten tai vanhemman tajuavan samalla tavalla kuin itse sen näen. Voidaan lähettää whatsapp-viesti, jonka toinen lukee ja vastaa kun ehtii. Tavataan kun ehditään. Olisi outoa, jos nämä ihmiset katoaisivat elämästäni, tai kuulisin heistä kerran vuodessa.
Ymmärrän ap:ta. Näin jo nuorena että mulla olisi edessä sama ongelma, joten muutin kauas opiskelemaan. Mutsi loukkaantui itsenäistymisestäni niin, ettei välit oikein koskaan ole palanneet ennalleen. Hänen mielestään olisi pitänyt valita niistä mitä oli tarjolla kotikaupungissa ja asua kotona.
Valitettavasti saattaa olla, että ap:nkin on muutettava pois jotta tilanne oikeasti muuttuu.
En tiedä, mitä näiden äitien päässä liikkuu, jotka kokevat että lapsen tehtävä on toimia heidän terapeuttinaan. Ehkä kyse on loppujen lopuksi ihan silkasta itsekkyydestä.