Lue keskustelun säännöt.
Äitini haluaa käydä minulla kylässä 3 kertaa viikossa
25.04.2021 |
Ja viipyä aina 3 tuntia. Onko normaalia? Joskus tekee yllätyskäyntejä kun olen nukkumassa ilmoittamatta mitään, "olin lenkillä ja päätin poiketa" Alkanut stressaamaan tämä kun tuntuuettä äidilläni ei ole juuri omaa elämää. Kun hän on kylässä, hän juttelee minulle kaikki murheensa ihankuin hän ei olisi saanut puhuttua kellekään moneen viikkoon? Normaalia?
Kommentit (87)
Itse käyn katsomassa vanhempia ihan ilman aikataulua kun ehdin, enkä katsele kelloa. Usein vien myös mökille kaupunkeihin enkä koe että olisin menettänyt jotain, päin vastoin. Ei ainakaan tarvitse itkeä sitten haudalla tekopyhänä ettei ehtinyt olla yhteyksissä niin paljon kuin olisi halunnut etc. Ei tässä maailmassa ole muuta kuin joutavaa aikaa jonka voi käyttää myös hyvin eikä keksimällä tekosyitä vältellä yksinäisiä vanhuksia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen asunut nuorena aikuisena lähellä vanhempiani. Äitini tuli muutaman kerran illalla ovelle, isä ei yhtään kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet äidillesi rakas. Ilmeisesti et ole mitenkään hänelle osoittanut, että et haluaisi hänen käyvän niin usein. Hän kai olettaa, että olette parhaita ystäviä.
Ihan vinkkinä ystävyys ja vanhemmuus ovat eri asioita.
Oman vanhemman kanssa saa myös olla ystävä.
Saa, mutta ei todellakaan ole pakko olla. Missä välissä se lapsi löytää mahdollisen oman puolison tai omia ystäviä, jos vapaaillat ja viikonloput menevät äidin kanssa?
Oma luonteeni ja äitini luonne ovat toistensa vastakohtia.
Rajojen asettaminen voi olla vaikeaa mutta pakko se on tehdä.
Itse olin tuossa tilanteessa esikoisemme synnyttyä traumaattisesti 10 viikkoa ennen aikojaan. Ajoin päivittäin 30 km bussilla hänen luokseen keskosteholle ja vastasyntyneiden valvontaosastolle ja illalla taas kotiin "täyden työpäivän tehneenä" (ruokinta nenä-mahaletkulla, lääkkeiden anto, limanirrotus ja -imurointi jne. Tiedätte jos olette kokeneet saman), niin hyvä kun ovesta sisään pääsi kun jo puhelin soi. Äitini kyseli tilannetiedotusta.
Tämä oli sitä murrosaikaa kun kännykät olivat vielä harvinaisia.
En vain jaksanut alkaa toisen tiedontarvetta tyydyttämään synnytyksestä vielä toipuvana, väsyneenä ja nälissäni.
Äitini oli rakas kyllä, muttei tajunnut yhtään että minäkin olin nyt äiti enkä hänen pikku apulaisensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelen tajuavani äitiäsi ainakin osin.
Minäkin koen uusien ihmissuhteiden luomisen työlääksi jopa liian raskaaksi. On kuitenkin mukava tavata vanhoja tuttuja ja sukua.
Rohkaisen sinua nostamaan kissan pöydälle ja rakkaudella vetämään rajoja.
Pitäisikö äitisi kissasta tai koirasta? Siitä voisi olla apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö äitisi kissasta tai koirasta? Siitä voisi olla apua.
Ei ole kai rahaa semmosiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme tuntia kolme kertaa viikossa? Ja olet aikuinen? Harkitse kauemmaksi muuttamista. Tai yritä ensin vetää rajat. Eihän tuollainen käy.
Joo koska hän alkaa puhua niin paljon että se pitkittyy aina useaksi tunniksi. Kun hänellä on aina NIIN PALJON kerrottavaa. Mikä ratkaisu tälläiselle? Kun olen kysynyt, onko hänellä mielestään tarpeeksi ystäviä niin vastasi topakasti "EN HALUA UUSIA IHMISIÄ ELÄMÄÄNI! VIIHDYN YKSIN! Niin onko toi sitten valehtelua...? En ymmärrä
Sama täällä.
Yritän vihjailla että on kertonut jutut jo moneen kertaan, mutta jatkaa vaan ”kun muistuu mieleen...
On kavereita, mutta heitä pitää kuunnella ... ei voi vain puhua itse.
Todella oikeasti väsyttävää.
Luulen, että ymmärrän osittain, mitä äitisi tarkoittaa, että viihtyy yksin, vaikka käykin mielellään luonasi.
Itse olen sellainen puoli-introvertti, että en jaksa tutustua uusiin ihmisiin ja puolituttujen kanssa seurustelu väsyttää kovasti. Kun taas oman perheen ja lähipiirin kanssa on ihana olla ja rakastan perhe-elämää.
Kun sitten perhe katoaa ympäriltä, on vaikea tottua siihen, ettei ole ketään, jonka kanssa jakaa arkensa ja jonka seurassa voi olla oma itsensä. Yksinäistä, vaikkakin kiva ettei tarvitse vieraita kohdata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse käyn katsomassa vanhempia ihan ilman aikataulua kun ehdin, enkä katsele kelloa. Usein vien myös mökille kaupunkeihin enkä koe että olisin menettänyt jotain, päin vastoin. Ei ainakaan tarvitse itkeä sitten haudalla tekopyhänä ettei ehtinyt olla yhteyksissä niin paljon kuin olisi halunnut etc. Ei tässä maailmassa ole muuta kuin joutavaa aikaa jonka voi käyttää myös hyvin eikä keksimällä tekosyitä vältellä yksinäisiä vanhuksia
Yksinäisistä huolehtiminen on tärkeää ja kannatettavaa, mutta ap:n kohdalla puhuttanee jo lähes samassa taloudessa asumisesta eikä sielläkään tarvitse koko ajan seurustella.
Asia on eri , jos vanhus tarvitsee apua .Se on ihan eri kokoluokan ongelma.
Suomessa on kyllä hiukan surullinen tuo malli, että lapsuuden perhe lakkaa olemasta perhe, kun ihminen täysi-ikäistyy. Monesti näkee kommentteja, että pitäisi unohtaa ja jättää rauhaan lapset, vanhemmat tai sisarukset ja elää omaa elämää, että se on sitä aikuisuutta.
Musta on tosi outoa, että ne perheen jäsenet, jotka ovat 18 vuotta olleet sun rakkaimmat läheiset, pitäisi yhtäkkiä noin vain unohtaa kokonaan.
Enkä nyt tarkoita, että pitäisi viettää päivittäin tai edes viikottain tuntikausia aikaa yhdessä, mutta kyllähän monissa muissa maissa kokoonnutaan perheittäin ja suvuttain usein yhteen syömään ja juomaan tai juhlimaan, tai vieraillaan muuten vaan kahvilla tai kuulumisia vaihtamassa. Ihan normaalia minusta. Ne uudet perheenjäsenet, puolisot ja omat lapset tulevat sitten lisänä siihen kuvioon, ja vievät tietysti suurimman osan ajasta. Mutta ei niitä läheisiä tarvitse VAIHTAA pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on kyllä hiukan surullinen tuo malli, että lapsuuden perhe lakkaa olemasta perhe, kun ihminen täysi-ikäistyy. Monesti näkee kommentteja, että pitäisi unohtaa ja jättää rauhaan lapset, vanhemmat tai sisarukset ja elää omaa elämää, että se on sitä aikuisuutta.
Musta on tosi outoa, että ne perheen jäsenet, jotka ovat 18 vuotta olleet sun rakkaimmat läheiset, pitäisi yhtäkkiä noin vain unohtaa kokonaan.
Enkä nyt tarkoita, että pitäisi viettää päivittäin tai edes viikottain tuntikausia aikaa yhdessä, mutta kyllähän monissa muissa maissa kokoonnutaan perheittäin ja suvuttain usein yhteen syömään ja juomaan tai juhlimaan, tai vieraillaan muuten vaan kahvilla tai kuulumisia vaihtamassa. Ihan normaalia minusta. Ne uudet perheenjäsenet, puolisot ja omat lapset tulevat sitten lisänä siihen kuvioon, ja vievät tietysti suurimman osan ajasta. Mutta ei niitä läheisiä tarvitse VAIHTAA pois.
Miten sitä aikaa sitten arvotaan vaimon suvun, miehen suvun ja oman perheen kesken. Osalla vielä eronneet vanhemmat eli perheitä riittää ja joulu vietetään autossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet äidillesi rakas. Ilmeisesti et ole mitenkään hänelle osoittanut, että et haluaisi hänen käyvän niin usein. Hän kai olettaa, että olette parhaita ystäviä.
Ihan vinkkinä ystävyys ja vanhemmuus ovat eri asioita.
Jotkut tyttäret kyllä jopa mainostaa, että äiti on paras ystäväni.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu tosi oudolta että jos on ollut normaali lapsuus ja hyvät välit, sitten aikuisena pidetään jotenkin sairaana tai vääränä sitä, että äiti tykkäisi edelleen tavata lapsiaan säännöllisesti ja jutella asioista.
Mulla ollut isoja ongelmia lapsuudenkodissa ja äitini toimii välillä vahingollisesti minua kohtaan edelleen, josta syystä on pitänyt vetää aika tiukat rajat. Olen silti tekemisissä jonkunverran, omilla ehdoillani. Jos äitini olisi normaali ja välillämme ei olisi vuosien kuormaa, olisi minusta ihan mukava jutella ja hengailla useamminkin.
Omista lapsistani yksi teki rajun irtioton aikuistuessaan, vaikka meillä ei noita oman lapsuudenkotini ongelmia ole ollut (päihdeperheiden lapset ainakin tajuavat eron tällaisten lapsuuskotien välillä) ja kunnioitan hänen ratkaisuaan ja hän pitää yhteyttä milloin haluaa eli aika harvoin. Itse en hirveasti yhteyttä pidä kun koen että hän ei sitä kaipaa. Surullista se minusta on, eikä mikään hienon ja itsenäisen aikuisuuden merkki. Sisaruspuoleni (eri äiti) ovat oman äitinsä kanssa paljon tekemisissä ja ihailen heidän mutkattomia ja läheisiä välejään.
Minulla oli periaatteessa hyvä lapsuus. Äidilläni oli selkeä visio siitä, mikä minusta tulee isona. Kun sitten valitsin toisin kuin hän oli minulle visioinut, hän otti sen sen verran raskaasti, että meidän välimme etääntyivät.
Minä voisin ihan mielelläni nähdä äitiäni useampia kertoja viikossa. Nyt ei nähdä edes joka kuukausi, on sen verran välimatkaa.
Ehtona tietysti olisi, että äiti ei puuttuisi asioihini, valittaisi jostakin koko aikaa, penkoisi mitään tavaroitani tai muuten yrittäisi määrätä miten elämääni eläisin.
Ihan hyvin voisin hengailla äidin kanssa, juoda kahvia, katsoa telkkaria, jutella, tehdä pihatöitä ym. yhdessä.
Olen jo nelikymppinen ja oma perhe on. Olen kyllä itsenäistynyt ja hoitanut omat asiani ja elämäni parikymppisestä alkaen, eli napanuora on katkaistu. Viihdyn kuitenkin tiettyjen sukulaisteni kanssa, olemme olleet aina läheisiä ja hyvissä väleissä.
Jos olet itse yksin viihtyvää tyyppiä, sano että olen tainnut tulla sinuun, kun minäkin viihdyn yksin. Tuliko juttelua ennen muuttoasi yhtä paljon? Teet vain selväksi, että ei yllätyskäyntejä, ja pyydä avain takaisin / vaihda lukkopesä. Kun olet kotona, voit pitää turvaketjun kiinni. Miten usein olisi kiva tava, kerta kuussa? Voitte tavata aina äidin luona tai vaikka lenkillä.
Poika asunut omillaan 10 vuotta. 8 vuotta 5 km päässä ja nyt on välimatkaa 1 km. En ole kertaakaan hänen asunnollaan käynyt. En ensimmäisessä enkä toisessa. On varmaan tosi Onnellinen 🙂 Mua ei vaan kiinnosta. En kaipaa meillekään vierailijoita.
Olisin muuten jossain määrin samaa mieltä, mutta tässä äiti pelmahtaa paikalle ilmoittamatta ja suunnittelematta, kun ap on nukkumassa. Aikataulujen yhteensovittelu ja toiselta etukäteen kysyminen kuuluvat normaaliin kohteliaisuuteen, myös läheisiä ihmisiä kohtaan. Ei pidä olettaa, että toinen on aina välittömässä valmiudessa ottamaan vastaan ja seurustelemaan, vaikka olisi miten läheinen.