Lue keskustelun säännöt.
Lapsen isä ei koskaan pidä lasta sylissä. Ei koskaan.
25.04.2021 |
Lopetti kun lapsi oli 4 kk. Silloin on viimeinen kerta kun on pitänyt lastaan sylissä. Lapsi on jo kolme vuotta vanha eli alkaa olla jo myöhäistä. Kun asian ottaa puheeksi niin suuttuu. Syytä tilanteelle en siis tiedä eikä asiasta voi keskustella. Joten kysyn täältä: mistä voisi olla kyse?
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsi tyttö vai poika?
Luultavasti pelkää erektiota, sillä stimulaatio sille alueelle voi vain aiheuttaa erektion ilman mitään siihen viittaavia ajatuksia. Oma mieheni on sanonut tämän syyksi sille, miksei halunnut ottaa lapsiamme juurikaan syliin muuten kuin kantaessa paikasta toiseen. Pelkäsi kiusallisia tilanteita.
Mitä ihmeen väliä on lapsen sukupuolella?!?!?
On sillä. Mun mies ei juurikaan tyttöjä sylitellyt tau osallistunut. Nyt poika on jatkuvasti sylissä ja sen kanssa touhuaa.
Toivottavasti tää on provo. Aivan sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ap miehesi ns. paremmista kul ttuureista?
Itku tulee, lapsi parka. Minulla 9-v lapsi ja vieläkin sylissä on! T. 46-v valkoinen heteromies
Vierailija kirjoitti:
Onko ap miehesi ns. paremmista kul ttuureista?
En ole varma mikä tuo parempi kulttuuri tarkoittaa? Aatelisia? Ruotsinkielisiä? Suomalaiset voisi ottaa oppia sosiaalisesta kanssakäymisestä hyvin monesta kulttuurista. Suomalaisten ihmisinho on aika selkeä. Toisilla on vain todella pieni joukko hyväksyttyjä ihmisiä.
Sulla viiraa vissin kans päässä ku tollasen kans olet edes huhhuh lapsiraukat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, onko miehesi hoitanut vauvaa aiemmin vain "pakottavissa" tilanteissa, vai oletteko jakaneet vastuuta tasaisemmin?
Itse olin aika vanha kun tulin ensimmäisen kerran isäksi. Ei ollut aiempia kokemuksia vauvojen tai pienten lasten kanssa olemisesta. Ihan kyllä mietitytti, että mitähän tästä oikein tulee... No, tuli sellaista että jouduttiin yllättäen sektioon kesken synnytyksen, äiti vietiin salista heräämöön toipumaan, minut komennettiin perhehuoneeseen säkkituoliin, vauva ihoa vasten syliin ja sairaalan kaapu peitoksi. "Juttele sille, se tuntee äänesi. Hoitajien koppi on käytävällä ja tossa on hälynappi, jos tulee jotain akuuttia. Heippa."
Elämäni hirveimmät ja hienoimmat oli ne pari tuntia säkkituolissa. Kun viimein oli pakko lähteä hakemaan vauvalle ruokaa, tein varmaan kymmenen minuuttia lähtöä, kun pähkäilin miten pääsen siitä ylös särkemättä ketään.
Ei minusta valmista isää siinä tullut, ja oli iso helpotus antaa muksu äidilleen. Mutta se parituntinen ja seuraavat päivät sairaalassa (kun puoliso joutui vielä varomaan esim. nostelemista leikkauksen jälkeen) aika hyvin purkivat kaikki siihenastiset epäluulot vauvan kanssa olemisesta, toimimisesta ja hoitoduunista. Siinä kirkastui myös se itsestäänselvyys, että me aikuiset ollaan tässä omasta tahdostamme, mutta meidän lapsilta ei ole kysytty. Vastataanpa siis nyt huutoomme. Yksi varhainen neuvolan täti kirjasi neuvolakorttiin "isä auttelee kotona hoidossa" tjsp, mikä suuresti huvitti minua. Ttumämitään "auttele", vaan olen toinen sen tyypin vanhemmista! Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, vaihtelee aina kulloisenkin tarpeen mukaan. Niin sen pitää mennäkin.
Kuulostaa vähän siltä, että ap:n ja miehensä pitäisi selvittää, ovatko he lapsen vanhemmat, vai onko toinen ajautunut auttelijaksi? Ja jos näin, niin onko ajautunut omasta halustaan? Vaikeaa tietty, jos ei mitään puhetta irtoa, eikä ulkopuolinen apukaan kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valehtelet ap.
Lapsiperheessä ei voi elää niin, etteikö isä joutuisi ottamaan ainakin tietyissä lapsen syliinsä.
Ja taas mammat uskoivat jonkun keksityn, sekopään tekemän aloituksen.
Tuo että isä ei pidä koskaan lapsia sylissään on melkeinpä sääntö kuin poikkeus suomalaisessa kulttuurissa. Ole onnekas jos oma ja/tai lapsesi isä on päinvastainen.
Höpö, höpö! En kyllä tiedä yhtään isää kaveripiirissä tai muuallakaan jotka asuvat lastensa kanssa eikä pitäisi heitä sylissä. Oma isäni piti meitä lapsia sylissä ja mieheni pitää aivan normaalisti lapsia sylissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi nyyh. Maailma on huonoja isejä ja äitejä täynnä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et sitten parempaa isää lapsellesi saanut, oli tyydyttävä ensimmäiseen joka vastaan käveli?
Kun kerran noin nokkela olet niin kerrohan miten ihmisestä voi ennakkoon ennustaa että hän lopettaa yhtäkkiä lapsen pitämisen sylissä? Ap
Jos ei hänen kanssaan pysty edes asiasta/asioista puhumaan, uskon ettei ole mikään napakymppi ollut alunperinkään.
Ennen lasta ei kieltäytynyt puhumasta. Ap
Lopeta tuo itsepetos ja mieti tarkemmin. Sama mies se on.
Ei hän minun isä ole. Ennen lasta tunsin hänet vain puolisona. Ongelmat liittyy hänen tapaan olla isä. Ap
Muutenko kaikki sujuu hyvin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätä ne molemmat marketin parkkikselle ja lopeta vinkuminen.
Pistä se mies lukemaan Eino Saaren kirja miehen kosketus. Siinä kerrotaan hyvin seikkaperäisesti, mitä lapselle ja varsinkin pojalle aiheutuu siitä, kun ei saa isältään hyväksyvää kosketusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus voi syynä olla sekin, että on arvosteltu kun isä "yrittää" hoitaa lasta, eli sanottu että älä nyt noin nosta, tai etkö osaa hyssyttää oikein, että itku loppuu, etkö tajua, että sillä on nälkä, katso nyt edes lasta silmiin, kun puhut sille ym ym. Jospa isä on nujerrettu, eikä halua enää ottaa kritiikkiä vastaan, vaan vetäytyy koko hommasta.
Hyväksyvä ilmapiiri ja yhdessä opettelu, toisen kuuntelu, sekä se että antaa sen isän tehdä asioita omalla tavallaan, ehkäpä edellä mainituilla keinoilla voisi päästä eteenpäin.
Onhan tuo outoa, mutta ei minua ole pidetty sylissä yhtään sen enempää kuin oli pakko, Kotiäidillä oli aina paljon tekemistä, ja kun hän löysi tauon, halusi istua rauhassa. Isä taas teki pitkiä työpäiviä.
Vahinkolapsi kyllä olen ja keskonen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun kerran noin nokkela olet niin kerrohan miten ihmisestä voi ennakkoon ennustaa että hän lopettaa yhtäkkiä lapsen pitämisen sylissä? Ap
Ei sitä voikaan, mutta nyt sinun pitäisi tehdä asialle jotakin, eikä vain kysellä vauvapasltalla! Voisi vaikka kysyä, että miksi ihmeessä olet vielä hänen kanssaan? Mieti nyt hiukan miltä se lapsesta tuntuu ja mitä se tulee vaikuttamaan häneen myöhemmin. Jos ukko ei suostu puhumaan asiasta asiallisesti niin pihalle ja pian!
Äläkä selittele asiaa itsellesi tai muille, vaan toimi. Mitä pikemmin pääsette lapsen kanssa elämään normaaliin ympyröihin, sen parempi.
On aika hyvin tunnettu asia, että moni vanhempi selviää mekaanisesta vauvan hoitamista ja lapsen ensimmäinen elinvuosi voi sujua suht hyvin myös tosi vaikeat lähtökohdat omaavan vanhemman kanssa ( päihdeäidit, vaikea mt- tai traumatausta vanhemmalla) ja ongelmat alkavat siinä vaiheessa kun lapsella on omia tarpeita ja lapsi ilmaisee omia tunteita. Usein vähällä jäävä vauva on myös kovin vähään tyytyväinen, sellainen helppo lapsi, joka katselee hiljaisena rakastavasti kaikkia, jotka ihan vähänkin huomiota vain antaa.
Vierailija kirjoitti:
Monet suomalaiset miehet on kylmiä. Se on tunnekylmyyden merkki jos ei edes lasta pidä sylissä. Mun mies pitää välillä minuakin sylissä, on sellainen lämmin tai suorastaan kuuma mies. T. Vaimo
Turkkilainen?
”Et sitten parempaa isää lapsellesi saanut, oli tyydyttävä ensimmäiseen joka vastaan käveli?”
Ymmärrätkö edes hävetä?
Minä en ymmärrä, miksi pitää olla noin ilkeä. Toivottavasti sinulla on edes yksi ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ongelma voi oikeasti olla paljon syvemmällä kuin täällä ehdotetut "pakota miehesi ottamaan vastuuta" tai "lähde itse pois ja miehen ja lapsen suhde paranee samantien".
Minulle tulee mieleen että miehelläsi on joku lapsuuden trauma esim. kaltoinkohtelusta tai hyväksikäytöstä. Hän joko tietää sen itse ja aihe on liian vaikea, jotta pystyisi sitä avaamaan. Tai sitten hän ei itsekään tiedä mistä se ahdistava tunne tulee kun pitäisi lasta sylitellä. Asian painaminen pois mielestä tuntuu helpolta ratkaisulta, samoin tilanteiden pakeneminen töihin/harrastuksiin/omiin menoihin. Todellisuudessa tämä pahentaa tilannetta kaikkien kannalta, mutta aihe on liian vaikea jotta siitä pystyisi keskustelemaan.
Niin kauan kuin miehesi ei itse halua tehdä asialle mitään, niin et voi pakottaa. Terapia ei auta jos sitä ei itse halua. Voit ainoastaan esim. ehdottaa "Tunne lukkosi"-kirjaa, ja kertoa että olet tukena jos sitä tarvitaan. Mikään pakottaminen ei toimi.
Jonkun aiemmin ehdottamat pakkoajatukset kuulostivat myös järkeviltä. Ne aiheuttavat niin suurta häpeää että tuntuu paremmalta vaieta ja paeta ja vältellä niitä laukaisevia tilanteita.
Oman lapsen saaminen käynnistää useammilla prosessin jossa käydään omaa lapsuuttaan läpi vähän perinpohjaisemmin ja ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin ja valitettavasti joillekin paljastuu sieltä ei toivottuja asioita.
Haluan vain tuoda näkökulman siihen että ap:n mies ei välttämättä ole surkea vätys vaan kammottavan menneisyyden kanssa painiva ahdistunut ihmislento. On ap:n tehtävä päättää yrittääkö tukea miestään vai ei.
Näinhän voisi olla. Mutta silloin olisi silti miehen vastuulla jollain tavalla ilmaista tämä puolisolleen ja hakeutua terapiaan. Jos mihinkään ei kykene, ei voi odottaa kahden aikuisen ihmisen liitossa toisen aina vain joustavan ja joustavan ja hoitavan kaiken. Mikäänhän ei sinänsä viittaa siihen, että tämä versio asioista pitäisi paikkaansa. Mies voi yhtä hyvin olla vätys, joka ei koe tarvetta muuttua, kun palvelu pelaa näinkin. Ap:han on kertonut, ettei mies juurikaan muutenkaan hoida lasta, vaan häipyy omiin harrastuksiinsa viikonloppuisin. Ei ole traumaa, joka oikeuttaisi lapsen vanhemmaksi ryhtyneen aikuisen toimimaan noin.
Mielestäni on hassu ajatus, että naisen tulisi loputtomasti ymmärtää, joustaa ja kantaa yksin vastuu, koska on mahdollista, että mies saattaisi olla traumatisoitunut, mikä on johtanut siihen, että on aivan mahdotonta ottaa vastuuta lapsesta tai tehdäkään asialle mitään. Siipeilevää miestä loputon ymmärtäminen tietysti palvelee mainiosti...
Tällaisen ihmisen, joka ei ole millään tapaa aktiivinen tai suostu tulemaan vastaan, tukeminen on käytännössä mahdotonta. Huomattavasti todennäköisempää on, että jos mies haluaisi olla osa perhettään, hän edes yrittäisi olla.
Kuulostaa haastavalta näin miehen näkövinkkelistäkin. Itse olen kahden lapsen isä, yksi poika ja yksi tyttö ja halailen ja sylittelen molempia yllinkyllin. Vaikka omat perheoloni olivat vaikeat ja läheisyyttä en itse lapsena koskaan saanut, niin se ei ole vaikuttanut omaan haluuni lähentyä lasteni kanssa, ennemminkin päinvastoin.
Luin ketjua jonkin verran ja jossain viestissä mietittiin syyksi tunnelukkoja tai mielenterveyden haasteita. Itselläni on päällä keskivaikea masennus ja kärsin lukuisista tunnelukoista, mutta siltikään mikään näistä ei ole vienyt halua ja tahtoa olla lapseni lähellä tai pitää heitä sylissä. Myönnän että joskus on olotila ettei vaan kestä ja silloin ehkä etäännyn, mutta ne ovat vain yksittäisiä hetkiä arjessa. Tunne-elämäni on noin muutoin aivan retuperällä ja terapian kautta haen tähän apua.
Tsemppiä AP tilanteeseen, kannattaa pyrkiä viemään asiaa tavalla tai toisella eteenpäin, vaikka ratkaisut eivät olisi aina mukavia. Myöskään yleenmaallinen "paska vanhempi" keskustelu ketjussa ei oikein näytä hyvältä, sillä kukaan täällä ei näe kokonaistilannetta tai tiedä miten asia oikeasti menee.
On sillä. Mun mies ei juurikaan tyttöjä sylitellyt tau osallistunut. Nyt poika on jatkuvasti sylissä ja sen kanssa touhuaa.