Päätin jo teininä, että jos lapsia ei ole ennen 25 vuoden ikää niin niitä ei edes tule.

Minulla oli taas rajana 30 vuotta, että ehtii elää nuoruuden, 34 tuli esikoinen ja 38 toinen.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni lähenteli nelikymppisiä minut saadessaan ja menehtyi syöpään ollessani 21.

Olen katkera ja surullinen kun yhteinen aika jäi niin lyhyeksi. Olisi ollut niin paljon juteltavaa ja olisi ollut mukava tehdä isä ylpeäksi omilla saavutuksilla elämässäni.

Olen itsekin päättänyt että lapset pitää tehdä alle 30-vuotiaana, mutta nyt olen 28-vuotta ja lapsia pitäisi tehdä nyt heti. Ei eilämäntilanne vielä anna myöten. Mies on, mutta ei vielä taloa mihin mahtuisi pienten lasten kanssa. Työskennellään asian eteen.

Olen pahoillani puolestasi, mutta eihän syöpään sairastuminen ikää katso.

Erkille Merkille kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 25 ja jos tässä parin kolmen vuoden aikana ensimmäisen tekisi.

Lapsia ei sitten noin vain "tehdä". Tai jotkut tekee ja toisilla iskee realiteetit päin naamaa ja voi joutua yrittämään kymmenenkin vuotta.

No tätä nyt on turha etukäteen pelätä. Aika mautonta mielestäni tällaisilla asioilla pelotella muita. Itse ajattelin, että joudutaan yrittämään mahdollisesti kauankin, koska olen syönyt e-pillereitä lähes 10 vuotta. Niin vain tärppäsi kolmannesta kierrosta.

Itse taas päätin jo yläasteella, etten halua lapsia, ja elin hyvää elämää sitoutumatta mihinkään. Sitten kuitenkin 27-vuotiaana tapasin elämäni miehen, jonka kanssa tuli tunne, että ihan tosissaan haluan olla koko elämäni tämän kanssa. Mieli muuttui myös siitä, mitä haluan siinä tilanteessa tehdä. Sain meidän esikoisen 31-vuotiaana, ja nyt päälle nelikymppisenä täällä haikeilen, kun lapset alkaa jo mennä omia menojaan, ja niistä pitää luopua. Mutta on sitäkin ihana katsella tällaiten sivuroolista.

Onneks sitä saa muuttaa mieltään, vaikka onkin parikymppisenä luullut tietävänsä täsmällisesti, mitä elämältään haluaa. ❤️

Olin 32-vuotias kun kuopus syntyi, ja minusta se oli oikein hyvä ikä. Aiemmin ei ollut taloudellinen tilanne sellainen että siihen olisi voinut äitiysloman laittaa. 

Nyt olen 44-vuotias ja 5 vuoden kuluttua kuopuskin on täysi-ikäinen. Ehdin viisikymppisenä vielä tehdä vaikka mitä. Mulle tämä on ollut sopiva ikä saada lapsia, ja tiedän että monet hankkivat minuakin vanhempana vielä lapsia.

Onneksi jokainen saa itse tehdä valintansa. Tunnut olevan kovin ehdoton, se kuuluu nuoruuteen. Myöhemmin huomaa että kaikki ei ole ihan niin mustavalkoista vaan väliin mahtuu myös harmaasävyjä. Usein ihmiset joutuvat tekemään valintoja kahden epätäydellisen vaihtoehdon väliltä.

Oon itse kolmekymppinen, ja olen monesti viime aikoina miettinyt sitä miten en ole ikinä elämässäni ollut kiinnostunut lasten hankkimisesta. En oo lapsena leikkinyt vauvanukeilla kotia tai haaveillut satuhäistä tai muutenkaan perinteisestä perhe-elämästä. Oon kuitenkin iloinen että omat vanhempani päättivät lisääntyä nuorina, niin ovat sitten mukana elämässä pidempään.

Minäkin ajattelin teininä, että minulla 25-vuotiaana olisi jo lapsia. Nyt se ajatus lähinnä huvittaa. Olin itsekin silloin vielä täysi kakara, joka halusi vain bailata ja viilettää ympäri maailmaa vailla huolta huomisesta. Aika ei silloin yksinkertaisesti ollut oikea.

Täytän kohta 28. Olen vielä lapseton, mutta esikoista aion alkaa yrittää noin 32-33-vuotiaana. Nyt minulla on koulutus ja vakituinen työ, ura hyvällä alulla, ja olen ehtinyt rauhoittua ja asettua aloilleni. Vauvakuumettakin on. Ennen perheen perustamista haluan kuitenkin vielä muutaman vuoden lisäaikaa kerryttää lisää varallisuutta ja elämänkokemusta, edetä uralla sekä etsiä puolisoa.

En mitenkään olisi teininä voinut tietää, miten elämäni tulee menemään kahdenkymmenen tällä puolen. Enkä voi varmuudella tietää, suhtaudunko sitten 32-33-vuotiaana nykyisiin suunnitelmiini samalla huvittuneisuudella kuin nyt niihin teiniaikaisiin. Antaa elämän kuljettaa.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni lähenteli nelikymppisiä minut saadessaan ja menehtyi syöpään ollessani 21.

Olen katkera ja surullinen kun yhteinen aika jäi niin lyhyeksi. Olisi ollut niin paljon juteltavaa ja olisi ollut mukava tehdä isä ylpeäksi omilla saavutuksilla elämässäni.

Olen itsekin päättänyt että lapset pitää tehdä alle 30-vuotiaana, mutta nyt olen 28-vuotta ja lapsia pitäisi tehdä nyt heti. Ei eilämäntilanne vielä anna myöten. Mies on, mutta ei vielä taloa mihin mahtuisi pienten lasten kanssa. Työskennellään asian eteen.

Olet joko 28-vuotias tai 28 vuotta mutta et 28-vuotta. Opettele kirjoittamaan.

Teininä kannattaakin tehdä tosi ehdottomia päätöksiä kun käsityskyky on mitä on. Et kyllä vaikuta kasvaneen siitä yhtään, jos olet mielestäsi 28-vuotiaana liian vanha saamaan lapsia. Jos oikeasti haluaisit lapsen niin et miettisi tuollaista asiaa. On eri asia saada lapsia 30-vuotiaana kuin 40-vuotiaana. Ehkä ei kannattaisi ajatella asiaa niin älyttömän ahtaasti tai 60-vuotiaana kaduttaa ihan hemmetisti.

Erkille Merkille kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 25 ja jos tässä parin kolmen vuoden aikana ensimmäisen tekisi.

Lapsia ei sitten noin vain "tehdä". Tai jotkut tekee ja toisilla iskee realiteetit päin naamaa ja voi joutua yrittämään kymmenenkin vuotta.

Tuollaisilla "teen lapset ennen kuin täytän 25 vuotta" ja ap:n kaltaisille tyypeille on ehkä paras, että lapsia ei tule. Lapset ovat ihmisiä, joiden elämä on täysin sidoksissa äitiinsä siittämisestä alkaen. Äitien huonot valinnat näkyvät heidän elämässään aina ja ikuisesti, joten ap:n kaltaiset voivat olla niitä pahimpia ihmishirviöitä päätöksineen. Ap halusi lapset pois luotaan jo ennen kuin sellaisa oli edes tuloillaan, joten miten lapsen elämä voisi olla hyvää äidin kanssa, joka haluaa heidät vain pois alta? Rakkautta lapsiin en huomannut ap:n kirjoituksessa tippaakaan, vain sen, että niiden tekeminen olisi hänelle ikävä velvollisuus, joka pitäisi tehdä. Vähän niin kuin laskujen maksaminen.

Vierailija kirjoitti:

Erkille Merkille kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 25 ja jos tässä parin kolmen vuoden aikana ensimmäisen tekisi.

Lapsia ei sitten noin vain "tehdä". Tai jotkut tekee ja toisilla iskee realiteetit päin naamaa ja voi joutua yrittämään kymmenenkin vuotta.

No tätä nyt on turha etukäteen pelätä. Aika mautonta mielestäni tällaisilla asioilla pelotella muita. Itse ajattelin, että joudutaan yrittämään mahdollisesti kauankin, koska olen syönyt e-pillereitä lähes 10 vuotta. Niin vain tärppäsi kolmannesta kierrosta.

Ei se ole pelottelua, että huomioi myös sen, ettei aina kaikki mene välttämättä suunnitelmien mukaan. Vai onko sekin pelottelua, että kehotetaan ottamaan matkavakuutus ennen matkaa, koska sehän on pelottelua, että jotain voi sattua?

Ei kannata enää sen jälkeen lisääntyä kun omat aivot ovat aikuiseksi kehittyneet siinä 25v.

Jos vielä aikuisena sitoo teininä tehdyt lupaukset, on henkinen kasvu jäänyt kesken. Jokainen meistä on toivottavasti erilainen teininä kuin aikuisena ja näin ollen myös suhtautuminen elämään kypsempi ja fiksumpi.

Vierailija kirjoitti:

Mä päätin kans aikoinaan et hankin lapseni alle 30-v mut niin se mieli/elämän tilanteet vaan muuttui. Esikoinen syntyi kun olin 27, keskimmäinen 30 ja kuopus 37. Yhtään en ole katunut ja olen edelleen täysin tyytyväinen että mulla on toi kuopus vielä kotona.

Jokainen tekee omat valintansa ja elää niiden kanssa. Onneksi voimme muuttaa päätöksiämme jos tuntuu että niin ei ole tarkoitettukkaan kun elämän tilanteet muuttuu.

No eipä sitä lastentekopäätöstä enää oikein voi muuttaa sen jälkeen kun ne on tänne jo tungettu.

Onneks ei oo poikkista vielä näin nuorena. Tulee opiskeltua enemmän kun makaa vähemmän pumpattavana.

T28

Minullakin on kaveri, joka päätti jo teininä, että tappaa itsensä kun täyttää 18 vuotta. Kaikeksi onneksi hän tajusi, ettei niitä teini-iässä tehtyjä päätöksiä olekaan välttämättä ihan pakko noudattaa. Ne teinin vielä kypsymättömissä aivoissa syntyneet ajatukset ja päätökset kun ei ole välttämättä aina ihan järkeviä.

Nykyään kaverit taitaa vähän sääliä, jos on nuoret vanhemmat. Se tietää joskus sitä, että vanhemmatkin on vielä keskenkasvuisia, eivätkä jaksa olla lasta varten kaiken aikaa. Aivot kehittyy 25-30 vuotiaaksi. Alle 30 vuotiaana on vielä kiihkeä tarve elää ja kokea, olla kaikessa,mukana. Juhlat pitää saada ensin juhlia, kaikenlainen ylimääräinen mentyä ja koettua. Kun se on tehty, on helppo asettua aloilleen ja keskittyä perheeseen kuuluu asapainoisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä päätin kans aikoinaan et hankin lapseni alle 30-v mut niin se mieli/elämän tilanteet vaan muuttui. Esikoinen syntyi kun olin 27, keskimmäinen 30 ja kuopus 37. Yhtään en ole katunut ja olen edelleen täysin tyytyväinen että mulla on toi kuopus vielä kotona.

Jokainen tekee omat valintansa ja elää niiden kanssa. Onneksi voimme muuttaa päätöksiämme jos tuntuu että niin ei ole tarkoitettukkaan kun elämän tilanteet muuttuu.

No eipä sitä lastentekopäätöstä enää oikein voi muuttaa sen jälkeen kun ne on tänne jo tungettu.

Sinä olet varmaan ap:n kaltaisen naisen lapsi. Olet ollut ilmeisesti lapsi, joka ei ollut toivottu, vaan ikävä velvollisuus tai peräti vahinko, joka kadutti äitiäsi todella raskaasti jälkeenpäin. Et ollut koskaan sopiva, hyvä ja tarpeeksi, vaan aina liian paljon tai liian vähän. Olen pahoillani puolestasi, ammattiauttaja voisi auttaa sinua pääsemään äitisi ryttyisistä helmoista pois ja vihamielisyyttä lauhtumaan.

No johan tuli analyysiä.

Sinähän se korkeasti koulutettu ammattiauttaja taidat olla, kun on pätevyyttä jakaa heppoisesti analyysiä tuntemattomien ihmisten taustoista yhden lauseen perustella, jonka sisältö oli ettei tekemätöntä saa tekemättömäksi :DDDD

Vierailija kirjoitti:

Itse taas päätin jo yläasteella, etten halua lapsia, ja elin hyvää elämää sitoutumatta mihinkään. Sitten kuitenkin 27-vuotiaana tapasin elämäni miehen, jonka kanssa tuli tunne, että ihan tosissaan haluan olla koko elämäni tämän kanssa. Mieli muuttui myös siitä, mitä haluan siinä tilanteessa tehdä. Sain meidän esikoisen 31-vuotiaana, ja nyt päälle nelikymppisenä täällä haikeilen, kun lapset alkaa jo mennä omia menojaan, ja niistä pitää luopua. Mutta on sitäkin ihana katsella tällaiten sivuroolista.

Onneks sitä saa muuttaa mieltään, vaikka onkin parikymppisenä luullut tietävänsä täsmällisesti, mitä elämältään haluaa. ❤️

Alkuhuuma on biologinen prosessi, joka useimmilla saa aikaan lisääntymistarpeen. Pelkästään sitä varten se meihin on ohjelmoitu.

Vierailija kirjoitti:

Oon itse kolmekymppinen, ja olen monesti viime aikoina miettinyt sitä miten en ole ikinä elämässäni ollut kiinnostunut lasten hankkimisesta. En oo lapsena leikkinyt vauvanukeilla kotia tai haaveillut satuhäistä tai muutenkaan perinteisestä perhe-elämästä. Oon kuitenkin iloinen että omat vanhempani päättivät lisääntyä nuorina, niin ovat sitten mukana elämässä pidempään.

Toivotaan, että kohdallasi se menee niin. Mutta jos yhtään olet ympärillä katsellut, oletko huomannut, että osa ihmisistä sairastuu ja kuolee jo hyvinkin nuorina? Eilen taas todistummwe englannin 99 vuotiaaksi eläneen Prinssin hautajaisia. Jäi eläkkeelle edustustehtävistään 96 vuotiaana. Kuningatar kun on jo yli 90 vuotias, mutta edelleen aivot ja keho toimii ja edustaa maataan. Kolmekymppisten lastenlastensa äiti kuoli, kun pojat oli 12 ja 15.

Aivan samoin iän tuomien kehitysvammojen suhteen: tiedän monta nuorina lapsia saaneita, joiden lapsilla kehitysvamma tmv, mutta en yhtäkään yli 30-40 iässä synnyttänyttä. Olisikohan näistä tilastoa?