Lue keskustelun säännöt.
Eron vaikutukset lapseen - Nykyajan tabuaihe
14.04.2021 |
Saako nykyään puhua enää siitä, kuinka vanhempien ero voi lapseen vaikuttaa hyvinkin negatiivisesti. Kaipaisin keskustelua aiheesta.
Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että julkisuudessa muutamakin julkkis on puhunut siitä kuinka vanhempien ero aikanaan "romahdutti maailman" ja mm. vaikutti todella negatiivisesti koulumenestykseen ja itsetuntoon ja lapsen arkeen ylipäätään. Tuttavapiirissä on myös viikko-viikko -systeemillä asuvia lapsia, joista jotkut oireilevat kahden kodin välillä kulkemista eli varsinkin väsyneinä ja muuten pahantuulisina ottavat puheeksi jatkuvan pakkaamisen ja muuttamisen.
Tuntuu vain, että näistä asioista ei saisi nykyään puhua. Kaikki eroavat ystävinä ja kaikki sujuu tosi hienosti ja lasten elämä nyt ei oikeastaan muuttunut juuri mitenkään ja... Onko näin todella?
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
No nimenomaan tuon vuoksi sopii vähän syyllistyäkin. Ei kukaan pakottanut tätä äitiä riitelemään. Ei se mies yksin olisi riidellyt.
Niin kenen kanssa tuon perheen äiti mielestäsi riiteli?
Ymmärsin että perheen isän?
”Koskaan ei oikeastaan riidelty.” -> ”Kyllä sopii vähän syyllistyä, ei kukaan yksinään riitele.”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä, että ero on parempi kuin vuosien tappelu, kyräily, piikittely, yms. Jos vanhemmat pystyvät olemaan yhdessä niin, että kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, eivätkä riitele, niin siinä tapauksessa yhdessä pysyminen vain lasten takia voi olla lasten kannalta hyvä vaihtoehto. Mutta lapselle ei ole hyväksi saada parisuhteen mallia toisiansa piikittelevistä, alati riitelevistä vanhemmista, eikä epävakaat kotiolot ole hyväksi kenellekään.
Tämä on mielestäni se nykyajan tabuaihe – että joskus ero olisi se parempi vaihtoehto. Itse olen kasvanut ydinperheessä, jossa kaikki oli paperilla hyvin. Vanhemmat naimisissa, kolme yhteistä lasta, iso koti hyvällä asuinalueella, arvostettavat ammatit ja niin edelleen. Todellisuus: vanhemmat halveksuivat toisiaan mutta yhdessä piti pysyä, koska se on onnistumista ja ero on epäonnistumista. Todellisuudessa ainoat häviäjät tuossa kuviossa olivat elämänsä onnettomassa avioliitossa tuhlaavat vanhemmat sekä me lapset. Sain seurata lapsena kyräilyä, huonoa kommunikaatiota, aivan surkeaa työnjakoa, pettämistä, passiivis-aggressiivisuutta ja jatkuvaa erolla uhkailua. Eropaperit laitettiin menemään useamman kerran mutta aina ne vedettiin takaisin, koska "kyllä me tästä selvitään", vaikkei todellisuudessa mikään muuttunut. Mitään näitä ikäviä asioita ei käsitelty vaan ne lakaistiin maton alle. Edelleen jokaisena hääpäivänä isäni jaksaa kehustella, kuinka heidän yli 40 vuoden liittonsa on "kulttuuriteko" nykypäivänä, kun kaikki muut eroavat, ja itse tekisi mieli todeta, että masokismia tuo vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
No nimenomaan tuon vuoksi sopii vähän syyllistyäkin. Ei kukaan pakottanut tätä äitiä riitelemään. Ei se mies yksin olisi riidellyt.
Niin kenen kanssa tuon perheen äiti mielestäsi riiteli?
Ymmärsin että perheen isän?
”Koskaan ei oikeastaan riidelty.” -> ”Kyllä sopii vähän syyllistyä, ei kukaan yksinään riitele.”
Höpsö, tarkoitin tietenkin tuota, jolle tuo "kukaan ei riitele yksin" -kommentti oli osoitettu. Hän kirjoitti: "lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä." Koti ei ole riitaisa, ellei siellä vähintään kaksi ihmistä riitele. Sen takia vähän ihmettelen tuota aiempaa kommenttia, ettei riidoille olisi muka voinut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
Myös minä kysyin vanhemmiltani 14-vuotiaana, miksi he eivät vain eroa. Tuolloin oli 90-luvun lama ja kotona oli rahavaikeuksen vuoksi kireä ilmapiiri. Nyt olen äärettömän onnellinen siitä, että vanhempani eivät eronneet. En keksi yhtäkään hyvää asiaa, joka erosta olisi voinut seurata. Rahavaikeuksista selvittyään vanhempieni välit palautuivat normaaleiksi, ja tänä päivänä on ihanaa kun kun lapsillanikin on oikea mummola, eikä tarvitse esim. sukujuhlissa miettiä mitään isä- ja äitipuolien kohtaamisia tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä, että ero on parempi kuin vuosien tappelu, kyräily, piikittely, yms. Jos vanhemmat pystyvät olemaan yhdessä niin, että kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, eivätkä riitele, niin siinä tapauksessa yhdessä pysyminen vain lasten takia voi olla lasten kannalta hyvä vaihtoehto. Mutta lapselle ei ole hyväksi saada parisuhteen mallia toisiansa piikittelevistä, alati riitelevistä vanhemmista, eikä epävakaat kotiolot ole hyväksi kenellekään.
Tämä on mielestäni se nykyajan tabuaihe – että joskus ero olisi se parempi vaihtoehto. Itse olen kasvanut ydinperheessä, jossa kaikki oli paperilla hyvin. Vanhemmat naimisissa, kolme yhteistä lasta, iso koti hyvällä asuinalueella, arvostettavat ammatit ja niin edelleen. Todellisuus: vanhemmat halveksuivat toisiaan mutta yhdessä piti pysyä, koska se on onnistumista ja ero on epäonnistumista. Todellisuudessa ainoat häviäjät tuossa kuviossa olivat elämänsä onnettomassa avioliitossa tuhlaavat vanhemmat sekä me lapset. Sain seurata lapsena kyräilyä, huonoa kommunikaatiota, aivan surkeaa työnjakoa, pettämistä, passiivis-aggressiivisuutta ja jatkuvaa erolla uhkailua. Eropaperit laitettiin menemään useamman kerran mutta aina ne vedettiin takaisin, koska "kyllä me tästä selvitään", vaikkei todellisuudessa mikään muuttunut. Mitään näitä ikäviä asioita ei käsitelty vaan ne lakaistiin maton alle. Edelleen jokaisena hääpäivänä isäni jaksaa kehustella, kuinka heidän yli 40 vuoden liittonsa on "kulttuuriteko" nykypäivänä, kun kaikki muut eroavat, ja itse tekisi mieli todeta, että masokismia tuo vaan on.
Mutta eikös tuon just pitäisi sun mielestä olla hyvä parisuhde, jos kerran lapset omaksuvat vanhempiensa parisuhdemallin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa todettiin että vangeista yli 90% on kasvanut muussa ympäristössä kuin molempien vanhempien ydinperheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
No nimenomaan tuon vuoksi sopii vähän syyllistyäkin. Ei kukaan pakottanut tätä äitiä riitelemään. Ei se mies yksin olisi riidellyt.
Niin kenen kanssa tuon perheen äiti mielestäsi riiteli?
Ymmärsin että perheen isän?
”Koskaan ei oikeastaan riidelty.” -> ”Kyllä sopii vähän syyllistyä, ei kukaan yksinään riitele.”
Höpsö, tarkoitin tietenkin tuota, jolle tuo "kukaan ei riitele yksin" -kommentti oli osoitettu. Hän kirjoitti: "lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä." Koti ei ole riitaisa, ellei siellä vähintään kaksi ihmistä riitele. Sen takia vähän ihmettelen tuota aiempaa kommenttia, ettei riidoille olisi muka voinut mitään.
Mutta juuri tuo sama ihminen, jota lainaat, kirjoitti ettei heillä koskaan riidelty. Katsotko sinä kristallipallosta hänen elämäänsä vai etkö vain ilkeä tunnustaa että oli niin kiire kommentoida, ettet viitsinyt lukea tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
Myös minä kysyin vanhemmiltani 14-vuotiaana, miksi he eivät vain eroa. Tuolloin oli 90-luvun lama ja kotona oli rahavaikeuksen vuoksi kireä ilmapiiri. Nyt olen äärettömän onnellinen siitä, että vanhempani eivät eronneet. En keksi yhtäkään hyvää asiaa, joka erosta olisi voinut seurata. Rahavaikeuksista selvittyään vanhempieni välit palautuivat normaaleiksi, ja tänä päivänä on ihanaa kun kun lapsillanikin on oikea mummola, eikä tarvitse esim. sukujuhlissa miettiä mitään isä- ja äitipuolien kohtaamisia tms.
Monilta, jotka miettivät vanhempiensa huonoa parisuhdetta, jää tajuamatta että juuri lapset ovat usein se parisuhdetta heikentävä tekijä. Eikä lapsen sitä tietenkään kuulukaan ajatella, mutta aikuisiällä omien vanhempien liittoa arvioitaessa se on hyvä pitää mielessä.
Omilla vanhemmillani alkoi uusi kuherruskuukausi nuorimman lapsen eli minun muutettua pois kotoa. Tuntui kuin olisin katsellut ventovieraita hihittelemässä yhdessä, ja tajusin että pariskuntana he olivatkin minulle vieraita, ja sikäli minä aivan ulkopuolinen arvioimaan, olisiko heidän pitänyt erota.
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa todettiin että vangeista yli 90% on kasvanut muussa ympäristössä kuin molempien vanhempien ydinperheessä.
Tässäkin on kysymyksessä korrelaatio. Voi olla, että molempien seikkojen taustalla on esimerkiksi vanhemman antisosiaalinen persoonallisuus, jolloin lapsella on sekä geneettisesti että sosiaalisesti kurja arpaonni, erosivatpa vanhemmat tai sitkuttelivat yhdessä.
Mutta sosioekonomisesti ero tietenkin heikentää elämän laatua, eikä sitäkään pidä väheksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero tai eroamatta oleminen ei ole noin mustavalkoista. Ero voi olla myös hyvä, niin vanhempien kuin lapsenkin näkökulmasta. Usein vain aikuiset ovat niin hankalia, etteivät voi sopia asioita lapsen etu edellä vaan taistelevat asioista. Itse ainakin laitoin erossa lapsen edun edelle, ja ihan tasapainoiselta hän vaikuttaa. Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni (itsekin eroperheestä) siitä, että se täydellinen ydinperhe unelma ei onnistunut. Lisää syyllistämistä en todellakaan kaipaa. En eronnut pelkästään itseni vuoksi, vaan nimenomaan lapsen, tätä vain moni ei tunnu tajuavan. Lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä. Lapselle voi myöskin opettaa tunteita ja sanoittaa niitä ja olla tukena.
Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin.
Itse ajattelen avioeron olleen terve teko. Ei meillä vuosiin ollut mitään ydinperhettä. Oli minä + lapset ja sitten oli se isä, joka ilmeisesti ei edes halunnut kuulua perheeseen viimeisinä vuosina.
Kaikki lomareissut tehtiin ilman isää, kun hän ei sellaisia halunnut. Lapset tuskin näkivät isäänsä enää sen jälkeen, kun tulivat isoiksi koululaisiksi ja olivat omatoimisia. Isä oli töissä tai jossain harrastamassa. Kun isä oli kotona niin ei osannut puhua tai touhuta lasten kanssa. Ihan sairas malli. Tuossa vaiheessa meidän vanhempien suhde oli jo kylmä. Koskaan ei oikeastaan riidelty. Ei ollut mitään puhuttavaa tai sanottavaa. Mies teki elein ja vähin sanoin selväksi ettei kiinnosta vaimo tai lapset.
Oli melkoinen herätys, kun 16 v esikoinen kysyi minulta "miksi ette eroa".
No nimenomaan tuon vuoksi sopii vähän syyllistyäkin. Ei kukaan pakottanut tätä äitiä riitelemään. Ei se mies yksin olisi riidellyt.
Niin kenen kanssa tuon perheen äiti mielestäsi riiteli?
Ymmärsin että perheen isän?
”Koskaan ei oikeastaan riidelty.” -> ”Kyllä sopii vähän syyllistyä, ei kukaan yksinään riitele.”
Höpsö, tarkoitin tietenkin tuota, jolle tuo "kukaan ei riitele yksin" -kommentti oli osoitettu. Hän kirjoitti: "lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä." Koti ei ole riitaisa, ellei siellä vähintään kaksi ihmistä riitele. Sen takia vähän ihmettelen tuota aiempaa kommenttia, ettei riidoille olisi muka voinut mitään.
Mutta juuri tuo sama ihminen, jota lainaat, kirjoitti ettei heillä koskaan riidelty. Katsotko sinä kristallipallosta hänen elämäänsä vai etkö vain ilkeä tunnustaa että oli niin kiire kommentoida, ettet viitsinyt lukea tekstiä.
Voi että kun tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Koitan vääntää rautalangasta:
Henkilö A kirjoitti: "Ei mene päivääkään, ettenkö syyllistäisi itseäni ..... lapsi ei voi hyvin riitaisassa ja tunnekylmässä ympäristössä."
Tähän henkilö B vastasi: "Miksi syyllistät itseäsi asiasta, mille et ole voinut mitään? Kukaan ei riitele yksin."
Ja minä sitten kommentoin, että kyllä mielestäni henkilö A:n (ei siis B:n kuten virheellisesti oletat) sopii vähän tunteakin syyllisyyttä, koska on kerran tarjonnut lapsilleen riitaisan ja tunnekylmän ympäristön. Koska kuten jo todettiin, kukaan ei riitele yksin, ei edes henkilön A puoliso.
Toivottavasti tämä selvensi asian sinullekin.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin tabu? Koko ajanhan tämä asia on esillä mediassa, myös ne hankalat erot.
Nimenomaan. Enemmän tuntuu että me (entiset) eroperheen lapset jotka emme kokeneet sitä vanhempien etoa ja uusia kumppaneita rankkana tai traumatisoivana, lytätään samantien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas kaipaisin keskustelua siitä, millaisten riskien alle avioero lapset laittaa.
Isättömyys (taloudessa) lisää lapsen riskiä tulla hyväksikäytetyksi ja riski nousee entisestään kun lapsen elämään astuu isä- tai äitipuoli ja vielä enemmän se nousee kun niitä ravaa lapsen kotona useampia. Tekijä ei välttämättä aina ole itse isä- tai äitipuoli, vaan joku hänen perheenjäsen tai tuttava.
Etenkin yh-äidit ovat seksuaalirikollisille mieleisiä seuralaisia.Toinen tabu on puolivanhempien toteuttama epäinhimillinen kohtelu lasta kohtaan. En puhu mistään terveestä ärtymyksestä pahantuuliseen lapseen, vaan niihin tapauksiin, joissa äiti- tai isäpuoli esim. kieltää vanhempaa halaamasta lapsiaan tai kieltää tätä ostamasta lapselleen talvivaatteita, vaatii ylä-asteikäistä maksamaan omat ruokansa ja huoneesta vuokraa tai tietoisesti valehtelee vanhemmalle, että lapsi näyttäisi huonolta tai syylliseltä.
Olenpa todistanut tilannetta, jossa äitipuoli blokkasi lapsen äidin puhelinnumeron ja sitten isän ollessa töissä selosti 7v lapselle, että hänen äitinsä ei enää soittele lapselle, koska ei välitä hänestä enää. Hän pakotti lasta kirjoittamaan äidilleen kirjeitä, joissa lapsi kertoi "eroavansa äidistä".
Toisessa tapauksessa 13v lapsen isäpuoli ilmoitti, että lapsi ei syö mitään isäpuolen ostamia ruokia, ei käytä hänen ostamansa vessapaperia eikä hygienituotteita, vaan maksaa kaiken. Lapsen äiti sitten ojensi lapselle lapsilisät n. 100e/kk, jolla lapsi elätti itseään aina bussikortista voipakettiin ja shampoopulloon. Alle vuotta myöhemmin lapsi oli luopunut lemmikistään, maksoi vuokraa huoneestaan, jonne isäpuoli ostanut mm. käytetyn telkkarin, jotta lapsen ei tarvitsisi olla "turhaan" kodin yleisissä tiloissa.Vaikka noin räikeitä väärinkäytöksiä ei olisikaan, eroperheiden lapsilla on aina heikompi sosioekonominen asema, kuin vastaavasti koulutettujen vanhempien lapsilla ydinperheessä.
Kuka siis tieten tahtoen pilaa lastensa tulevaisuuden?
Olen aina pitänyt ihmisiä, joiden elämänmittari on mahdollisimman korkea sosio-ekonominen asema, hieman heppoisilla mielenlahjoilla varustettuina. Kaksi eronnutta työssäkäyvää koulutettua vanhempaa ovat erikseen hieman heikommassa taloudellisessa asemassa kuin yhdessä, mutta elämässä on muutakin kuin auton vaihtaminen ja talon koon kasvattaminen. Lasteni tulevaisus ei mene sillä pilalle, että Thaimaan matkan sijaan mennäänkin Lappiin. -eri
Mikä juttu tuo väite nyt on, että vanhemmat haluaisi vuoroviikkosysteemin asumisjärjestelyksi eron jälkeen muka vain sen takia, että itse saisivat vapaaviikkonsa lekotella ja tehdä omia juttujaan ilman lapsia? Itse tässä eroa tehdessä haluaisin kovasti lapsen minun luokseni asumaan, jos eroon päädytään, koska haluan elää lapseni kanssa. Lapsen isän kanssa haluan erota enkä lapsen. Mutta lapsen isälläkin on samalla lailla oikeus lapseen, ja hänkin haluaisi jatkaa lapsensa kanssa asumista, mutta ei enää minun. Hän on ihan hyvä vanhempi myös, ja hoitaa lapsen varmasti tahollaan hyvin. Joten, miten tällainen ratkaistaan muuten kuin vuoroviikkosysteemillä? En haluaisi mitään "vapaaviikkoja" tehdäkseni lapsivapaita juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas kaipaisin keskustelua siitä, millaisten riskien alle avioero lapset laittaa.
Isättömyys (taloudessa) lisää lapsen riskiä tulla hyväksikäytetyksi ja riski nousee entisestään kun lapsen elämään astuu isä- tai äitipuoli ja vielä enemmän se nousee kun niitä ravaa lapsen kotona useampia. Tekijä ei välttämättä aina ole itse isä- tai äitipuoli, vaan joku hänen perheenjäsen tai tuttava.
Etenkin yh-äidit ovat seksuaalirikollisille mieleisiä seuralaisia.Toinen tabu on puolivanhempien toteuttama epäinhimillinen kohtelu lasta kohtaan. En puhu mistään terveestä ärtymyksestä pahantuuliseen lapseen, vaan niihin tapauksiin, joissa äiti- tai isäpuoli esim. kieltää vanhempaa halaamasta lapsiaan tai kieltää tätä ostamasta lapselleen talvivaatteita, vaatii ylä-asteikäistä maksamaan omat ruokansa ja huoneesta vuokraa tai tietoisesti valehtelee vanhemmalle, että lapsi näyttäisi huonolta tai syylliseltä.
Olenpa todistanut tilannetta, jossa äitipuoli blokkasi lapsen äidin puhelinnumeron ja sitten isän ollessa töissä selosti 7v lapselle, että hänen äitinsä ei enää soittele lapselle, koska ei välitä hänestä enää. Hän pakotti lasta kirjoittamaan äidilleen kirjeitä, joissa lapsi kertoi "eroavansa äidistä".
Toisessa tapauksessa 13v lapsen isäpuoli ilmoitti, että lapsi ei syö mitään isäpuolen ostamia ruokia, ei käytä hänen ostamansa vessapaperia eikä hygienituotteita, vaan maksaa kaiken. Lapsen äiti sitten ojensi lapselle lapsilisät n. 100e/kk, jolla lapsi elätti itseään aina bussikortista voipakettiin ja shampoopulloon. Alle vuotta myöhemmin lapsi oli luopunut lemmikistään, maksoi vuokraa huoneestaan, jonne isäpuoli ostanut mm. käytetyn telkkarin, jotta lapsen ei tarvitsisi olla "turhaan" kodin yleisissä tiloissa.Vaikka noin räikeitä väärinkäytöksiä ei olisikaan, eroperheiden lapsilla on aina heikompi sosioekonominen asema, kuin vastaavasti koulutettujen vanhempien lapsilla ydinperheessä.
Kuka siis tieten tahtoen pilaa lastensa tulevaisuuden?
Olen aina pitänyt ihmisiä, joiden elämänmittari on mahdollisimman korkea sosio-ekonominen asema, hieman heppoisilla mielenlahjoilla varustettuina. Kaksi eronnutta työssäkäyvää koulutettua vanhempaa ovat erikseen hieman heikommassa taloudellisessa asemassa kuin yhdessä, mutta elämässä on muutakin kuin auton vaihtaminen ja talon koon kasvattaminen. Lasteni tulevaisus ei mene sillä pilalle, että Thaimaan matkan sijaan mennäänkin Lappiin. -eri
Et selkeästi ymmärrä mitä sosio-ekonominen tarkoittaa
Itse en ole koskaan kerennyt huomaamaan, että vanhempieni ero olisi aiheuttanut ongelmia minulle. Varmaan jäi isän alkoholismin varjoon.
Vierailija kirjoitti:
Mikä juttu tuo väite nyt on, että vanhemmat haluaisi vuoroviikkosysteemin asumisjärjestelyksi eron jälkeen muka vain sen takia, että itse saisivat vapaaviikkonsa lekotella ja tehdä omia juttujaan ilman lapsia? Itse tässä eroa tehdessä haluaisin kovasti lapsen minun luokseni asumaan, jos eroon päädytään, koska haluan elää lapseni kanssa. Lapsen isän kanssa haluan erota enkä lapsen. Mutta lapsen isälläkin on samalla lailla oikeus lapseen, ja hänkin haluaisi jatkaa lapsensa kanssa asumista, mutta ei enää minun. Hän on ihan hyvä vanhempi myös, ja hoitaa lapsen varmasti tahollaan hyvin. Joten, miten tällainen ratkaistaan muuten kuin vuoroviikkosysteemillä? En haluaisi mitään "vapaaviikkoja" tehdäkseni lapsivapaita juttuja.
Minä tiedän parikin pariskuntaa, jotka erosivat nimenomaan sen vuoksi, että saavat sitten edes viikon kerrallaan lepoa lapsenhoidosta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ero selkeyttää monesti tilannetta. Vuoroasumista en ymmärrä .se on lapselle liian stressaavaa. Lapset äidille ja sillä hyvä. Äiti on paras ja läheisin huoltaja.
Ei, ei. Äiti ei ole aina läheisin, ja lapsilla on oikeus isään ja isällä lapsiin. Eikä kaikki äidit edes halua yksinhuoltajuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas kaipaisin keskustelua siitä, millaisten riskien alle avioero lapset laittaa.
Isättömyys (taloudessa) lisää lapsen riskiä tulla hyväksikäytetyksi ja riski nousee entisestään kun lapsen elämään astuu isä- tai äitipuoli ja vielä enemmän se nousee kun niitä ravaa lapsen kotona useampia. Tekijä ei välttämättä aina ole itse isä- tai äitipuoli, vaan joku hänen perheenjäsen tai tuttava.
Etenkin yh-äidit ovat seksuaalirikollisille mieleisiä seuralaisia.Toinen tabu on puolivanhempien toteuttama epäinhimillinen kohtelu lasta kohtaan. En puhu mistään terveestä ärtymyksestä pahantuuliseen lapseen, vaan niihin tapauksiin, joissa äiti- tai isäpuoli esim. kieltää vanhempaa halaamasta lapsiaan tai kieltää tätä ostamasta lapselleen talvivaatteita, vaatii ylä-asteikäistä maksamaan omat ruokansa ja huoneesta vuokraa tai tietoisesti valehtelee vanhemmalle, että lapsi näyttäisi huonolta tai syylliseltä.
Olenpa todistanut tilannetta, jossa äitipuoli blokkasi lapsen äidin puhelinnumeron ja sitten isän ollessa töissä selosti 7v lapselle, että hänen äitinsä ei enää soittele lapselle, koska ei välitä hänestä enää. Hän pakotti lasta kirjoittamaan äidilleen kirjeitä, joissa lapsi kertoi "eroavansa äidistä".
Toisessa tapauksessa 13v lapsen isäpuoli ilmoitti, että lapsi ei syö mitään isäpuolen ostamia ruokia, ei käytä hänen ostamansa vessapaperia eikä hygienituotteita, vaan maksaa kaiken. Lapsen äiti sitten ojensi lapselle lapsilisät n. 100e/kk, jolla lapsi elätti itseään aina bussikortista voipakettiin ja shampoopulloon. Alle vuotta myöhemmin lapsi oli luopunut lemmikistään, maksoi vuokraa huoneestaan, jonne isäpuoli ostanut mm. käytetyn telkkarin, jotta lapsen ei tarvitsisi olla "turhaan" kodin yleisissä tiloissa.Vaikka noin räikeitä väärinkäytöksiä ei olisikaan, eroperheiden lapsilla on aina heikompi sosioekonominen asema, kuin vastaavasti koulutettujen vanhempien lapsilla ydinperheessä.
Kuka siis tieten tahtoen pilaa lastensa tulevaisuuden?
Olen aina pitänyt ihmisiä, joiden elämänmittari on mahdollisimman korkea sosio-ekonominen asema, hieman heppoisilla mielenlahjoilla varustettuina. Kaksi eronnutta työssäkäyvää koulutettua vanhempaa ovat erikseen hieman heikommassa taloudellisessa asemassa kuin yhdessä, mutta elämässä on muutakin kuin auton vaihtaminen ja talon koon kasvattaminen. Lasteni tulevaisus ei mene sillä pilalle, että Thaimaan matkan sijaan mennäänkin Lappiin. -eri
Et selkeästi ymmärrä mitä sosio-ekonominen tarkoittaa
Yleisesti määritelmissä arvioidaan tuloluokkaa ja kulutusmahdollisuuksia, ammattiasemaa ja työssäkäyntiä, voit selata esim thl:n tai tilastokeskuksen infoja. Mikä näistä oli mielestäsi se, jota en ymmärrä? Kulutusvarat pienenevät, sen sijaan koulutus, amnattiasema ja toimeentuloperusteet säilyvät eronneella ennallaan.
Ydinperherouvan status ei liity sosioekonomiseen asemaan.
Onhan se fakta että kahden vanhemman perheet ovat monessa suhteessa paljon paremmassa asemassa kuin yhden. Tai varsinkaan uusperheiden, joissa sen vanhemman uuden puolison asema on usein vähintäänkin epämääräinen suhteessa lapseen. Kun mietin esim. omia koulutovereita, niin säännönmukaisesti ne, joilla nykyään menee huonoiten, ovat eroperheiden lapsia.
Ymmärsin että perheen isän?