Minkä ikäisenä on enää järkeä aloittaa elämä tyhjästä?

Tätini oli päälle viisikymppinen, kun päätti, että hänen elämänsä ei ole tässä, opiskeli uuden ammatin, löysi miehen ja nyt yli 60v. Tekee osa-aikatyötä samalla opiskellen avoimessa yliopistossa. Liekö koskaan ollut onnellisempi.

Minä tein tuon 23-vuotiaana mielenterveyseläkkeellä ollessani ja vuosien syrjäytyneenä olemisen jälkeen. Aika hyvin sieltä noustu muutamassa vuodessa. Eihän tuon ikäinen mikään vanha ole vielä, mutta kyllä silloin siltä tuntui että peli menetetty kokonaan. 

Mulla siis tilanne että olin vakavan itsetuhoisuuden vuoksi pitkiä aikoja sairaalassa, sukulaiset katkaisi välit, kaverit ei jaksaneet, koulut jäi kesken, työkokemusta kertyi yks kesä teininä ja pyörin lähinnä tupakan ja kahvin voimalla. Pieni vuokrakämppä nyt oli mutta siitäkin saan kiittää kultaista vuokranantajaa, joka katseli perseilyäni kärsivällisenä vuosikaudet.

Entä kauanko kannattaa yrittää, jos ei ole koskaan ollutkaan mitään - menettävää...

Vierailija kirjoitti:

Aloitin viime vuonna tyhjästä. Tai no lapset minulla ainoastaan on.

Erosin viimein hullusta miehestä. Jätin kaiken taakse ja aloitettiin lasten kanssa uusi elämä. Lappi jäi taakse ja Helsinki avasi uuden.

Uusi kaupunki. Uusi koti. Uusi työpaikka. Uudet ystävät. Uudet elämän muutokset, esim tupakan lopetus, kasvissyönti, 30kg laihdutus. Olen tavannut myös uuden miehenkin, mutta hiljaa hyvää tulee.

Ikää minulla 41v. Olisin tämän tehnyt vaikka olisin 75v. Aina on aikaa aloittaa uusi, niin kauan kuin elää.

Tein about saman 48-vuotiaana. Raskasta se on mutta mahdollista.

Luen tätä vähän eri lähtökohdista.

Tulen, en nyt vähävaraisesta, mutta "aina raha tiukassa" -perheestä. Aloitin työnteon osa-aikaisena 14 vuotiaana ja siitä sitten kesätöissä. Koin olevani tietysti onnekas, kun töitä nuorempana sain. Olen sitten opiskellut, tosin koulu meni surkeasti ja loppujen lopuksi en päässyt opiskelemaan alaa jota halusin. Sen sijaan jotain muuta.

Hain ja aloitin työurani määräaikaisuuksilla, kunnes hain kaupan alalle, "kun ei muutakaan ollut tarjolla". Kesken olevien opiskelujeni vuoksi oli vaikea löytää töitä, kun ei ollut valmis ja toisaalta ylikoulutettu.

Valmistuin, hain töitä - sellainen 200 ja rapiat hakemusta vuoden aikana, kunne se viimeinen tärppäsi.

Siitä pääsin ns. toimistohommiin ja voitiin perhe perustaa ja ensiasunto ostaa. Lapsia on tullut ja olen pääasiassa edennyt urallani, vaikka kertaalleen olin jo burn outissa ja työttömänäkin. Mukaan mahtuu toki kuolemaa ja lähiomaisen huonossa hoitotasapainossa oleva yli 20 v. kestänyt sairaus. Totean vain,  että silloin, kun alamäkin näytti väistämättömältä, sain jostain, en tiedä mistä, vain pakonomaisen tarpeen yrittää etsiä työpaikkaa ja yrittää selviytyä. Selvisin, kun pinnistin itseni äärimmilleen.

Nyt olen tilanteessa, että on varallisuutta, lapset, avioliitto, omistuksia ja suht terve johtuen aikoinaan aloitetusta elämäntaparemontista.  Menneisyyden tapahtumat ovat kuitenkin jättäneet jälkensä ja aina on takaraivossa se pieni pelon peikko, että huomenna kaikki voi olla huonommin.

Tämä pienen tarinan tarkoitus on vain kertoa, että kun ollaan työllä, tekemisellä ja urhauksilla luotu itselleen oma elämä, missä ei enää tarvitse jokaista senttiä laskea, pistää tällainen otsake jälleen miettimään sitä, kuinka paljon minulla on menetettävää. Elänkin sellaisessa ylivirittyneessä tilassa, missä pelkään ja murehdin oiekastaan kaikkea ns. menettämise pelossa. Eniten tietysti lasteni puolesta, mutta myöskin sen, minkä vuoksi olen niin monet vuodet purrut hammasta ja, voisinko sanoa, noussut yhteiskunnan tikkailla yläspöän. Olen oikeasti pahoillani heidän puolestaan, jotka ovat joutuneet elämässään tilanteeseen, missä ei ole kuin vain huonoja vaihtoehtoja tai kohtalo tai vaikka nuoruuden töppäily on vienyt mahdollisuuden luoda itselleen ja läheisilleen hyvää. Omasta puolestani sanoisinkin, että voimia kaikille, jotka sellaisen tilanteeseen, missä on aloitettava tyhjältä pöydältä, joutuvat. Itsestäni luultavasti ei sellaiseen olisi, vaan varmaankin antaisin periksi.