Huhuh, mitä settiä Kaari Utriosta

Aika kamalaa, että luopui lapsistaan, jotta pääsi toisen miehen kanssa naimisiin.

Harva tekisi noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Naistenkohtelu ei edelleenkään ole sitä mitä pitäisi.

Ei ole valitettavasti, mutta monissa asioissa sentään lait ovat muuttuneet ja naisten mahdollisuudet huolehtia itsestään ovat parantuneet.

Asenteet eivät ole muuttuneet kuitenkaan tarpeeksi nopeasti ja edelleen näkee asennevammoja näissä asioissa.

Hän sai huonon mallin omilta vanhemmiltaan.

Hänhän syntyi pettämisen seurauksena.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Eipä se nykyäänkään ole kummoista. Kyllä

Minussa on aina leima, vaikka mies oli se joka lähti uuteen suhteeseen. Eron jälkeen olen kyllä kelvannut seksiin, mutta en muuhun. Tosin miesten kanssa en enää ole puoleentoista vuoteen ollut, kun ei siitä mitään muuta kuin surua tule. Hoidan lapseni yksin ja Yrutän nauttia elämästä ilman miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Syyllistä haettiin, jos eron halusi nopeasti. Ainakin 70-luvun jälkipuoliskolla oli mahdollista saada ero ilman syylliseksi nimittelyjä asumuseron kautta. 

Joo, mun vanhemmat (joista kerroin yllä) päätyivät asumuseroon ja sitten muistaakseni useamman vuoden erossa asumisen jälkeen myönnettiin virallinen avioero. Siihen saakka aviomiehellä oli kaikenlaista valtaa ja oikeuksia, eli pystyi puuttumaan ja hankaloittamaan jättämänsä perheen elämää. Mun isä teki esim sellaisen tempun, että koska itse oli muuttanut uuden naisensa luo, hän irtisanoi asuntomme sähkösopimuksen meille kertomatta. Sitten istuttiin useampi päivä talvella kynttilänvalossa kotona ja syötiin kylmää ruokaa. Meitä oli äiti, me lapset ja mummokin meillä kylässä. Isä myös irtisanoi asunnon vuokrasopimuksen sopimatta äidin kanssa, joten yhtäkkiä vaan saatiin häätö, eikä uutta asuntoa ollut helppo löytää. Onneksi isänisäni häpesi oman poikansa kunniatonta käytöstä ja hankki meille liikeyrityksensä suhteilla vuokra-asunnon, ettei jouduttu kadulle.

Joutui isä toki maksamaan elatusmaksuja meistä lapsista, mutta ne olivat naurettavan pieniä. Äidin pienellä palkalla sitten jouduttiin sinnittelemään, silloin ei saanut mitään Kelatukiakaan. Me elettiin sisarukseni kanssa köyhyysrajalla, mäkin pystyin käymään lukion vain siksi, että pienituloisen yksinhuoltajan lapsena sai vapautuksen maksuista. Samaan aikaan meidän isä eli varakkaana, omisti veneenkin, yms.

Vierailija kirjoitti:

Aika kamalaa, että luopui lapsistaan, jotta pääsi toisen miehen kanssa naimisiin.

Harva tekisi noin.

Veikkaan ettei aviomies suostunut muuhun. Tuskin Kaarilla oli hirveästi vaihtoehtoja siinä tilanteessa. Naisena hän oli monella tapaa alakynnessä. Jos hän halusi pitää eron siistinä, niin etteivät pojat olisi joutuneet kärsimään, ei voinut riitauttaa tilannetta. Olishan ne voineet oikeudessa ottaa lapset kokonaan pois äidiltään, ettei olisi saanut edes tapaamisoikeutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Eipä se nykyäänkään ole kummoista. Kyllä

Minussa on aina leima, vaikka mies oli se joka lähti uuteen suhteeseen. Eron jälkeen olen kyllä kelvannut seksiin, mutta en muuhun. Tosin miesten kanssa en enää ole puoleentoista vuoteen ollut, kun ei siitä mitään muuta kuin surua tule. Hoidan lapseni yksin ja Yrutän nauttia elämästä ilman miestä.

Voi kuule, on eroa entiseen. Sun ei tartte kertoa asiasta työpaikalla ja joutua epäillyksi huonomaineisuudesta, voit vuokrata asunnon ihan rauhassa tai saada pankkilainan, jne... Et joudu pakkosovitteluun, jos haet eroa, saati julkistamaan perheesi likapyykkiä, yms. Et joudu anomaan miehen lupaa tai apua joka käänteessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies oli koko ajan ulkomaankomennuksilla ja suostui eroon vain sillä ehdolla, että saa lapset, jotka eivät kunnolla edes tunteneet isäänsä. Tuostahan kirjoitettiin 90-luvulla, nyt Kaari kaunistelee asiaa sillä, että Jaakko on parempi isä kuin mitä hän olisi ollut äiti. Etenkin kun Jaakko löysi melkein samantien Marjansa, jolla ei ollut mitään vaikeuksia olla kotirouvana milloin Intiassa, milloin Afrikassa.

Pitikö siihen aikaan saada eroon suostumus mieheltä?

Piti etsiä syyllinen eroon. Siksi erokuviot olivat todella raskaita, kun jos likapyykkiä ei ollut, niin sitä piti keksiä. Lapset tietysti olivat niitä suurimpia kärsijöitä. 

Ei tarvinnut enää tuohon aikaan hakea syyllistä, toki se oli mahdollista ja sillä tavalla eron sai nopeasti ilman mitään harkinta-aikoja, mutta eron sai myös ilman syyllistelyä asumuseron kautta, olikohan puoli vuotta vai enemmän se asumuseroaika. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Eipä se nykyäänkään ole kummoista. Kyllä

Minussa on aina leima, vaikka mies oli se joka lähti uuteen suhteeseen. Eron jälkeen olen kyllä kelvannut seksiin, mutta en muuhun. Tosin miesten kanssa en enää ole puoleentoista vuoteen ollut, kun ei siitä mitään muuta kuin surua tule. Hoidan lapseni yksin ja Yrutän nauttia elämästä ilman miestä.

Voi kuule, on eroa entiseen. Sun ei tartte kertoa asiasta työpaikalla ja joutua epäillyksi huonomaineisuudesta, voit vuokrata asunnon ihan rauhassa tai saada pankkilainan, jne... Et joudu pakkosovitteluun, jos haet eroa, saati julkistamaan perheesi likapyykkiä, yms. Et joudu anomaan miehen lupaa tai apua joka käänteessä.

No jos minua ja Kaaria verrataan, kyllä Kaari voitti. Hän sai miehen ja ystävän. Minä jäin yksin

Vierailija kirjoitti:

Aika kamalaa, että luopui lapsistaan, jotta pääsi toisen miehen kanssa naimisiin.

Harva tekisi noin.

Entisaikaan oli ihan yleistä. Erossa lapset jäivät lähtökohtaisesti miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Eipä se nykyäänkään ole kummoista. Kyllä

Minussa on aina leima, vaikka mies oli se joka lähti uuteen suhteeseen. Eron jälkeen olen kyllä kelvannut seksiin, mutta en muuhun. Tosin miesten kanssa en enää ole puoleentoista vuoteen ollut, kun ei siitä mitään muuta kuin surua tule. Hoidan lapseni yksin ja Yrutän nauttia elämästä ilman miestä.

Voi kuule, on eroa entiseen. Sun ei tartte kertoa asiasta työpaikalla ja joutua epäillyksi huonomaineisuudesta, voit vuokrata asunnon ihan rauhassa tai saada pankkilainan, jne... Et joudu pakkosovitteluun, jos haet eroa, saati julkistamaan perheesi likapyykkiä, yms. Et joudu anomaan miehen lupaa tai apua joka käänteessä.

Ei se tuollaista enää 70-luvulla ollut. 50-luvulla ehkä.

Ihan hyvin sai asunnon vuokratuksi ja pankista lainaakin jos oli vakuudet tai takaajat. Ne vaadittiin myös miehiltä. (opintolainaankin vaadittiin henkilötakaus ja lisäksi vakuus esim. henkivakuutuksena, jossa edunsaajana pankki)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies oli koko ajan ulkomaankomennuksilla ja suostui eroon vain sillä ehdolla, että saa lapset, jotka eivät kunnolla edes tunteneet isäänsä. Tuostahan kirjoitettiin 90-luvulla, nyt Kaari kaunistelee asiaa sillä, että Jaakko on parempi isä kuin mitä hän olisi ollut äiti. Etenkin kun Jaakko löysi melkein samantien Marjansa, jolla ei ollut mitään vaikeuksia olla kotirouvana milloin Intiassa, milloin Afrikassa.

Pitikö siihen aikaan saada eroon suostumus mieheltä?

Piti etsiä syyllinen eroon. Siksi erokuviot olivat todella raskaita, kun jos likapyykkiä ei ollut, niin sitä piti keksiä. Lapset tietysti olivat niitä suurimpia kärsijöitä. 

Ei tarvinnut enää tuohon aikaan hakea syyllistä, toki se oli mahdollista ja sillä tavalla eron sai nopeasti ilman mitään harkinta-aikoja, mutta eron sai myös ilman syyllistelyä asumuseron kautta, olikohan puoli vuotta vai enemmän se asumuseroaika. 

No jos toinen osapuoli suostui asumuseroon. Jos ei suostunut, sitten haettiin syyllistä. Eikä asumuseroaika todellakaan ollut puoli vuotta, vaan vähintään 1-2 vuotta riippuen siitä olisko asumuseroa haettu virallisesti vai muutettu erilleen asumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Eipä se nykyäänkään ole kummoista. Kyllä

Minussa on aina leima, vaikka mies oli se joka lähti uuteen suhteeseen. Eron jälkeen olen kyllä kelvannut seksiin, mutta en muuhun. Tosin miesten kanssa en enää ole puoleentoista vuoteen ollut, kun ei siitä mitään muuta kuin surua tule. Hoidan lapseni yksin ja Yrutän nauttia elämästä ilman miestä.

Voi kuule, on eroa entiseen. Sun ei tartte kertoa asiasta työpaikalla ja joutua epäillyksi huonomaineisuudesta, voit vuokrata asunnon ihan rauhassa tai saada pankkilainan, jne... Et joudu pakkosovitteluun, jos haet eroa, saati julkistamaan perheesi likapyykkiä, yms. Et joudu anomaan miehen lupaa tai apua joka käänteessä.

Ei se tuollaista enää 70-luvulla ollut. 50-luvulla ehkä.

Ihan hyvin sai asunnon vuokratuksi ja pankista lainaakin jos oli vakuudet tai takaajat. Ne vaadittiin myös miehiltä. (opintolainaankin vaadittiin henkilötakaus ja lisäksi vakuus esim. henkivakuutuksena, jossa edunsaajana pankki)

No kuule, mun omakohtaiset kokemukset ovat 70-luvulta. Revi siitä.

Arvostan suuresti Kaari Utriota. Hieno kirjailija, todellinen asennemuija, ja tehnyt paljon työtä Suomen historian ja erityisesti naisten historian tuomiseksi esille kansantajuisella ja mukaansatempaavalla tavalla. Hänen romaaninsa ruokkivat nuorena kiinnostustani historiaan ja feminismiin ja tarjosivat ahdasmielisessä pikkukylässä asuvalle teinille paljon kaivattua eskapismia. 

Luulen lukemani (ja äitini kertoman) perusteella, että ajat vain olivat kovin toisenlaiset 70-luvulla. Jos ei mahtunut siihen vielä tuolloin kovin ahtaaseen naisen muottiin, joutui silmätikuksi ja tekemään huonoja ratkaisuja. Oli ns. puun ja kuoren välissä. Laki ja yleinen mielipide eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Se, mikä oli pakon sanelemaa silloin, ei välttämättä nykyihmisen silmissä näyttäydy kovin hyvässä valossa. Siksi ei välttämättä ole kovin hedelmällistä arvostella kenenkään vuosikymmeniä sitten tekemiä ratkaisuja, sillä aika oli vain niin eri. Mutta se, että kyseiset asiat tuntuvat nykyihmisestä pöyristyttäviltä, kertoo jotain siitä, että asioissa ollaan tultu eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Arvostan suuresti Kaari Utriota. Hieno kirjailija, todellinen asennemuija, ja tehnyt paljon työtä Suomen historian ja erityisesti naisten historian tuomiseksi esille kansantajuisella ja mukaansatempaavalla tavalla. Hänen romaaninsa ruokkivat nuorena kiinnostustani historiaan ja feminismiin ja tarjosivat ahdasmielisessä pikkukylässä asuvalle teinille paljon kaivattua eskapismia. 

Luulen lukemani (ja äitini kertoman) perusteella, että ajat vain olivat kovin toisenlaiset 70-luvulla. Jos ei mahtunut siihen vielä tuolloin kovin ahtaaseen naisen muottiin, joutui silmätikuksi ja tekemään huonoja ratkaisuja. Oli ns. puun ja kuoren välissä. Laki ja yleinen mielipide eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Se, mikä oli pakon sanelemaa silloin, ei välttämättä nykyihmisen silmissä näyttäydy kovin hyvässä valossa. Siksi ei välttämättä ole kovin hedelmällistä arvostella kenenkään vuosikymmeniä sitten tekemiä ratkaisuja, sillä aika oli vain niin eri. Mutta se, että kyseiset asiat tuntuvat nykyihmisestä pöyristyttäviltä, kertoo jotain siitä, että asioissa ollaan tultu eteenpäin.

Pitää muistaa että lainsäädäntö avioeroissa yms. alkoi muuttua vasta 70-luvulla. Vielä vuoteen 1994 saakka Suomessa sai raiskata vaimonsa. Meni oikeudessa korkeintaan pahoinpitelynä, jos nainen edes kykeni asian sinne viedä.

Pitkään oli myös niin että mies oli perheenpää virallisesti. Muistan itsekin tilanteen vielä 90-luvulta kun Vantaan verotoimistossa ei löydetty papereitani millään. Kävi sitten ilmi, että ne olivatkin ex-aviomieheni kansiossa -- hän kun muka oli edelleen perheenpää. Ex-mieheni oli myös hakenut virkatodistukseni kerran kirkkoherranvirastosta ja se oli hänelle kiltisti luovutettu. En tiedä mihin hän sitä käytti, kenties asunnonhakuun? Onneksi tajusivat virastosta edes myöhemmin kertoa minulle asiasta.

Että kyllähän naisen oikeudet ovat vielä pitkään olleet heikoissa kantimissa.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Aivan. Tätini erosi tuolloin, mies kuin tämä plus vielä yrittänyt tappaakin ja yritti naamioida itsemurhaksi. Prosessi oli pitkä ja vaikea. Täti myös leimattiin kevytkenkäiseksi, vaikka mitään suhteita muiden kanssa ei ollut eikä eronkaan jälkeen vuosiin miesystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.

Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja  tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.

Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.

Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.

Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.

Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.

Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.

Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.

Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.

Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.

Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, en ole koskaan kuullutkaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Miksi olet tässä ketjussa?🙈

Jos ei ole kuullut koskaan Kaari Utriosta, ei varmaan paljon suomalaisesta kirjallisuudesta tiedä.

Tuskin on Aleksis Kivestäkään kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.

Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".

Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.

Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.

Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.

Nykyäänhän tuo asunnon saaminen on toisinpäin, yksinäiset miehet ei saa asuntoa millään.