Lue keskustelun säännöt.
Huhuh, mitä settiä Kaari Utriosta
08.04.2021 |
https://www.is.fi/viihde/art-2000007905619.html
Luulin häntä ihan toisenlaiseksi!
Tavallaan kuitenkin tuosta saa tosi vahvan naisen kuvan.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
4 askia röökiä päivässä, asennemuija!
Ja pullo pöytistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.
Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".
Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.
Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.
Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.
Nykyäänhän tuo asunnon saaminen on toisinpäin, yksinäiset miehet ei saa asuntoa millään.
Vaikea uskoa jos ovat töissä ja asiat ovat okei. Miksi eivät saisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.
Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.
Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.
Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.
Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.
Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.
Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.
Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.
Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.
Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.
Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.
No olen aivan samaa ajatellut! Että kun joku miljonääri rahoittaisi Kaarin Vaskilintu-triologian tv-sarjaksi, se olisi mahtavaa! Voisi olla kansainvälistäkin kiinnostusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.
Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.
Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.
Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.
Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.
Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.
Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.
Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.
Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.
Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.
Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.No olen aivan samaa ajatellut! Että kun joku miljonääri rahoittaisi Kaarin Vaskilintu-triologian tv-sarjaksi, se olisi mahtavaa! Voisi olla kansainvälistäkin kiinnostusta.
Isabella kirjasta saisi myös hyvän sarjan tai edes elokuvan.
Olen aina ajatellut, että Utrio on aliarvostettu kirjailijana. Vaikka onhan hän saanut arvostusta, mutta olisi ansainnut enemmän.
Valtion tiedonjulkistamispalkinnon taisi saada?
Kirjailijana hän on Waltarin tasolla. Uskon, että hänen teoksensa tulevat vahvasti jäämään suomalaisen kirjallisuuden historiaan.
Näitä mikiliukkosia sun muita ei parin vuoden päästä muista kukaan.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus Suomen alasajon aloittaneet feministinit vielä saatetaan häpeään. Feminismi on pilannut Suomen, Suomen naisista on tullut itsekkäitä, hillittömiä ja kohtuuttomia.
Kaari Utrio ehdotti vanhuksille kuolinpillereitä 90-luvulla. Sanoi itsekin ottavansa sellaisen kun täyttää 70-vuotta, ettei ole yhteiskunnalle ja perheelleen taakaksi.
Tästä oli kova kohu tuolloin.
No ei ole tehnyt itsaria, niin sitä mieli muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika kamalaa, että luopui lapsistaan, jotta pääsi toisen miehen kanssa naimisiin.
Harva tekisi noin.
Ei se eka avioliitto ollut mikään taivas! Eikä se lasten antaminen isälle mikään helppo asia, mutta jos voit valita elämäsi intohimon eli kirjoittamisen ja rakkauden tai jatkuvan alistamisen ja pelon, niin mitä sinä ottaisit? Etenkin kun uskoisit erotessa, että ei sinua lapsista eroteta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.
Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.
Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.
Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.
Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.
Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.
Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.
Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.
Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.
Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.
Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.No olen aivan samaa ajatellut! Että kun joku miljonääri rahoittaisi Kaarin Vaskilintu-triologian tv-sarjaksi, se olisi mahtavaa! Voisi olla kansainvälistäkin kiinnostusta.
Isabella kirjasta saisi myös hyvän sarjan tai edes elokuvan.
Vaskilintu olisi iso produktio, koska pitäisi kuvata Venäjällä, Italiassa, Turkissa yms.
Viipurin kaunotar voisi olla hyvä vaihtoehto aluksi. Kirjassa on jännittäviä tapahtumia, avioliittodramaa, historiaa, huumoria. Muistin mukaan enimmäkseen tapahtuu Turussa, Porvoossa ja Viipurissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja juttujahan nämä ovat 70-80 luvuilta, jolloin Kaari Utrio oli valtakunnan ykkösjulkkiksia ja varsin räväkän naisen maineessa jo tuolloin.
Kaffepulla kirjoitti:
Olen aina ajatellut, että Utrio on aliarvostettu kirjailijana. Vaikka onhan hän saanut arvostusta, mutta olisi ansainnut enemmän.
Valtion tiedonjulkistamispalkinnon taisi saada?
Kirjailijana hän on Waltarin tasolla. Uskon, että hänen teoksensa tulevat vahvasti jäämään suomalaisen kirjallisuuden historiaan.
Näitä mikiliukkosia sun muita ei parin vuoden päästä muista kukaan.
Sanos muuta! Kaari on kansallisaarre!!
Olen lukenut vastaavia historiallisia romaaneja muista maista, mutta kyllä Kaari on parhaasta päästä kirjoittajana. Ne lauseet, huumori ja henkilöhahmot ovat hyviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.
Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.
Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.
Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.
Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.
Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.
Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.
Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.
Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.
Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.
Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.No olen aivan samaa ajatellut! Että kun joku miljonääri rahoittaisi Kaarin Vaskilintu-triologian tv-sarjaksi, se olisi mahtavaa! Voisi olla kansainvälistäkin kiinnostusta.
Ruotsalaiset ja norjalaiset mukaan yhteistyöhön, koska heidän olojakin paljon kirjoissa kuvataan.
"Kaari Utrio törmää vieläkin joskus väitteeseen, että hän vihaa miehiä. Joidenkin mukaan hän haluaa kostaa kirjailijana koko mieskunnalle.
Mitä hän olisi kostamassa ja miksi, Kaari Utrio miettii elämäkerrassaan.
Katkeruutta tai vihaa hän ei ole tuntenut miehiä kohtaan."
Tsekatkaapa vaikka tämän tädin kirja Ruusulaakso. Siinä on semmoiset miesvihat tulilla että oksat pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ajattelin Kaari Utrion olevan jokin tavis. Ei ollutkaan. Mutta näin se menee. Astrid Lindgren ei myöskään saanut pelkkää hyvää ja helppoa.
Kaarin kirjoissa näkyy usein omatkin kokemukset ja muutenkin hän on tuonut esiin naisten elämää historiallisina aikoina tavalla jota ei siihen aikaan nähty miesten kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Silloin nainen oli miehen omaisuutta ja oman vaimonsa sai raiskata ja tappaa, eikä kukaan puuttunut siihen. Naisten joutuivat kestämään monenlaista muutenkin, koska täällähän raivosi sodat, taudit ja köyhyys.
Jos luulee siis että Kaarin kirjat ovat vain höttöä romantiikkaa, sehän ei pidä paikkaansa lainkaan.
Muistan aina kuinka Kaarin ensimmäisessä kirjassa (myös minulle ensimmäinen häneltä lukemani kirja teini-ikäisenä) heti kirjan alussa kuvattiin hyvin realistisen raa'asti synnytystä 1500-luvulla ja sitten aatelisetkin joutuivat pakoon ankeisiin oloihin metsäpirttiin pitkäksi aikaa juuttien (tanskalaisten) hyökättyä Suomeen.
Yhdessä kirjassa päähenkilö joutuu raiskatuksi, tarinassa ollaan itärajalla kun novgorodilaiset (venäläiset) hyökkäävät Suomeen.
Erään toisen kirjan alussa mies yrittää hukuttaa päähenkilönaisen. Kaari kertoo muissa kirjoissaan naisista, jotka joutuvat kestämään piirityksiä tai merirosvojen hyökkäyksen laivaan Suomenlahdella -- aviomies antaa vaimolleen pienimmän miekkansa, jolla naisen on tapettava vanha isänsä ja itsensä, jos merirosvot onnistuvat valtaamaan laivan.
Ja aina välillä tulee ruttoepidemia tai naisia ahdistelee joku ällö tyyppi. Ja moni nainen vähintään kuolee synnytykseen.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja esim tuhat-luvun oloja Euroopassa en ollut kovinkaan paljon tuntenut ennenkuin luin Utrion trlogian, joka alkaa kirjasta Vaskilintu.
Tästä trilogiasta olisi pitänyt tehdä tv-sarja, niin kyllä esim. Sarja Viikingit olisi jäänyt hännille verrattuna tätän sarjaan.
Myöskin teokset 1500-1600 luvuista ovat kuvaavia sen ajan elämästä.
Kaikkiin historiallisiin romaaneihin on myös liitetty viitteet olemassa oleviin henkilöihin.
Todella tietoa historiasta kevyessä muodossa.No olen aivan samaa ajatellut! Että kun joku miljonääri rahoittaisi Kaarin Vaskilintu-triologian tv-sarjaksi, se olisi mahtavaa! Voisi olla kansainvälistäkin kiinnostusta.
Isabella kirjasta saisi myös hyvän sarjan tai edes elokuvan.
Rakas Henrietta voisi olla Suomen Bridgerton!
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.
Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".
Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.
Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.
Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.
Tämän vuoksi olen aina hieman miettinyt pitkien avioliittojen ylistystä, mitä ainakin ennen harrastettiin. Että on itseisarvo olla naimisissa mahdollisimman pitkään, vaikka arki olisi kuinka kamalaa.
Jo lapsena muistan ihmetelleeni, kun isovanhemmillani oli kultahääpäivä ja sen kunniaksi järjestettiin isot juhlat. Puheissa maalailtiin niin auvoista perhe-elämää ja todellisuus oli ollut kymmenet vuodet aivan jotain muuta. Pappani, varmaankin sodassa traumatisoitunut, luuhasi kännissä ympäri kyliä muiden naisten luona, raivosi kotona perheelleen jne. Ja juhlissa mummi tietysti vaan myhäili.
Kun Utrio lopetti kirjailijanuransa, suomalaiseen kirjallisuuteen jäi ihan valtava aukko. Enni Mustonen eli jokapaikanluuta Kirsti Manninen yrittää kovasti peesata mutta kirjat ovat täynnä historian vääristelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.
Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".
Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.
Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.
Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.
Tämän vuoksi olen aina hieman miettinyt pitkien avioliittojen ylistystä, mitä ainakin ennen harrastettiin. Että on itseisarvo olla naimisissa mahdollisimman pitkään, vaikka arki olisi kuinka kamalaa.
Jo lapsena muistan ihmetelleeni, kun isovanhemmillani oli kultahääpäivä ja sen kunniaksi järjestettiin isot juhlat. Puheissa maalailtiin niin auvoista perhe-elämää ja todellisuus oli ollut kymmenet vuodet aivan jotain muuta. Pappani, varmaankin sodassa traumatisoitunut, luuhasi kännissä ympäri kyliä muiden naisten luona, raivosi kotona perheelleen jne. Ja juhlissa mummi tietysti vaan myhäili.
On myös ihan toisenlaisia liittoja, joissa ollaan oikeasti onnellisia. Meillä on nytkin juoppoja, väkivaltaisia, narsistisia miehiä ja naisia, joiden kanssa liitto on hirveä, joten miksi ihmeessä niitä ei olisi ollut jo 70-luvulla ja aikaisemminkin? Ja onhan meillä nytkin sarjasuhteilijoita, jotka onnistuvat uudestaan ja uudestaan löytämään väkivaltaisen puolison eli kumpi sitten on parempi, 5 väkivaltaista liittoa vai yksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.
Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".
Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.
Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.
Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.
Tämän vuoksi olen aina hieman miettinyt pitkien avioliittojen ylistystä, mitä ainakin ennen harrastettiin. Että on itseisarvo olla naimisissa mahdollisimman pitkään, vaikka arki olisi kuinka kamalaa.
Jo lapsena muistan ihmetelleeni, kun isovanhemmillani oli kultahääpäivä ja sen kunniaksi järjestettiin isot juhlat. Puheissa maalailtiin niin auvoista perhe-elämää ja todellisuus oli ollut kymmenet vuodet aivan jotain muuta. Pappani, varmaankin sodassa traumatisoitunut, luuhasi kännissä ympäri kyliä muiden naisten luona, raivosi kotona perheelleen jne. Ja juhlissa mummi tietysti vaan myhäili.
On myös ihan toisenlaisia liittoja, joissa ollaan oikeasti onnellisia. Meillä on nytkin juoppoja, väkivaltaisia, narsistisia miehiä ja naisia, joiden kanssa liitto on hirveä, joten miksi ihmeessä niitä ei olisi ollut jo 70-luvulla ja aikaisemminkin? Ja onhan meillä nytkin sarjasuhteilijoita, jotka onnistuvat uudestaan ja uudestaan löytämään väkivaltaisen puolison eli kumpi sitten on parempi, 5 väkivaltaista liittoa vai yksi?
Sulla meni nyt edellisen kirjoittajan pointti täysin ohi.
Eiköhän hän tarkoittannut, että miksi ihailtiin ja juhlittiin pitkiä liittoja itseisarvona -- välittämättä siitä että monet olivat onnettomia ja väkivaltaisia.
Nytkin on onnettomia liittoja, mutta harvat enää pakottavat jäämään niihin saati että niiden pituutta juhlittaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on erilaista 70-luvulla. Kuten joku yllä kertoi, oikeudessa yritettiin hakea syyllistä. Voitte arvata minkälaiset asenteet olivat naista kohtaan, etenkin jos tällä jopa oli uusi suhde.
Mun vanhemmat kun erosivat, niin isä oli se syyllinen pettämiseen ja lisäksi väkivaltainen alkoholisti. Silti äiti itki vuosia häpeästä, koska hänet leimattiin avioeron takia huonoksi naiseksi, hylätyksi, jne... Olisi vaan pitänyt kestää avioliittoa, jos mies petti, ryyppäsi ja hakkasi, sitten olisi ollut ihmisten edessä muka "kunniallinen nainen".
Kun äiti yritti hakea uutta asuntoa, meitä äidin kanssa jääneitä lapsia oli kaksi, niin eipä vuokranantajaukot huolineet "paheellista" eronnutta naista vuokralaiseksi. (Kellään ei tietysti ollut ongelmia vuokrata asuntoa pettävälle hakkaajajuoppomiehelle.) Melkein jouduttiin kadulle.
Ja äiti oli siis ihan normaali valtion virkailija, ylioppilas, ei todellakaan mikään huonomaineinen henkilö, rikollinen yms.
Nykynuorten lienee vaikeaa käsittää miten raakaa naisten kohtelu vielä tuolloin oli.
Tämän vuoksi olen aina hieman miettinyt pitkien avioliittojen ylistystä, mitä ainakin ennen harrastettiin. Että on itseisarvo olla naimisissa mahdollisimman pitkään, vaikka arki olisi kuinka kamalaa.
Jo lapsena muistan ihmetelleeni, kun isovanhemmillani oli kultahääpäivä ja sen kunniaksi järjestettiin isot juhlat. Puheissa maalailtiin niin auvoista perhe-elämää ja todellisuus oli ollut kymmenet vuodet aivan jotain muuta. Pappani, varmaankin sodassa traumatisoitunut, luuhasi kännissä ympäri kyliä muiden naisten luona, raivosi kotona perheelleen jne. Ja juhlissa mummi tietysti vaan myhäili.
On myös ihan toisenlaisia liittoja, joissa ollaan oikeasti onnellisia. Meillä on nytkin juoppoja, väkivaltaisia, narsistisia miehiä ja naisia, joiden kanssa liitto on hirveä, joten miksi ihmeessä niitä ei olisi ollut jo 70-luvulla ja aikaisemminkin? Ja onhan meillä nytkin sarjasuhteilijoita, jotka onnistuvat uudestaan ja uudestaan löytämään väkivaltaisen puolison eli kumpi sitten on parempi, 5 väkivaltaista liittoa vai yksi?
En ymmärtänyt. Harva sopii avioliittoja kaikkien kanssa. Ja ilkutko sinä ihmisile jotka ovat kohdanneet väkivaltaisen ihmisen?
4 askia röökiä päivässä, asennemuija!