Miksi yksinasuminen on niin vaikeaa?

Ilman koiraani olisin tullut hulluksi. On ihanaa kun kotona on joku joka pitää seuraa ja reagoi tekemisiisi.

Vierailija kirjoitti:

Ilman koiraani olisin tullut hulluksi. On ihanaa kun kotona on joku joka pitää seuraa ja reagoi tekemisiisi.

No sitten ehkä ymmärrät millaista on kun ei ole lemmikkiäkään. Puhun seinille ja tavaroilleni ihan vaan että kuulisin "live" ihmisääntä. En siis oleta elottomien asioiden vastaavan, en ole vielä niin sekopää, haluan vain puhua, omakin ääni helpottaa ahdistusta pikkuisen.

Asun yksin Helsingissä ja kuulun riskiryhmään. Kesällä näin vapaammin ystäviäni ja vanhempiani, mutta ennen kesää ja sen jälkeen on sosiaaliset suhteet hoituneet puhelimitse (video, viestit, soittelut). Olen huomannut, että kävellessäni tuolla pitkin lenkkipolkuja, ihmiset jäävät helpommin juttelemaan kirvesvarsista ja aidanseipäistä,  kuhan on joku tikku mistä vähän tehdä asiaa. Muutaman sanan vaihtaminen ventovieraankin kanssa tuntuu nyt erityisen mukavalta. 

Muuta eroa en ole huomannut, en ole tuskastunut yksinoloon. Pelkään jopa, että olen tottunut tähän. Olen koko ajan ajatellut, että tämä on ohimenevää, ei lopullista. Joten en jaksa ahdistua. Olen kyllä sosiaalinen ja kovasti kaipaan seuraa, mutta nyt on tämä tilanne.

Ymmärrän kyllä heitä, joilla menojalka vipattaa ja olisi päästävä muuallekin ihmisten ilmoille kuin lenkille tai ruokakauppaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos on oikeasti yksin, eli asuu yksin eikä ole (ainakaan lähellä) kavereita, joiden kanssa edes voisi ulkoilla ja jutella livenä, kyllä elämä on aika ankeaa. Ja tätä samaa vuodesta toiseen, eli ei ole mikään tilapäinen olosuhde.

Joku kehui aiemmin tietävänsä ainakin 5 appia, missä voi tutustua ihmisiin. Jaa-a, olen 55 v akateeminen nainen, en työelämässä, jokseenkin päihteetön, en käy baareissa tms, janvielä olen uskova. Kerropa minulle, missä tutustun ihmisiin, joilla on edes jotain sellaista yhteistä kanssani, että heidän seuransa voittaisi yksinoloni? Ja kyllä, minäkin koen yksinäisyyttä, ahdistun ja turhaudun.

Sinulla on kaksi kaveria, J + J siellä yläkerrassa, et ole yksin. Herra on sinun kanssasi.

Se on varmaaan tukehtuminen tavallaan siiihen omaan pinaaavaan seesteisyyteeen mitä ei elämän pitäisi olla ja aina kun on yksin niiin palaa sinnne minkä on jo kokenut ja kokenut elämän kannalta tavalllaan turhaksi siinä mittasuhteeessa mitä se pitää sisälläään eli etttei jos olisi se miksi asiaa kysyt niiin ei tarvitsisisi tethdä ja siinä mittasuhteessa elämää ajatellen koe edes tarpeeelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Se on varmaaan tukehtuminen tavallaan siiihen omaan pinaaavaan seesteisyyteeen mitä ei elämän pitäisi olla ja aina kun on yksin niiin palaa sinnne minkä on jo kokenut ja kokenut elämän kannalta tavalllaan turhaksi siinä mittasuhteeessa mitä se pitää sisälläään eli etttei jos olisi se miksi asiaa kysyt niiin ei tarvitsisisi tethdä ja siinä mittasuhteessa elämää ajatellen koe edes tarpeeelliseksi.

Ahdiistus on varmaaan juuri oikeas sana kuvaamaaan sitä että aika ja energia ja oma elämä ja miteen sen tahtoo käyttäää niin että se tuntuu omalle ja hyvällle.

Vaikeinta on ehkä se että kun ei juttele kenenkään kanssa, niin ajatukset pyörii samaa kehää ja muuttuu yhä synkemmiksi. Ei tule uusia näkökulmia. Täältä anonyymista somestakaan ei paljon iloa irtoa ja missään Facessakaan ei kehtaa juuri mitään jakaa. Jostain leipomuksetsa olen pistänyt välillä kuvan tai aurinkoisista maisemista lenkillä. Niihin tulee tykkäyksiä ja korkeintaan pari kommenttia tyyliin "Näyttääpä hyvältä!" Siinä se sosiaalinen elämä sitten on. 

Vierailija kirjoitti:

Siis ihan todellako joku itse parisuhteessa elävä/perheellinen ei pysty tätä asiaa käsittämään, vaan on ihan ihmeissään että "en kyllä siis todellakaan ymmärrä yksinäisten haasteita" samalla kun itse saa päivittäin osakseen fyysistä ja henkistä läheisyyttä ympärillä olevilta ihmisiltä. Joku puhelinkeskustelu on ihan eri asia kuin yhdessä, samassa tilassa kohtaaminen ja yhdessä nauraminen. Puhumattakaan fyysisestä kontaktista, ihan vaikka edes satunnaisesta halauksesta. Tunteesta, että kuuluu johonkin yhteisöön ja saa olla osana sosiaalista ryhmää.

Olen itse hyvin paljon omaa tilaa tarvitseva, mutta siitä huolimatta että tein etätöitä jo kauan ennen koronaakin ja viihdyn useita päiviä omissa oloissani, on se ajoittain ihan musertavaa, että mitään ihmiskontaktia ei ole. Ihan jo vaikkapa ryhmä liikuntatunti täytti aiemmin osan tästä sosiaalisesta tarpeesta. Koronan takia ei näe nyt edes kasvoja - ei aitoja hymyjä ja kohtaamisia maskien takia.

Kokeilkaa perheelliset ensin vaikkapa alkuun kuukauden mittaista totaaliyksinoloa, jossa kommunikaatio tapahtuu korkeintaan puhelimen välityksellä. Voi olla, että muuttuisi ääni kellossa.

Ap täällä hei, sori hävisin.

Siis niinku mikä ongelma sulla on ollut olla näkemättä ketään nyt moneen kuukauteen? Mä asun yksin enkä tod halua edes mitään perhettä, mutta kyllä mä nään porukkaa vähän väliä!

Käydään edelleen siellä lenkkeilemässä (tosi pitkilläkin lenkeillä, 2-3 tuntia, hyvin ehtii vaihtaa kuulumiset) ja parilla parhaalla kaverilla on lapsia, että niiden koko jengin kanssa oon istuskellut leikkareilla:D

Mut siis jotenkin jää teistä sellainen olo, että ongelma ei oo tää korona vaan joku ihan muu.

Siis onko näin, että ennen koronaa näitte sopivasti porukkaa ja kaikki oli jees ja nyt ette voi nähdä niitä samoja tyyppejä vaikka kävelyllä?

Katsot videopuhelimen kautta, miten siskonpoika juoksee muutaman sekunnin päästä leikkimään. Hän ei taida enää tunnistaa sinua, etkä sinäkään häntä.

Kaverisi asuu toisella puolella kaupungia. Bussilla on päässyt hyvin tapaamaan, mutta miten ulkonaliikkumiskiellon aikana? Hän ei tule. Jäät yksin.

Vierailija kirjoitti:

Katsot videopuhelimen kautta, miten siskonpoika juoksee muutaman sekunnin päästä leikkimään. Hän ei taida enää tunnistaa sinua, etkä sinäkään häntä.

Kaverisi asuu toisella puolella kaupungia. Bussilla on päässyt hyvin tapaamaan, mutta miten ulkonaliikkumiskiellon aikana? Hän ei tule. Jäät yksin.

Mut siis sulla on ollut niinku kaksi kontaktia ennen koronaa? Ja mä ainakin pyöräilen vaikka minne:D

Mut siis hei, pääkaupunkiseudulta ketään? Mennäänkö huomenna Nuuksioon kävelemään?:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ihan todellako joku itse parisuhteessa elävä/perheellinen ei pysty tätä asiaa käsittämään, vaan on ihan ihmeissään että "en kyllä siis todellakaan ymmärrä yksinäisten haasteita" samalla kun itse saa päivittäin osakseen fyysistä ja henkistä läheisyyttä ympärillä olevilta ihmisiltä. Joku puhelinkeskustelu on ihan eri asia kuin yhdessä, samassa tilassa kohtaaminen ja yhdessä nauraminen. Puhumattakaan fyysisestä kontaktista, ihan vaikka edes satunnaisesta halauksesta. Tunteesta, että kuuluu johonkin yhteisöön ja saa olla osana sosiaalista ryhmää.

Olen itse hyvin paljon omaa tilaa tarvitseva, mutta siitä huolimatta että tein etätöitä jo kauan ennen koronaakin ja viihdyn useita päiviä omissa oloissani, on se ajoittain ihan musertavaa, että mitään ihmiskontaktia ei ole. Ihan jo vaikkapa ryhmä liikuntatunti täytti aiemmin osan tästä sosiaalisesta tarpeesta. Koronan takia ei näe nyt edes kasvoja - ei aitoja hymyjä ja kohtaamisia maskien takia.

Kokeilkaa perheelliset ensin vaikkapa alkuun kuukauden mittaista totaaliyksinoloa, jossa kommunikaatio tapahtuu korkeintaan puhelimen välityksellä. Voi olla, että muuttuisi ääni kellossa.

Ap täällä hei, sori hävisin.

Siis niinku mikä ongelma sulla on ollut olla näkemättä ketään nyt moneen kuukauteen? Mä asun yksin enkä tod halua edes mitään perhettä, mutta kyllä mä nään porukkaa vähän väliä!

Käydään edelleen siellä lenkkeilemässä (tosi pitkilläkin lenkeillä, 2-3 tuntia, hyvin ehtii vaihtaa kuulumiset) ja parilla parhaalla kaverilla on lapsia, että niiden koko jengin kanssa oon istuskellut leikkareilla:D

Mut siis jotenkin jää teistä sellainen olo, että ongelma ei oo tää korona vaan joku ihan muu.

En tiedä muista, mutta ainakin minä asun yli 200km päässä lähimmistä ystävistäni ja suvustani. Ennen koronaa näin paljon näitä ystäviäni, vanhempiani ja sisaruksia, mutta nyt kun ei voi oikein liikkua ympäriinsä, on pakko vaan jättää näkemiset väliin.

Ennen koronaa vapaa-aika täyttyi reissaamisen ohessa ryhmäliikunnoista ja muista sosiaalisista aktiviteeteista, jotka mahdollistivat sen porukassa mukana olon kokemuksen. Saatoin istua kahvilassa lukemassa kirjaa ihan vaan ollakseni ihmisten parissa, jne. Nyt siitä kaikesta on tosiaan jäljellä ruokakaupassa vastaan pikakävelevät maskinaamat ja yksinäiset viikonloput.

En toivo mitään erivapauksia yksineläjille, tietenkään, mutta pystyn kyllä hyvin ymmärtämään, että ainakin osalle nämä ajat ovat vaikeita.

mun kohdalla kyse on puhtaasti kontaktien vähyys. Olen ollu tyytyväinen elämääni ennen. Ei haitannut asua yksin. Ei haitanu sinkkuus. Nyt kuitenkin alkaa pikkuhiljaa olemaan liikaa.

Asun suuressa kaupungissa ja ne kaverit, jotka täällä asuu, asuvat ihan toisella laidalla. Loput kaverit asuu siinä 100-200km päässä. Minä tai kaverini ei omisteta autoja. Lisäksi kavereissa on useampi riskiryhmäläinen. Ollaan soitettu niitö kuuluisia videopuheluita, mutta se ei ole todellakaan sama asia kuin kasvotusten näkeminen. Nettiyhteydet pätkii ja aina on jotaan tekniikka ongelmia. Eikä pääse sillee halaamaan tms.

Opiskelen yliopistossa ja opetus on täysin etänä. Ollut jo vuoden. Harvoilla kursseilla on zoomissa opetusta ja silloinkin kun on, niin yleensä kaikki on kamerat kiinni. Enimmäkseen tulee vaan kirjotettua asioita. Puuttuu kaikki keskustelu käytävillä ja ruokalassa jne.

Vanhempani ja sisarukseni asuvat kaukana. En siis heitäkään näe usein. Riskiryhmäläisiä on myös perheessä.

Kun ei on tarpeeksi pitkään lähinnä vain itsekseen, niin se alkaa ennemmin tai myöhemmin käydä raskaaksi. Mä näen ehkä kerran tai pari kertaa kuussa ihmisiä. Siis sillä tavalla oikeasti. Toki käyn kaupassa ja kävelyllä, mutta ei ne maskipåiset tuntemattomat ole sosiaalisia kohtaamisia. Ennen tätä tautia harrastin kaikenlaista ja vietin aikaa esim. museoissa tai kahviloissa. En ole koskaan käynyt baareissa tai ryyppäämässä.

Kun oot tarpeeksi vain neljän seinän sisällä, niin aikakin puuroutuu ja kaikki päivät tuntuu samanlaisilta.

Sivuhuomiona ap:lle. Jos todellakin haluat ymmärtää, miksi yksin eläminen on näinä aikoina haastavaa muille, koska sulle se ei ole. Niin koita todellakin avartaa itseäsi ja ymmärtää. Älä vain jankuta siitä, että sä käyt kävelyillä kavereittesk kanssa jne. Jokainen ihminen on erilainen ja jokainen tarvii erilaisia kohtaamisia. Jokaisen tilanne on myös erilainen. Se, että sä oot pystynyt näkemään tuttujasi, ei tarkota sitä, että kaikki muutkin pystyisi.