Onko suhteella minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua kun miehen lapset inhoavat minua?

Eivät oikein ota mitään kontaktia, eivät tervehdi ja suorastaan mulkoilevat tuohtuneena kun näkevät minut.
Yksi sentään lapsista pitää minusta ja olemme vaikka mitä yhdessä tehneet ja meillä on todella hyvät ja lämpimät välit.

Minä näen asian niin, että miehellä on joskus ollut ongelmia impulssien hallitsemisessa ja olen pitkään sietänyt käytöstä, anteeksi annettu ja eteenpäin jatkettu. Kaikista pahimpana aikana mies syytti minua kaikesta ja tuntui halveksuvan minua, aloin masentumaan todella paljon. Se oli hyvin absurdia ja pelottavaa, mikään ei riittänyt eikä sopeutuminen ollut enää vaihtoehto.
Siinä vaiheessa olin todella yksin ja yritin saada ongelmiamme ratkottua, lähdin myös hetkeksi pois, jotta tilanne tasottuisi parisuhteessa.
Mitään riitelyä ei tapahtunut lasten ollessa paikalla, vain silloin kun olimme kaksin miehen kanssa. He ovat isänsä kanssa näennäisesti hyvissä väleissä vaikkakin jollain tavalla etääntyneen oloisia.
Lapsetkin saivat kuulla ongelmistamme kun hetkeksi lähdin vaikka en missään nimessä heitä tahtonut sekoittaa suhteemme välisiin asioihin.
Tämän jälkeen lapset alkoivat etääntymään eikä oikein mikään ollut enää ennallaan.

Miehen ja minun välinen suhde on nyt kunnossa. Pitkä prosessi ja nykyään olemme samalla aaltopituudella.
En vain kestä jos lapset voivat huonosti sen takia, että minä olen paikalla.
Jos yritän järjestää jotain kivaa, leipoa ja tehdä kivoja kattauksia tai auttaa kotitöissä niin jo siinä on jo liikaa, en siis voi tehdä mitään vaan enemmänkin vain pahennan asioita jos jotain yritän.
Ilmassa on vaivaantunutta tunnelmaa enkä todellakaan tahdo, että joku ei tahdo olla minun kanssa saman katon alla samaan aikaan.
Niinpä olen miettinyt, että varmaan parempi etten olisi miehen kanssa. Tuntuu, että olen ylimääräinen pala, joka ei vain sovi millään joukkoon.
Olemme yleensä miehen kanssa kaksin ja lapset tulevat tosiaan välillä yökyläilemään.

Vielä lisäyksenä, että ovat jo teinejä. Enkä heitä häiritse ja annan tilaa todella paljon tietenkin. Silti haluaisin välillä ilahduttaa mutta se on mahdotonta, minun ruokakin on kai vastenmielistä syödä vain sen takia, että se on juuri minä joka on ne tehnyt.

En vain kestä tätä. Jostain syystä tuntuu, että minä olisin kaiken pahan alku ja juuri vaikka ongelmia on miehellä ollut ennen minuakin entisissä suhteissaan. Olen yrittänyt liikaa sopeutua ja ymmärtää sekä korjata tilannetta.
Ihan vilpittömästi myös toivon, että he voisivat hyvin ja saisivat etääntyneeseen isäsuhteeseen läheisyyttä. Luulen, että taustalla on varmasti ikävä ja huoli isäänsä kohtaan eikä se taas liity minuun vaan jo paljon varhaisempiin tapahtumiin, kuten ero lasten äidistä. Siihen minulla ei ole mitään osaa, tapahtui jo kauan aikaa sitten.
Olen kuitenkin ehkä tiellä jotenkin ja eivät luota minuun valitettavasti. Se harmittaa kovasti, olen keskellä jotain sellaista mikä ei suoranaisesti liity minuun mutta elämään kätkeytyneet pettymyksien tunteet vain aistii vahvasti.