Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempani vaativat viettämään lomat heillä
27.03.2021 |
Minulla on aika iäkkäät vanhemmat, jotka asuvat niin kuuden tunnin ajomatkan päässä kotoamme pk-seudulta kylässä, jossa itse vietin lapsuuteni. He ovat olleet aina hyvin rakastavia vanhempia, joskin myös hyvin takertuvia. Sen vuoksi lähdinkin kotoa pois opiskelemaan heti kun se oli mahdollista. Opiskelin myös itselleni ammatin, joka jo sinänsä tarjoaa elämänsisältöä, koska en itse koskaan halunnut samalla tapaa elää lasteni kautta kuten vanhempani minun kohdallani tekivät.
Nyt on lasten syntymästä asti ollut niin, että vanhempani olettavat meidän (siis ainakin minun ja lasten) haluavan viettää kaikki lomat heidän luonaan. Ollessani vielä kotona lasten kanssa, olimmekin usein heillä, mutta nyt kun olen ollut jo pari vuotta takaisin työelämässä, on vierailu mahdollista vain lomilla. Tässä on vaan se ongelma, että me haluaisimme tehdä lomalla muutakin kuin olla vanhemmillani. Tätä heidän taas on todella vaikea hyväksyä ,koska kaipaavat lapsenlapsia niin kovasti. He ovat ihan huippuja isovanhempia ja lapset kyllä tykkäävät olla mummolassa, mutta en enää uskalla esim jättää heitä pitkäksi aikaa yksin vielä pienten lasten kanssa, koska iän takia heidän terveys on heikentynyt ja pelkään, että esim äitini kaatuu lapsi sylissä, ei ehdi juosta vilkkaan taaperon perässä tms. Sen takia minun pitää siis kökkiä siinä mukana koko ajan ja suoraan sanottuna on alkanut ahdistaa ihan hirveästi se ajatus, että taas oltaisiin viikkokaupalla mummolassa, missä itse en viihdy ollenkaan eikä loma tunnu lomalta. Vanhempani eivät mielellään vieraile meillä, sillä matka on pitkä ja meidän kaupunkiasunto ahdas kun he eivät halua muuta tehdä kuin olla sisällä kotona.
Vanhempieni takertuvuus huipentui jokin aika siihen, että isäni ehdotti tosissaan, että minä jäisin töistä sapatille tai alkaisin tekemään vain vuoroviikoin töitä, jotta voisimme olla enemmän heillä lasten kanssa. He olivat jopa valmiita korvaamaan osan taloudellisista menetetyksistä. Sillä, että olen korkeasti koulutettu ja teen yhteiskunnallisesti tärkeää työtä ja jopa pidän työstäni, ei ollut mitään merkitystä, pääasia, että lastenlapset olisi tarjoamassa elämänsisältöä vanhuksille.
Myös mieheni mielipiteillä ei ole väliä vanhemmilleni. Jos sanon, että mies ei halua välttämättä viettää kesälomaa anoppilassa niin kommentti on, että mikä täällä nyt on vikana, mitä sitä nyt tarvitsee matkustella ym lomalla. Tai jos sanon, että vietämme nyt tänä vuonna pääsiäisen miehen vanhemmilla, on vastaus, että eikö ne nyt pärjäisi siellä keskenäänkin voi voi.
Aloittaessani vanhemmilleni he usein sanoivat,että ovat taas katselleet lasten kuvia ja suunnilleet kivaa tekemistä kun taas nähdään. Nyt kerroin, että tänä vuonna tulemme kesällä viikoksi ja ehjä syksyllä pitkäksi viikonlopuksi. Loput lomat on nyt tällä kertaa suuniteltu vietettäväksi muulla tavoin mikäli korona vain sallii loppukesästä matkustelun. Vanhempani melkein puhkesivat itkuun. Nyt soittelevat ja laittavat viestejä miten on kova ikävä ja lapset heidän elämän tärkein asia. Mulla räjähtää kohta verisuoni päästä tässä kiristyksen ja manipuloinnin kohteena. Toisaalta huono omatunto, kun vanhuksilla koronan takia muutenkin yksinäistä ja rankkaa. Mutta on se ollut meilläkin rankkaa ja tarvittaisiin koko perhe tämä vuonna oikea loma. Jos ei pääse etelään niin sitten vaikka vuokramökki kaveriperheen kanssa tai jotain muuta kuin omien vanhempien nurkissa kylässä, jossa mulla ei enää edes ole yhtään kaveria tai mitään muutakaan tekemistä.
En kaipaa käytännön vinkkejä, mutta onko ketään muuta, joka kamppailee huonon omantunnon /velvollisuuden tunteen sekä omien rajojen vetämisen välillä?
Kommentit (49)
Hirveä tilanne kaikkien kannalta. Ymmärrän sinua, ymmärrän miestäsi ja toisaalta ymmärrän niitä isovanhempia. Olisihan sitä nyt ihanaa nähdä lapsenlapsiaan joka viikko.
Tosi rajuja vaatimuksiasi on vanhemmilla. Miten oli lapsuudessasi? Vietittekö silloin kaikkilomat vain toisten isovanhempien luona?
Jos lapset olisivat heille tärkein aisa elämässään, niin he muuttaisivat lähemmäksi teitä. He luopuisivat omista tutuista ympyröistään, he perustaisivat kodin lähemmäksi. No, silloinkin voisi olla vaatimuksia, muta esim. viikoittain piipahtaminen olisi helpompaa.
Jos heillä olisi noinkin paljon rahaa käytettävissään kuin että kompensoisi sinulle puolet palkasta, niin he ryhtyvät ostamaan edes pientä kakkosasuntoa lähempänä teitä. Tekevät siitä kotinsa, ja siellä voivat sitten tavata lapsenlapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdota vanhemmillesi että muuttavat sinun naapuriin niin pystyvät tapaamaan lapsia enemmän
Isovanhempien luona on normaalia käydä tuolla välimatkalla lomien aikaan muutama päivä, ei enempää. Itsekästä vanhuksilta moinen vaatiminen. Perheillä on muutakin elämää.
Koin tuota silloin kun asuttiin ulkomailla. Tuntui, että jokainen loma olisi pitänyt viettää Suomessa ja jos kertoi menevänsä jonnekin muualle, niin kysyttiin, että miksi ette tule tänne.
Aina, kun vanhempasi alkavat puhua, että teidän pitäisi käydä siellä useammin, niin kerro teidän lähistöllä olevista vuokra-asunnoista, jonne he voisivat muuttaa. Siis ihan joka ikinen kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseasiassa pohdimme esikoisen syntymän jälkeen ihan tosissaan sitä vaihtoehtoa, että vanhempani ostaisivat kakkosasunnon täältä päin. Se olisikin ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta sitten isäni terveys huononi nopealla aikavälillä ja autolla liikkuminen kotien välillä ei olisi ollut enää mahdollista. Itse vastustin (ja vastustan edelleen) ajatusta, että vanhempani muuttaisivat kokonaan pk-seudulle, koska tiedän, että sitten olisivat päivittäin vailla seuraa ja apua ja minä olisin siinä ihan sidottu auttamaan heitä. Omalla kotipaikkakunnalla heillä on tutut ympyrät, omat lääkärit, naapurit jne turvaverkko.
Ap
Matkustelu kannattaa nyt unohtaa, siellä on muuntovirus poikineen tarjolla maailmalla, kun rokotukset etenevät.
Eli vuokratkaa mökki ajoissa.
Omilla vanhemmillani oli sellainen ajatusvirhe, että lapset (siis esim minä) olisivat jotenkin heidän omaisuuttaan, siis enemmän esine kuin ihminen, ja suhteessa lapsiini he kokivat olevansa The Original Vanhemmat, jotka ovat myös lapsenlasten kannalta ensisijaiset ihmiset. Siis ne, jotka ensisijaisesti saavat päättää, missä ollaan, mitä tehdään ja mikä on tärkeää.
Vaikka vanhemmistani oli paljon apua silloin, kun lapset olivat aivan pieniä, jouduimme vetämään rajoja urakalla lasten tultua kouluikään. Siinä yhteydessä kävi ilmi, että minä ja mieheni olimme vanhemmilleni ihan nollan arvosia käskytettäviä. Mitään aitoa kunnioitusta meitä, meidän perhe-elämäämme ja harkintakykyämme kohtaan ei ollut. Vanhempani saattoivat soittaa ekaluokkalaiselle lapselle kännykkään ja hänen kanssaan ”sopia” viikonlopun ohjelman, ja lapselle jäi sitten epäkiitollinen tehtävä informoida meidät vanhemmat näistä päätöksistä. Kun soitin perään kertoakseni, ettei tämä nyt sovi, vastauksena oli nuhteleva ”me sovimme tästä jo yhdessä x:n (lapsen) kanssa!”
Tällä palstalla on monta ketjua aiheesta. Helpottaa kyllä lukea niitä, kyse on jostain tuon vanhussukupolven omasta vinksahduksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurustelin aiemmin useita vuosia ulkomaalaisen miehen kanssa. Yhdeksi kynnyskysymyksistä suhteessa nousi se, että kaikki lomat olisi pitänyt viettää miehen kotimaassa hänen perheensä kanssa. Pidin hänen perheestään ja kotimaastaan, mutta olisi ollut joskus mukava tehdä jotain muutakin lomilla. Ymmärrän, että mies kaipasi perhettään ja halusi käyttää kaikki mahdollisuudet nähdä heitä, mutta tästä seurasi merkittävä epätasapaino parisuhteeseen. Emme vierailleet minun perheeni tai sukulaisteni luona koko suhteen aikana yhdessä yhtään kertaa, ja esimerkiksi kesälomalle osuviin juhliin, kuten ystävieni häihin, osallistuin aina yksin. Emme koskaan tehneet yhtään lomamatkaa muualle kuin miehen kotimaahan. Minulle tämä oli lopulta liikaa ja yksi eroon johtaneista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani saattoivat soittaa ekaluokkalaiselle lapselle kännykkään ja hänen kanssaan ”sopia” viikonlopun ohjelman, ja lapselle jäi sitten epäkiitollinen tehtävä informoida meidät vanhemmat näistä päätöksistä. Kun soitin perään kertoakseni, ettei tämä nyt sovi, vastauksena oli nuhteleva ”me sovimme tästä jo yhdessä x:n (lapsen) kanssa!”
Toi on maailman alhaisinta sopia jotain lapsen kanssa vanhempien ohi! Vanhemmille jää sitten se epäkiitollinen tehtävä olla ilonpilaaja ja sanoa, ettei nyt sovi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani saattoivat soittaa ekaluokkalaiselle lapselle kännykkään ja hänen kanssaan ”sopia” viikonlopun ohjelman, ja lapselle jäi sitten epäkiitollinen tehtävä informoida meidät vanhemmat näistä päätöksistä. Kun soitin perään kertoakseni, ettei tämä nyt sovi, vastauksena oli nuhteleva ”me sovimme tästä jo yhdessä x:n (lapsen) kanssa!”
Toi on maailman alhaisinta sopia jotain lapsen kanssa vanhempien ohi! Vanhemmille jää sitten se epäkiitollinen tehtävä olla ilonpilaaja ja sanoa, ettei nyt sovi.
Meillä lapset olivat onneksi niin fiksuja, että käsittivät kyllä tuon menevän väärin. Ongelma oli myös siinä, että vanhemmat painostivat aika rankasti lapsia suostumaan ehdotuksiinsa, ja lapset sitten sanoivat minulle, että eivät he pysty sanomaan aikuiselle vastaan tuollaisessa tilanteessa. Mikä on ihan ymmärrettävää, ja kertoo ehkä siitäkin, että kasvatustyö oli onnistunut meiltä hyvin. Meille jäikin tehtäväksi sekä suojella lapsia painostukselta että vängätä itsepäisten vanhempien kanssa. Olisi ollut parempaakin tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Minulle on taas käynyt niin, että kun toinen vanhemmistani muutama vuosi sitten kuoli, olen myös hiukan helpottunut. Elämässäni on tapahtunut sen jälkeen muutoksia: on ollut enemmän aikaa ja energiaa työlle, joten hiukan takkuisesti tuohon asti sujunut työurani on päässyt vauhtiin ja tuloni ovat nousseet monta kymmentä tuhatta euroa vuodessa, pelkkä peruspalkka jo 2000 €/kk. Lisäksi olen toteuttanut haaveitani, muun muassa ottanut lemmikkieläimen jota olen aina halunnut ja josta koko perhe tykkää valtavasti, mutta tuo vanhempani ei voinut kyseisiä eläimiä sietää. Tuntuu, että valtava taakka on pudonnut harteilta, kun kukaan ulkopuolinen ei yritä käskyttää ja mikromanageerata elämääni.
Arvostan hyviä muistoja hänen kanssaan, mutta mitä enemmän saan asioihin etäisyyttä, sitä selvemmin en hyväksy hänen perusasennettaan ja käytöstään. Tuollainen täydellinen mitätöinti, noin läheiseltä ihmiseltä vielä, vaikuttaa lopulta elämään tosi monella tasolla.
Olen siis se sama, jonka 7v lapsen kanssa sovittiin viikonloppujen ohjelmasta.
Omat vanhempani ovat hieman samanlaisia. Emme saisi lainkaan käydä miehen sukua tapaamassa ja sqlaankin käynnit. En voi myöskään käyttää somea, esim vapaa viikonloppu grillaillen kavereilla voisi suututtaa.
Olen tahallani nyt tehnyt kuten haluan ja loukannut vanhempiani. On vaikea kestää sitä, että takiani heillä on paha mieli. He aiemmin mm halusivat päättää hääpäivän, juhlapaikan, menun jne. Sen missä asutaan, mitä lapsille nimeksi jne. En ole kaikkeen suostunut.
Nyt kun otan etäisyyttä, on koko suku vihainen ja loukkaantunut. Olen kuulemma lapsineni ollut ainoa ilo ja valo elämässään. Tosi raskas taakka kantaa ;(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän vanhempiasi. Jos ajattelisitte heidän ja lasten parasta, muuttaisitte lähemmäs.
Välit poikki sekä omiin vanhempiin että appivanhempiin juuri tuosta syystä. Helpottunut olo ja ainut vaihtoehto meidän tapauksessa. Harvakseltaan käytetään lapsia heillä. Mitään käskyttämistä ei enää ole. Vanhemmat keksivät itse tekemisensä ja jos eivät keksi niin voi voi.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Vanhemmat ovat oman elämänsä eläneet, niin sen kuuluukin mennä että he kuolevat aikanaan pois. Joku ennemmin ja joku myöhemmin, mutta jos on lapsia ja lapsenlapsiakin saanut saattaa tähän maailmaan, silloin on jo aika paljon ehtinyt nähdä. Turha potea syyllisyyttä, meillä on täällä oma rajallinen aika kun ollaan terveitä ja toimintakykyisiä ja sen ajan saa käyttää niin kuin itselle parhaaksi näkee.
Vierailija kirjoitti:
Itseasiassa pohdimme esikoisen syntymän jälkeen ihan tosissaan sitä vaihtoehtoa, että vanhempani ostaisivat kakkosasunnon täältä päin. Se olisikin ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta sitten isäni terveys huononi nopealla aikavälillä ja autolla liikkuminen kotien välillä ei olisi ollut enää mahdollista. Itse vastustin (ja vastustan edelleen) ajatusta, että vanhempani muuttaisivat kokonaan pk-seudulle, koska tiedän, että sitten olisivat päivittäin vailla seuraa ja apua ja minä olisin siinä ihan sidottu auttamaan heitä. Omalla kotipaikkakunnalla heillä on tutut ympyrät, omat lääkärit, naapurit jne turvaverkko.
Ap
Pian menetät vanhempasi, aika korjaa heidät.
-ja sinulle jää loppuelämäaikaa surra sitä, että et viettänyt heidän seurassaan riittävästi aikaa silloin kun he olivat vielä elossa. Eikä lapsesi saaneet riittävästi kokea sitä iloa, mikä isovanhemmista on. Mutta itsehän muotoilet elämäsi. Ilmeisesti et ole pitänyt vanhemmistasi lapsenakaan, kuultaa tekstistäsi.
Minulle ainakin kävi niin.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat hieman samanlaisia. Emme saisi lainkaan käydä miehen sukua tapaamassa ja sqlaankin käynnit. En voi myöskään käyttää somea, esim vapaa viikonloppu grillaillen kavereilla voisi suututtaa.
Olen tahallani nyt tehnyt kuten haluan ja loukannut vanhempiani. On vaikea kestää sitä, että takiani heillä on paha mieli. He aiemmin mm halusivat päättää hääpäivän, juhlapaikan, menun jne. Sen missä asutaan, mitä lapsille nimeksi jne. En ole kaikkeen suostunut.
Nyt kun otan etäisyyttä, on koko suku vihainen ja loukkaantunut. Olen kuulemma lapsineni ollut ainoa ilo ja valo elämässään. Tosi raskas taakka kantaa ;(
Siis apua, mun vanhemmat ei osaa somea käyttää niin tota ongelmaa ei ole, mutta itse olen kuullut tuota "olet ts. lapsenlapset ovat ainoa valo elämässä"-manipulointia koko ikäni. Ja mulla on vieläpä sisarus eli en ole ainoa lapsi. Tosin sisarus on asunut ulkomailla jo pitkään ja on lapseton. Minä ja lapseni siis ollaan nyt vastuussa siitä, että vanhemmillani on edes jotain iloa elämässä. Luulen että tarkoittavat hyvää, mutta onhan tämä samalla hirveän raskas taakka henkisesti elää näiden odotusten alla.
Vanhempani tukivat meitä myös rahallisesti muutama vuosi sitten yhden isomman hankinnan kanssa. Koen että olen tästä velkaa ja se lisää velvollisuudentuntoa. Mutta itse tarjosivat apua. Itse en ainakaan myöhemmin halua omia lapsia sitoa kiinni itseeni rahalla.
Viime jouluna mieheni joutui päivystämään eli olemaan kotona hollilla ja halusimme viettää tietysti joulun yhdessä perheenä. Tästä myös vanhempani tulivat erittäin surullisiksi (eivät varsinaisesti loukkaannu eivätkä ala piikittelemään, mutta näyttävät pettymyksen erittäin selvästi). Olivat sitä mieltä että mies voisi ihan hyvin viettää joulun yksin kotona kun lasten kanssa menisimme heille. Minusta tämä on ihan sairas ajatus. Olemme lähemmäs nelikymppisiä ihmisiä, joilla on oma perhe ja halu rakentaa omia muistoja ja perinteitä ja nyt ylipäätään viettää juhlapyhiä yhdessä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Jos vuosia taipuu henkiseen manipulointiin vain siksi että koska vain voi tapahtua jotain, usko pois sitäkin katuu aika paljon. Se, että rakastaa jotakuta, ei anna heille oikeutta käyttäytyä ihan miten vaan. Mielestäni on myös hieman epäterveellistä jos todellakin lapsenlapset on tärkeintä heidän elämässä, yhtään miettimättä miten se edestakas ravaaminen vaikuttaa perheen elämään, oman lapsen, tämän puolison, sekä niiden lapsenlasten.
Alue: Aihe vapaa
Täällä vähän sama tilanne, joskin lapset sen verran isoja, ettei heitä mummola enää lomilla kauheasti kiinnosta. Vanhempani eivät tätä tunnu ymmärtävän. Välirikko ollut lähellä jo pari kertaa.