Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempani vaativat viettämään lomat heillä
27.03.2021 |
Minulla on aika iäkkäät vanhemmat, jotka asuvat niin kuuden tunnin ajomatkan päässä kotoamme pk-seudulta kylässä, jossa itse vietin lapsuuteni. He ovat olleet aina hyvin rakastavia vanhempia, joskin myös hyvin takertuvia. Sen vuoksi lähdinkin kotoa pois opiskelemaan heti kun se oli mahdollista. Opiskelin myös itselleni ammatin, joka jo sinänsä tarjoaa elämänsisältöä, koska en itse koskaan halunnut samalla tapaa elää lasteni kautta kuten vanhempani minun kohdallani tekivät.
Nyt on lasten syntymästä asti ollut niin, että vanhempani olettavat meidän (siis ainakin minun ja lasten) haluavan viettää kaikki lomat heidän luonaan. Ollessani vielä kotona lasten kanssa, olimmekin usein heillä, mutta nyt kun olen ollut jo pari vuotta takaisin työelämässä, on vierailu mahdollista vain lomilla. Tässä on vaan se ongelma, että me haluaisimme tehdä lomalla muutakin kuin olla vanhemmillani. Tätä heidän taas on todella vaikea hyväksyä ,koska kaipaavat lapsenlapsia niin kovasti. He ovat ihan huippuja isovanhempia ja lapset kyllä tykkäävät olla mummolassa, mutta en enää uskalla esim jättää heitä pitkäksi aikaa yksin vielä pienten lasten kanssa, koska iän takia heidän terveys on heikentynyt ja pelkään, että esim äitini kaatuu lapsi sylissä, ei ehdi juosta vilkkaan taaperon perässä tms. Sen takia minun pitää siis kökkiä siinä mukana koko ajan ja suoraan sanottuna on alkanut ahdistaa ihan hirveästi se ajatus, että taas oltaisiin viikkokaupalla mummolassa, missä itse en viihdy ollenkaan eikä loma tunnu lomalta. Vanhempani eivät mielellään vieraile meillä, sillä matka on pitkä ja meidän kaupunkiasunto ahdas kun he eivät halua muuta tehdä kuin olla sisällä kotona.
Vanhempieni takertuvuus huipentui jokin aika siihen, että isäni ehdotti tosissaan, että minä jäisin töistä sapatille tai alkaisin tekemään vain vuoroviikoin töitä, jotta voisimme olla enemmän heillä lasten kanssa. He olivat jopa valmiita korvaamaan osan taloudellisista menetetyksistä. Sillä, että olen korkeasti koulutettu ja teen yhteiskunnallisesti tärkeää työtä ja jopa pidän työstäni, ei ollut mitään merkitystä, pääasia, että lastenlapset olisi tarjoamassa elämänsisältöä vanhuksille.
Myös mieheni mielipiteillä ei ole väliä vanhemmilleni. Jos sanon, että mies ei halua välttämättä viettää kesälomaa anoppilassa niin kommentti on, että mikä täällä nyt on vikana, mitä sitä nyt tarvitsee matkustella ym lomalla. Tai jos sanon, että vietämme nyt tänä vuonna pääsiäisen miehen vanhemmilla, on vastaus, että eikö ne nyt pärjäisi siellä keskenäänkin voi voi.
Aloittaessani vanhemmilleni he usein sanoivat,että ovat taas katselleet lasten kuvia ja suunnilleet kivaa tekemistä kun taas nähdään. Nyt kerroin, että tänä vuonna tulemme kesällä viikoksi ja ehjä syksyllä pitkäksi viikonlopuksi. Loput lomat on nyt tällä kertaa suuniteltu vietettäväksi muulla tavoin mikäli korona vain sallii loppukesästä matkustelun. Vanhempani melkein puhkesivat itkuun. Nyt soittelevat ja laittavat viestejä miten on kova ikävä ja lapset heidän elämän tärkein asia. Mulla räjähtää kohta verisuoni päästä tässä kiristyksen ja manipuloinnin kohteena. Toisaalta huono omatunto, kun vanhuksilla koronan takia muutenkin yksinäistä ja rankkaa. Mutta on se ollut meilläkin rankkaa ja tarvittaisiin koko perhe tämä vuonna oikea loma. Jos ei pääse etelään niin sitten vaikka vuokramökki kaveriperheen kanssa tai jotain muuta kuin omien vanhempien nurkissa kylässä, jossa mulla ei enää edes ole yhtään kaveria tai mitään muutakaan tekemistä.
En kaipaa käytännön vinkkejä, mutta onko ketään muuta, joka kamppailee huonon omantunnon /velvollisuuden tunteen sekä omien rajojen vetämisen välillä?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseasiassa pohdimme esikoisen syntymän jälkeen ihan tosissaan sitä vaihtoehtoa, että vanhempani ostaisivat kakkosasunnon täältä päin. Se olisikin ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta sitten isäni terveys huononi nopealla aikavälillä ja autolla liikkuminen kotien välillä ei olisi ollut enää mahdollista. Itse vastustin (ja vastustan edelleen) ajatusta, että vanhempani muuttaisivat kokonaan pk-seudulle, koska tiedän, että sitten olisivat päivittäin vailla seuraa ja apua ja minä olisin siinä ihan sidottu auttamaan heitä. Omalla kotipaikkakunnalla heillä on tutut ympyrät, omat lääkärit, naapurit jne turvaverkko.
Ap
Pian menetät vanhempasi, aika korjaa heidät.
-ja sinulle jää loppuelämäaikaa surra sitä, että et viettänyt heidän seurassaan riittävästi aikaa silloin kun he olivat vielä elossa. Eikä lapsesi saaneet riittävästi kokea sitä iloa, mikä isovanhemmista on. Mutta itsehän muotoilet elämäsi. Ilmeisesti et ole pitänyt vanhemmistasi lapsenakaan, kuultaa tekstistäsi.
Minulle ainakin kävi niin.
Olen myös itse miettinyt ja kokenut syyllisyyttä, että enkö pidä vanhemmistani. Minulla on ollut sinänsä ihan hyvä ja turvallinen lapsuus. Tosin olen ollut lapsena ja nuorena myös tosi ahdistunut vanhempieni takertumisesta. Jos halusin teininä mennä lauantaina kylille kavereiden kanssa, niin vastaus oli aina, että no jos välttämättä haluat niin mene sitten, mutta kyllä meille tulee paha mieli kun niin olisimme halunneet yhdessä viettää mukavaa lauantai-iltaa kotona sinun kanssa. Jos en mennyt, niin harmitti kun jäi paitsi kaikesta kivasta kavereiden kanssa ja jos menin, niin oli huono omatunto kun äiti ja isä parka nyt ikävöi. Ihan hirveää manipulointia, jolla on ollut negatiivisia vaikutuksia omien rajojen vetämiseen koko elämäni ajan.
Vieläkin kun olemme vanhemmilla kylässä ja jos lähdemme lasten kanssa läheiseen kaupunkiin vaikka uimahalliin tai johonkin tapahtumaan, niin vanhemmat kommentoi, että onko sinne nyt pakko mennä, eikö tässä pihapiirissä olisi ihan mukavaa. Ovat yrittäneet tartuttaa muhun pelkoa ulkomaailmaa kohtaan koko ikäni. Kotona on paras, ei ole hyvä tavoitella yhtään mitään enempää, pitää olla vähään tyytyväinen.
Joten joo, voi olla, etten pidä vanhemmistani, siitä millaisia ihmisiä he ovat. En kyllä heitä vihaakaan. Olisi ihanaa, jos löytäisin neutraalin tavan suhtautua heihin ja henkistä etäisyyttä lisää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseasiassa pohdimme esikoisen syntymän jälkeen ihan tosissaan sitä vaihtoehtoa, että vanhempani ostaisivat kakkosasunnon täältä päin. Se olisikin ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta sitten isäni terveys huononi nopealla aikavälillä ja autolla liikkuminen kotien välillä ei olisi ollut enää mahdollista. Itse vastustin (ja vastustan edelleen) ajatusta, että vanhempani muuttaisivat kokonaan pk-seudulle, koska tiedän, että sitten olisivat päivittäin vailla seuraa ja apua ja minä olisin siinä ihan sidottu auttamaan heitä. Omalla kotipaikkakunnalla heillä on tutut ympyrät, omat lääkärit, naapurit jne turvaverkko.
Ap
Pian menetät vanhempasi, aika korjaa heidät.
-ja sinulle jää loppuelämäaikaa surra sitä, että et viettänyt heidän seurassaan riittävästi aikaa silloin kun he olivat vielä elossa. Eikä lapsesi saaneet riittävästi kokea sitä iloa, mikä isovanhemmista on. Mutta itsehän muotoilet elämäsi. Ilmeisesti et ole pitänyt vanhemmistasi lapsenakaan, kuultaa tekstistäsi.
Minulle ainakin kävi niin.
Vanhemmilla saisi olla omakin elämänsä, ettei olisi riippuvainen lapsistaan. Liian kiinteä suhde on epäterve.
Haluaako vanhemmat sitä että lapsi on miellyttämiskone ja sätkynukke?
Onkohan tämä joku tietyn sukupolven juttu, että eletään lasten kautta? Luulisin, että nuoremman sukupolven isovanhemmat eli ne, jotka on nyt 50-65 v, elää enemmän omaa elämäänsä.
No omien vanhempien kohdalla oli kyllä niin, että sitä omaa elämää oli liikaakin silloin kuin olivat vanhempia ja olisi pitänyt huolehtia omista lapsista. Työ meni kaiken edelle, ja minäkin olin jo hyvin pienenä vastuussa monista kotitöistä, jotka olivat aivan liian rankkoja niin pienelle lapselle. Luulin lapsena, että olimme köyhiä, mutta aikuisena ymmärsin, että lapsiin ei vaan myöskään haluttu käyttää yhtään rahaa. Jopa terveyssiteet olivat jotain ylimääräistä, jos minä niitä tarvitsin, ja totta kai kaupan halvimpia.
Sitten kun lapsenlapset syntyivät, oli työura jo siinä vaiheessa, että jäi melko reippaasti vapaa-aikaakin. Siinä kohtaa yhtäkkiä keksivät tämän, että ovat The Original Vanhempia, vaikka siis se oma vanhemmuus oli ollut aika kyseenalaista puuhaa.
Toki siinäkin oli edelleen sellainen sivumauste, että eivät vanhempani ikinä mistään omista menoistaan joustaneet lapsenlasten takia tai meitä auttaakseen, vaan kaikki joustaminen oli aina meidän tehtävämme. Ja lapset kyllä palautettiin välillä vartinkin varoitusajalla, jos ilmeni jotain parempaa tekemistä. Mikä oli aika inhottavaa, jos itse oli jäänyt töihin tekemään hommia pois luottaen, että lapset nyt sitten ovat mummolassa.
Tuollainen käytös ei siis mitenkään välttämättä ole lasten kautta elämistä, vaan se voi hyvinkin olla pelkkää vallanhimoa. Sen oman lapsen komentelu ja lapsen perhe-elämän mikromanageeraus on näille viihdettä.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tämä joku tietyn sukupolven juttu, että eletään lasten kautta? Luulisin, että nuoremman sukupolven isovanhemmat eli ne, jotka on nyt 50-65 v, elää enemmän omaa elämäänsä.
Kuulun tuohon ikäryhmään ja kyllä luulen näin olevan. Tosin minulla ei ole lapsenlapsia enkä niitä erityisesti kaipaakaan, vaikka tietysti rakastaisin lapsenlapsia yli kaiken, jos niitä tulisi.
Omat vanhempani ovat jo vanhoja, mutta eivät onneksi takertuvia. Perustin oman perheeni jo hyvin nuorena ja alusta alkaen tein selväksi, että me luomme omat traditiomme mm. joulun suhteen, lomailemme kuten haluamme ja muutoin niin hektisen elämän vastapainoksi rauhoitamme viikonloput kotiin sen sijaan, että ajelemme lasten kanssa satoja kilometrejä.
Tottakai olemme siellä vierailleet, mutta emme koskaan siksi, että olisi pakko.
Myöhemmin muutimme ulkomaille ja välimatka piteni entisestään. Silti emme ole juurikaan lomiamme viettäneet kotimaassa.
Nyt on joskus huono omatunto siitä, että en ole lähellä auttamassa, kun apua tarvitaan. Yritän silti päästä sinne aina, kun on todella pakottava tarve.
Mutta meidän elämämme on mennyt näin, ja hyvä niin.
Tämän perusteella en ole myöskään koskaan asettanut mitään vaatimuksia omille, nyt jo aikuisille lapsilleni lomien tai juhlapyhien suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No omien vanhempien kohdalla oli kyllä niin, että sitä omaa elämää oli liikaakin silloin kuin olivat vanhempia ja olisi pitänyt huolehtia omista lapsista. Työ meni kaiken edelle, ja minäkin olin jo hyvin pienenä vastuussa monista kotitöistä, jotka olivat aivan liian rankkoja niin pienelle lapselle. Luulin lapsena, että olimme köyhiä, mutta aikuisena ymmärsin, että lapsiin ei vaan myöskään haluttu käyttää yhtään rahaa. Jopa terveyssiteet olivat jotain ylimääräistä, jos minä niitä tarvitsin, ja totta kai kaupan halvimpia.
Sitten kun lapsenlapset syntyivät, oli työura jo siinä vaiheessa, että jäi melko reippaasti vapaa-aikaakin. Siinä kohtaa yhtäkkiä keksivät tämän, että ovat The Original Vanhempia, vaikka siis se oma vanhemmuus oli ollut aika kyseenalaista puuhaa.
Toki siinäkin oli edelleen sellainen sivumauste, että eivät vanhempani ikinä mistään omista menoistaan joustaneet lapsenlasten takia tai meitä auttaakseen, vaan kaikki joustaminen oli aina meidän tehtävämme. Ja lapset kyllä palautettiin välillä vartinkin varoitusajalla, jos ilmeni jotain parempaa tekemistä. Mikä oli aika inhottavaa, jos itse oli jäänyt töihin tekemään hommia pois luottaen, että lapset nyt sitten ovat mummolassa.
Tuollainen käytös ei siis mitenkään välttämättä ole lasten kautta elämistä, vaan se voi hyvinkin olla pelkkää vallanhimoa. Sen oman lapsen komentelu ja lapsen perhe-elämän mikromanageeraus on näille viihdettä.
Lisään vielä, että ihan taaperoikäisten kanssa siitä oli kyllä apua, että isovanhemmat olivat innokkaita, edes puhtaasti omilla ehdoillaan. Niin pienten lasten kanssa on oltava lapsille läsnä joka hetki, ja pidettävä silmällä, mitä puuhaavat.
Ongelmat tulivat esille enemmän sitten, kun lapset olivat kouluikäisiä. Sen ikäisten kanssa on jo paljon helpompaa kotona, ja toisaalta taas sen ikäisten aika ei ole enää täysin vapaata, vaan heidän pitäisi esimerkiksi tehdä läksyt iltapäivän aikana, harjoitella soittoläksyt, käydä treeneissä ja niin edelleen.
Vanhempani halusivat lapsia luokseen kasvavassa määrin, kun he tulivat helpompaan ikään, me taas halusimme antaa lapsia mummolaan yhä vähemmän. He eivät kuitenkaan olleet yhtään valmiita sitoutumaan lasten elämän ”velvoitteisiin”, eli esimerkiksi mummolasta palatessa läksyjä ei ollut koskaan tehtynä, vaikka kello olisi ollut liiankin paljon. No kun me leivottiin piirakka.
Omista kokemuksistani käsin tuo alottajan vanhempien ehdotus aloittajan työuran hylkäämisestä ja tulonmenetysten kompensoinnista on aika kauhea. Jos vähentää työntekoa olennaisesti ruuhkavuosina muuten kuin perus vanhempainvapaiden ja hoitovapaiden verran, ei menetä ainoastaan sen hetken palkkaa. Siinä menettää etenkin uralla etenemisen ja tulokehityksen. Saattaa pahimmillaan menettää myös mahdollisuuden hankkia tulevina vuosina hyvät tulot, jos ns. ”putoaa kelkasta”. Lasten edun takia sellaisen valinnan voisi vielä ajatella tekevänsäkin, mutta vanhempien viihdyttämiseksi? Ei ikinä.
Pois turha kipuilu ja syyllisyyden tunto. Tee selkeä pesäero, ole aikuinen ja elä omaa elämääsi! Oma elämäni helpotti huomattavasti kun tämän tajusin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Tosi outo näkökulma, eihän sitä tiedä kenet se kuolo ensimmäisenä korjaa. Entäs jos mies menehtyykin ensin? Sitten katuu sitä, että on jatkuvasti ravannut vanhempien luona eikä keskittynyt perhe-elämään tai tehnyt niitä unelmien lomia perheenä kohteissa, joista on aina haaveiltu. Minun mielestä pitäisi jokaisen selvittää mitkä prioriteetit on missäkin elämänvaiheessa ja sen mukaan jakaa aikansa. aivan luonnollisesti perheellisellä, jolla on pieniä lapsia, se prioriteetti on perheessä.
On ihanaa,kun on välittävät vanhemmat,mutta jonkinlainen kompromissi tilanteessa on tarpeen.Täytyyhän vanhempienkin ymmärtää,että matka on pitkä ja muutakin halutaan välillä tehdä lomalla kuin kyläillä.Joskus on rentouttavaa olla lomalla kotona lähtemättä yhtään mihinkään.Kyllä päivän tai parin vierailun joskus täytyisi riittää heillekin.Jos he asuisivat lähellä,tilanne voisi muodostua hankalaksi,jos he ovat noin ehdottomia vaatimuksineen.Stressi voisi olla jatkuva.Lähekkäin asuminen on ihanne,jos välit ovat hyvät ja kaikki sujuu molemmille osapuolille sopivalla tavalla.Hyvät välit kannattaa yrittää säilyttää ja olla ystävällinen,mutta pitää samalla kuitenkin puolensa.Ei ole helppo tehtävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla välimatkalla on täysin normaalia vierailla 1-2 krt vuodessa. Jokunen yö/vierailu.
Mun vanhempien kanssa ollaan tehty samanlaista rajanvetoa.
Edellisissä kommenteissa oli käsite the original vanhemmat, kuvaa hyvin varsinkin mun äitiä.
Nuorimman tyttäreni ollessa noin 4 v oltiin kyläilemässä mun vanhemmilla, ja tytär kutsui äitiä, eli minua. Mun äiti rynnisti paikalle, minäkin olen äiti. Onneksi tytär napakasti tokaisi, että sä oot mummo, mulla on asiaa äidille.
Äitini loukkaantui tästä nelivuotiaalle, no huh.
Mutta niistä lomista, joo kyllä, joka ikinen joulu ja juhannus pitäisi viettää siellä. Välimatkaa on kuitenkin useampi sata kilometriä, joten ihan aina ei yksinkertaisesti jaksaisi. Lisäksi olemme mieheni kanssa molemmat vuorotöissä, joten työvuoroihin vedoten olemme jääneet kotiin viettämään pyhiä tai töihin viettämään pyhiä.
Mutta samaa nurkumista niistä töistä, ennen eläkkeelle jäämistään omat työt menivät kaiken edelle, mutta nyt mun tai miehen töillä ei olisikaan niin väliä. Ihan hullu asenne!
Ja tosiaan, mun perhe ja lapset ovat tavallaan vain viihdykettä, ja oman vallankäytön välineitä. Mun lapsille on luvattu asioita mun tai mieheni pään yli, tai vastaavasti kielletty jotain, mitä me vanhemmat sallimme. Näitä tilanteita tuli lasten ollessa pienempiä ja mun vanhemmat toisinaan olivat lasten kanssa jotain pyhiä keskenään kun olimme molemmat vanhemmat töissä.
Pian huomasimme, ettei ole toimiva systeemi, vaan jouduimme vuorojamme järjestelemään niin että ainakin toinen on kotona, ja pyhät saadaan jotenkin hoidettua.
Nyt lapset jo teinejä, eivätkä niin innokkaita mummolaan menijöitä.
Vanhemmillani siis kova tarve päteä kaikessa, vähättelevät mua ja miestäni, joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä missään. Äitini sekaantui yhdessä välissä kovastikin mun ja miehen väleihin, muu ei auttanut kuin välimatka ja välien viilentäminen. Parisuhdetta ollaan saatu sen jälkeen paikkailla.
Nyt välillä huomaan, että on alkanut vähättelemään mun teini-ikäisiä lapsiani. Joten taas otetaan välimatkaa ja annetaan välien hieman viilentyä.
Ja jos mitään hyvää tässä kulkutautiajassa on, se on se, että ei tarvitse mihinkään mummolaan reissata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että teillä on tuossa kaikenlaista tasapainoilua, mutta kannattaa myös oikeasti tiedostaa, että ne vanhemmat eivät ole ikuisia. Kyllähän sen ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta sitten kun se todella tapahtuu, sen vasta oikeasti sisäistää. Silloin tulee mietittyä mitä tilanteita olisi voinut hoitaa toisin, miten aikaansa olisi voinut jakaa ja mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Mutta yhtäkään tekoa ei voi enää muutta, eikä yhtäkään hetkeä enää jakaa yhdessä.
Itse mietin näitä siitä syystä, että viimeiset sanani vanhemmalleni olivat, että tullaan joskus myöhemmin. Ei tarvinnut mennä enää. Hän kuoli täysin yllättäen. Nyt arvostan aikaani, ja lasteni aikaa, hänen kanssaan ihan toisella tavalla. Arjessa sitä ei niin huomannut. Sen todella huomasi vasta, kun yhtäkkiä kaikki oli myöhäistä.
Tosi outo näkökulma, eihän sitä tiedä kenet se kuolo ensimmäisenä korjaa. Entäs jos mies menehtyykin ensin? Sitten katuu sitä, että on jatkuvasti ravannut vanhempien luona eikä keskittynyt perhe-elämään tai tehnyt niitä unelmien lomia perheenä kohteissa, joista on aina haaveiltu. Minun mielestä pitäisi jokaisen selvittää mitkä prioriteetit on missäkin elämänvaiheessa ja sen mukaan jakaa aikansa. aivan luonnollisesti perheellisellä, jolla on pieniä lapsia, se prioriteetti on perheessä.
Tämä. Sitä paitsi se todennäköisinkin vaihtoehto on sellainen, että vanhempien kuollessa on itse kuusissa kymmenissä. On se kyllä ihan liian pitkä aika komenneltavana ja siihen, että joka viikko tai edes joka loma murehtii, miten tämän nyt voi olla se viimeinen loma tai viimeinen viikonloppu, ja sitä sitten niille vanhemmilleen hyvittelee. Miettikää, siinä ei mene pelkkä nuoruus, vaan koko keski-ikä myös, vanhempia paapoessa! Koko perhe-elämän vuodet. Milloin sitä toteuttaa unelmansa purjehduslomasta tai vuorikiipeilystä, tai vaikka ihan vaan viikonlopusta mökillä oman perheen kanssa?
Kerran tokaisin syyllistävälle äidilleni, että eihän ole mitään takeita elänkö minä sinne kuuteenkymmeneen, ja hän taas on terveyden perikuva ja voi hyvin saavuttaa 90v iän, eläen minua pitempään. Äitini mielestä tämä oli MUKAVA ajatus, että hän elääkin ehkä minua pitempään. Oli todella tyytyväinen! Minusta ajatus oli niin kamala, että pistin koko lailla välit poikki. Kyllä minulla on oikeus elinvuosiin ilman häntä ja hänen oikkujaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhempien kanssa ollaan tehty samanlaista rajanvetoa.
Edellisissä kommenteissa oli käsite the original vanhemmat, kuvaa hyvin varsinkin mun äitiä.
Nuorimman tyttäreni ollessa noin 4 v oltiin kyläilemässä mun vanhemmilla, ja tytär kutsui äitiä, eli minua. Mun äiti rynnisti paikalle, minäkin olen äiti. Onneksi tytär napakasti tokaisi, että sä oot mummo, mulla on asiaa äidille.
Äitini loukkaantui tästä nelivuotiaalle, no huh.
Mutta niistä lomista, joo kyllä, joka ikinen joulu ja juhannus pitäisi viettää siellä. Välimatkaa on kuitenkin useampi sata kilometriä, joten ihan aina ei yksinkertaisesti jaksaisi. Lisäksi olemme mieheni kanssa molemmat vuorotöissä, joten työvuoroihin vedoten olemme jääneet kotiin viettämään pyhiä tai töihin viettämään pyhiä.
Mutta samaa nurkumista niistä töistä, ennen eläkkeelle jäämistään omat työt menivät kaiken edelle, mutta nyt mun tai miehen töillä ei olisikaan niin väliä. Ihan hullu asenne!
Ja tosiaan, mun perhe ja lapset ovat tavallaan vain viihdykettä, ja oman vallankäytön välineitä. Mun lapsille on luvattu asioita mun tai mieheni pään yli, tai vastaavasti kielletty jotain, mitä me vanhemmat sallimme. Näitä tilanteita tuli lasten ollessa pienempiä ja mun vanhemmat toisinaan olivat lasten kanssa jotain pyhiä keskenään kun olimme molemmat vanhemmat töissä.
Pian huomasimme, ettei ole toimiva systeemi, vaan jouduimme vuorojamme järjestelemään niin että ainakin toinen on kotona, ja pyhät saadaan jotenkin hoidettua.
Nyt lapset jo teinejä, eivätkä niin innokkaita mummolaan menijöitä.
Vanhemmillani siis kova tarve päteä kaikessa, vähättelevät mua ja miestäni, joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä missään. Äitini sekaantui yhdessä välissä kovastikin mun ja miehen väleihin, muu ei auttanut kuin välimatka ja välien viilentäminen. Parisuhdetta ollaan saatu sen jälkeen paikkailla.
Nyt välillä huomaan, että on alkanut vähättelemään mun teini-ikäisiä lapsiani. Joten taas otetaan välimatkaa ja annetaan välien hieman viilentyä.
Ja jos mitään hyvää tässä kulkutautiajassa on, se on se, että ei tarvitse mihinkään mummolaan reissata.
Minunkin äitini on yrittänyt ehdottaa, tai siis käskeä, että minun tulisi erota miehestäni. Meillä on hyvä ja onnellinen avioliitto. Äitini perustelu oli, että sitten minulla olisi vain hänet. Tosi houkutteleva ajatus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palaan vielä ketjuun, olen se kirjoittaja, joka kertoi vuorotöistä ja mummolaan menoista.
Syyllistäminen on tosi tuttua mullekin, aina se sama jankutus siitä että ollaanko tässä kohta edes hengissä, ja kuinka vanhaa ihmistä pitää ymmärtää ja kun tästä vielä vanhenen niin sitten ei voi tehdä sitä tai tätä.
Yleensä näillä jutuilla yritetään saada mut tekemään jotain, joka mutkistaa ja hankaloittaa mun oman perheen elämää.
Äitini on eläkkeelle jäätyään alkanut puhumaan siitä kuinka kohta saattaa tarvita apua tai kuinka ei haluaisi joutua mihinkään laitokseen hoidettavaksi.
Kyse on kuusikymppisestä terveestä ihmisestä, joka siis vasta jäänyt eläkkeelle.
Näihin voivotteluihin en ole paljoakaan vastakaikua antanut, mutta mielessäni olen valmistautunut siihen, että kun vanhempani vanhenevat kuvioista saattaa tulla varsin mielenkiintoiset.
Samaa voivottelua pitää rahasta, kuinka pienituloinen eläkeläinen ei voi tehdä sitä tai tätä, mutta sitten kertoo jo seuraavassa lauseessa ostaneensa jotakin erittäin kallista tai suunnittelevansa kallista remonttia jne.
Kukin tekee rahoillaan mitä haluaa tietenkin, mutta en pidä syyllistämisestä, jossa minua tavallaan leivotaan siihen muottii, että vanhenevat vanhempani jäävät mun harteille kaikin tavoin.
Samoin ajatus on se, että äidilleni varsinkin kuuluu kaikki, esim. ostin uudet talvisaappaat, äiti halusi vanhat itselleen, kun on nyt köyhä eläkeläinen, joka on juuri vaihtanut autonsa uudempaan.
Vähän ehkä ohis, mutta kuvaa syyllistämistä. Ja samaa tulee näissä joulujen, pääsiäisten ym. vietoissa. Kun nyt vielä ollaan terveitä, ettekö voisi tulla jne.
Pääsiäisen päätimme viettää omissa oloissamme tänä vuonna.
Vetosimme tosiaan koronaan, mutta aiomme nauttia omista kokkailuista, netflix- sarjoista, ulkoilusta, ja ihan vain oman perheen seurasta.
Ihanaa vertaistukea tässä ketjussa ja pari muutakin palstalta löytyy aiheeseen liittyen.
Vaikea asia, josta on helpottavaa avautua aina välillä.
Yritän pitää kirkkaana mielessäni, että jokaisen pitää saada elää oma elämä ja omaa perhettä pitääkin suojella ja omaa perhe-elämää pitää saada elää rauhassa.
Meillä on myös ollut samantapaista kontrollointia miehen vanhempien puolelta. Varsinkin kun asuttiin ulkomailla pari vuotta niin vaativat, että kaikki lomat piti viettää Suomessa heidän luona, että saivat nähdä lapsia. Näin jälkikäteen harmittaa, ettei lomilla käytetty hyväksi kohdemaan mahtavia puitteita ja tutustuttu siellä enemmän ympäristöön. Jos alan ajattelemaan asiaa enemmän, niin tulen todella vihaiseksi.
Onneksi on tämä korona, joka estää käpiäisillä vierailun.
Eläkeväki reissatkoon jos rattiin kykenee, heillä on joutilasta aikaa ja rahaakin.
Korona-aikana ei kyllä pitäisi, voi tulla tappava osuma.
Voi höpö höpö. Oikeasti, oletteko koskaan kysyneet vanhemmiltanne, haluavatko he teidät oikeasti koko lomaksi. Voipi olla, että oikeasti kyselevät tulostanne, kun haluavat tietää, jääkö heille itselleen lepoaikaa vai meneekö isovanhempien koko loma jälkikasvun passaamiseen ja murrosikäisten tasolle taantuvien aikuisten lasten kiukkuilun sietämiseen... Onhan se ihan kiva, että käydään, mutta muuttua koko lomakauden täysipäiväiseksi lomaohjelman järjestäjäksi ja ruokkia pienistä tuloista isoja perheitä... Sitten isovanhemmat palaavat loman jälkeen töihin lepäämään.... Opetelkaa puhumaan, vastaukset voisivat yllättää...
Olen itse perheetön, mutta tunnen tuon vanhemman polven painostuksen lomien vietosta. Kun toinen vanhemmistani kuoli, kävin lapsuudenkodissani useammin auttamassa avutonta isäukkoa taloushommissa ym. Mutta olen alusta asti kotoa muutettuani asunut sen verran kaukana, välillä ulkomaillakin, että kovin usein tapahtuvat käynnit ovat olleet mahdottomia. Lisäksi ratkaisin asian myös siten, että en kertonut kaikista lomista ja vapaista, jotka halusin viettää joko omassa kodissani tai jossain muualla. Kesälomalla aloin jaksottaa olemistani omassa kodissani ja lapsuudenkodissani, mikä aiheutti tietysti mutinaa. Mitä vanhapiikatyttärellä voisi olla muuta ohjelmassa kuin pyörittää koko kesäloma lapsuudenkodin huushollia? Ei kiiros! Minulla oli loma!
Juhlapyhistä joulun vietin yleensä lapsuudenkodissani niin kauan kuin toinenkin vamhempi kuoli. Sen jälkeen lähisukulaiset kuvittelivat, että heidän on nyt otettava vanhempieni rooli ja vaativat minua aina luokseen loma-aikoina ja juhlapyhinä. Yhden joulun vietin enoni luona, mutta ei se ollut onnistunut ratkaisu. Eno kuvitteli, että hänen on seurusteltava koko ajan kanssani ja minä taas kaipasin yksinoloa. Sen jälkeen olen viettänyt jo toistakymmentä joulua yksikseni joko kotonani tai kakkosasunnollani. Olen tottunut yksinoloon, joten ei minua ahdista, vaikka olisi joulu tai juhannus. Nyt olen jo eläkkeellä ja lähes kaikki lähisukulaiset ovat haudassa, joten käyn heitä tervehtimässä jouluna ja pari kertaa kesässä. Jos olen kakkosasunnollani, tapaan muutamaa oman ikäpolveni sukulaista ja ystävää. Valvoitteita ei enää ole.
Alue: Aihe vapaa
Omat vanhempani olivat nk. huonoja vanhempia, eli pahoinpitelivät ja käyttäytyivät muutenkin sopimattomasti, kun olin lapsi ja nuori. Heidän "laiminlyömisensä" ei herätä minussa syyllisyydentunteita. Olen lähinnä yllättynyt, kuinka he kehtaavat enää vaatia mitään. Mieheni vanhemmat on päinvastaiset. Hän kertoi kuinka vaikea on tuottaa pettymys nk. hyville vanhemmille. Mielestäni hyvä vanhemmuus ei sisällä manipulointia, eikä pahoinpitelyä. Anoppini vaatimukset olivat niin korkeat ja manipulointi niin häiritsevää, että laitoimme välit poikki. Toivon, että onnistutte ratkaisemaan tilanteen jotenkin toisin. Sinun perheesi ja puolisosi ovat ne, joiden kanssa elämä jatkuu vielä vanhempiesi poismenon jälkeen. Omasta voinnista ja omasta kumppanista huolehtiminen on pitkän päälle järkevä valinta. Et ole vanhempiesi omaisuutta.