Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Huh huh! Jos minun vanhempani VAATISIVAT päivittäistä yhteydenpitoa, ottaisin kyllä kunnon irtioton kunnes ymmärtävät että olen aikuinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun lapset lähtee kotoa on aika laittaa oma elämä mieleiseksi.Yleensä lapset ottaa yhteyttä kun apua tarttevat ,ja olenkin tullut siihen tulokseen että kun ei mitään kuulu, niin kaikki on ok. Miehen kans tuumattiin että jatketaan siitä mihin jäätin ,kun ei ollut vielä lapsia :D. nyt lapset on perustaneet perheitä, ja tämän myötä ovat itsekkin kohtalaisen paljon yhteydessä meihin, joten vuorovaikutus on molemminpuolista.Nauttikaa uudenlaisesta vapaudesta ,älkääkä jääkö roikkumaan lapsiinne.
Läheiset välit luodaan lapsuudessa. Itselläni on etäiset välit vanhempiini. Äiti ollut epävakaa ja arvaamaton ja hänen puoleltaan ollut henkistä väkivaltaa. Isä hyvin tunnetasolla etäinen. Molemmilta joskus fyysistäkin väkivaltaa. Olen vain velvollisuudesta yhteydessä vanhempiini ja kerran kuukaudessa on maksimi, jonka jaksan nähdä. Äidin kanssa saatan puhua viikottainen puhelimessa yleensä hänen aloitteestaan. Näkeminen tuntuu hieman teennäiseltä ja raskaalta, koska mitään oikeasti läheistä ihmissuhdetta ei ole muodostunut.
T N28
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Olisi tosi ahdistavaa tuollainen, että joka päivä pitäisi muistaa äidille lähettää viesti, jotta tietäisi mun olevan elossa. huh. Saati sitten päivittäinen puhelu.
104 jatkaa. Ja vanhemmat itse luulevat, että mulla on ollut tosi hyvä lapsuus kun ulkoisesti kaikki on ollut hyvää. On ollut keskiluokkaisesta perheestä, koulun käyntiin panostettu ja katto pään päällä. On rahallisestikin autettu jonkun verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Olen tuo, jonka poika iskee luurin korvaan. Miten olen tähän päätynyt? No, hän on jonkin sortin nepsy, kiinnostunut kavantti- ja astrofysiikasta yms. Ei ole tavallinen tallaaja.
Nuorempana hän ei tehnyt noin. Hän ei ole koskaan haistatellut tms. Tämä käytös on tullut vasta poismuuton yhteydessä. Eli en tiedä.
Pikkuveljensä on poikkeuksellisen kohtelias.
Toki muuttaa asiaa, jos hän on nepsy mutta tämä ei tullut ilmi ekasta viestistä. Ensin laittaisin viestin tai soittaisin perään varmistaakseni ettei katkennut vahingossa ja sitten kertoisin että minulle ei lyödä luuria korvaan. Jos kyseessä on huonot sosiaaliset taidot, kertoisin miten tilanne (kun ei halua puhua puhelimessa) hoidetaan kohteliaasti. Jos olisi taitojen puutteen sijaan ilkeyttä, olisin hyvin vihainen.
En usko, että hän on omasta mielestään ilkeä. Ja oli ongelma mikä tahansa, niin se on epäkohteliasta. Olen sanonut tämän hänelle. Mutta ei hän toimi toisin. Jos sinulla on vinkki, millä viesti menee perille, niin kerro toki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Ymmärrän, että elonmerkkiä vaatii pidempään pois kotoa olevalta alaikäiseltä, mutta että omillaan asuvalta aikuiselta. Huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Sinulla ei ole oikeutta vaatia aikuiselta, kuin kunnioittavaa käytöstä. Toivoa saa sen sijaan aina vaikka kuun taivaalta. Lapsillesi saatat tehdä tuolla karhun palveluksen. Mitähän viestit heille rivien välistä?
Ollessani nuori opiskelija, vanhemmille tuli kriisi, kun lapset lähti kotoa. Voi vitsi mitä tykitystä. Isä soitteli itkupuheluita. Minun kuulumisilla ei ollut väliä. Vielä vanhanakin äiti hiljattain möläytti veljen lapsista, että onhan se vanhemmillekin tylsää, kun lapset kasvaa eikä ole enää siinä koko aikaa.
En voi käsittää tuollaista itsekeskeisyyttä. En millään.
Välit aikuisiin lapsiin voi olla normaalit, kun kohtelee heitä aikuisina, eikä kuin vajaakuntoisina joita pitää holhota. Ihmiset tulee kohdata heidän vahvuuksiensa kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Olen tuo, jonka poika iskee luurin korvaan. Miten olen tähän päätynyt? No, hän on jonkin sortin nepsy, kiinnostunut kavantti- ja astrofysiikasta yms. Ei ole tavallinen tallaaja.
Nuorempana hän ei tehnyt noin. Hän ei ole koskaan haistatellut tms. Tämä käytös on tullut vasta poismuuton yhteydessä. Eli en tiedä.
Pikkuveljensä on poikkeuksellisen kohtelias.
Toki muuttaa asiaa, jos hän on nepsy mutta tämä ei tullut ilmi ekasta viestistä. Ensin laittaisin viestin tai soittaisin perään varmistaakseni ettei katkennut vahingossa ja sitten kertoisin että minulle ei lyödä luuria korvaan. Jos kyseessä on huonot sosiaaliset taidot, kertoisin miten tilanne (kun ei halua puhua puhelimessa) hoidetaan kohteliaasti. Jos olisi taitojen puutteen sijaan ilkeyttä, olisin hyvin vihainen.
En usko, että hän on omasta mielestään ilkeä. Ja oli ongelma mikä tahansa, niin se on epäkohteliasta. Olen sanonut tämän hänelle. Mutta ei hän toimi toisin. Jos sinulla on vinkki, millä viesti menee perille, niin kerro toki.
Varmaan joku nepsyasioista tietävä osaa vastata paremmin.
Mä oon 24 ja kyllä me äidin kanssa soitellaan päivittäin:D Kuulun tässä asiassa kyllä varmaan vähemmistöön. Musta on mukava jutella niitä näitä. Silloin kun isovanhemmat olivat elossa niin äiti myös niiden kanssa puhui päivittäin puhelimessa. Äiti on huono ja hidas kirjoittamaan tekstiviestejä ja muutenkin kivempi jutella. Kavereiden kanssa en soittele ikinä vaan kaikki hoituu whatsapilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin naisystävän luona ja äiti soitti, ni sanoin " Mulla on tässä nyt parempaakin tekemistä", ni suuttu miulle :D
Ap, teinien lastesi tämänhetkiset idolit ovat töykeitä toisille ihmisille, joten... ole töykeä! Haistata letut lapsillesi ja kas, olet heidän idoli kun viis veisaat ja poltat piippua ja pidät törkeitä vaatteita etkä kysy heiltä mitään!
Ps. Olen ihan tosissani. Infantiileihin aivoihin on tosi helppo tehdä vaikutus kun vain tietää narut joista vetää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Tutulta kuulostaa :D Vastaukset lähinnä yksisanaisia tai sanojen lyhennelmiä. Eivät vaan osaa jutella niitänäitä, kuten naiset. Pitää olla oikeaa asiaa ja miettiä paljon kysyttävää ja kerrottavaa etukäteen. Näin minulle lapsi on sanonut, että "pitää olla oikeasti asiaa". Tykkää kun en huvikseni soittele ja lätise tyhjänpäiväisyyksiä kuten toinen vanhempi. Annetaan tilaa vaikka pahalta tuntuukin, sitä ne haluaa, elää omaa elämää ja ärsyyntyvät kun äiti huolehtii. Kyllä ne sitten 40+ iässä taas huomaa meidät vanhatkin.
Itselläni on kyllä nyt 40+ -iässä tullut uudestaan se vaihe, että en oikein jaksa vanhempiani. He ovat jo kahdeksankymppisiä ja vaikka sinänsä nykymenoa seuraavatkin, eivät silti oikein enää pysy kärryillä. Mieluummin he muistelevatkin vanhoja aikoja, eikä niitä juttuja nyt vaan loputtomiin jaksa kuunnella pitkän työpäivän jälkeen, varsinkin kun useimmat jutut on jo kuultu. Itselleni ehkä parasta aikaa vanhempieni kanssa oli ne vuodet, jolloin oma lapseni oli pieni, silloin oli luontevinta pitää yhteyttä. Eli siinä kolmenkympin molemmin puolin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Et ehkä koe, mutta onhan tuo todella rasittavaa. Mulla ainakin räjähtäisi pää tuollaisessa tilanteessa jo äitinäkin. Ei mun tarvitse aikuisia ihmisiä päivittäin vahtia.
M45 kirjoitti:
Olin naisystävän luona ja äiti soitti, ni sanoin " Mulla on tässä nyt parempaakin tekemistä", ni suuttu miulle :D
Oishan tuon voinut ilmaista vähän kauniimmin. "Nyt ei ole hyvä hetki, soitan huomenna." tms
Vierailija kirjoitti:
Tilanne varmasti muuttuu kun lapsenne saavat omia lapsia. Sitten alkaa yhteydenpito mummolaan kiinnostamaan. Ikävuodet 18-25 voi helposti olla tuollasta angstia. 30v jälkeen aikuistuvat. Pojat voi olla huonompia pitämään yhteyttä vanhempiin.
Yksi mikä voi tepsiä on se että pyydätte syömään. Jos asutte samalla paikkakunnalle. Äidin pöperöiden ääreen moni kuitenkin kaipailee.
Olen 35v eikä vieläkään kiinnosta vastata vanhempien puheluihin, jos asiaa ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Äitini on juuri tuollainen. Hänen takiaan poistin Whatsappista paikallaolotietonikin. Vastaan hänen viesteihinsä silloin kun huvittaa, soitan vain jos on jotain asiaa. Nykyään hän ei onneksi enää vauhkoonnu siitä niin kuin aiemmin tai ryntää ovelleni jos olen pidempään hiljaa.
Et ehkä koe vaativasi liikaa, mutta vaadit silti.