Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Mitä järkeä tuollaisessa huolehtimisessa on? Mikä sen auttava pointti on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis eihän 18-25 vuotiaat soittele edes kavereilleen. Puhelimessa puhuminen on vanhanaikaista. Whatsapp viestiä vaan kivojen emojien kera.
Itse asiassa olen lukenut että emojit on nuorison mielestä noloja. En tajua miksi.
Niitä pitää osata käyttää siististi. Eli ei näin: Kato tää video!😂😂😂😂😂
Vaan näin: 👁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Niin että lapsi saa sanella, millaista yhteydenpidon tulee olla?
Kyse täysi-ikäisistä ihmisistä, jotka saavat itse päättää, milloin vastaavat puhelimeen, kun soitto tulee numerosta "äiti" tai mitä siellä lukeekin (sekin voi olla negatiivinen yllätys!)
Teille töykeille nuoremmille, jotka ovat pudottaneet vanhempansa tyystin pois elämästään, sanon: tuommoinen omien vanhempien kategorinen dissaus on ihan Suomi-juttu. Menkääpä mihin vain muualle Euroopassa, niin huomaatte, että aikuisilla lapsilla ei ole mitään vanhempiensa huomiota vastaan. Siellä usein jopa asutaan samass talossa tai vähintään naapurina. Mummoja ja pappoja käydään moikkaa ssa vähintään kerran viikossa, joko omien vanhempien kanssa tai oman kumppanin kanssa.
Vain Suomessa on noin kummallinen, vääristynyt tapa suhtautua omiin vanhempiin.
Poikkeuksena voin pitää alkoholisteja tai muuten huonoja, välinpitämättömiä tai ilkeitä vanhempia. Heitä on kumminkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa vanhemmista aidosti välittää jo aikuisista lapsistaan ja on ylpeitä heistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Et voi vaatia tai edellyttää aikuisilta lapsiltasi yhtään mitään. Voit vain toivoa ja pyytää -ja rukoilla, että olit sen verran hyvä äiti, että kanssasi halutaan olla tekemisissä.
Ei oikein kyllä siltä vaikuta.
Itseasiassa, niin kauan kuin olen kirjattuna lähimmäksi omaiseksi, lapseni saavat ilmoittaa säännöllisesti, että voivat hyvin ja kaikki on ok. Sitten kun lähin omainen on puoliso, katson sen laatuisen velvollisuuteni ja huolenpitoni suoritetuksi.
Itseasiassa, et voi tietää, oletko - enää - kirjattuna lähimmäksi omaiseksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teille töykeille nuoremmille, jotka ovat pudottaneet vanhempansa tyystin pois elämästään, sanon: tuommoinen omien vanhempien kategorinen dissaus on ihan Suomi-juttu. Menkääpä mihin vain muualle Euroopassa, niin huomaatte, että aikuisilla lapsilla ei ole mitään vanhempiensa huomiota vastaan. Siellä usein jopa asutaan samass talossa tai vähintään naapurina. Mummoja ja pappoja käydään moikkaa ssa vähintään kerran viikossa, joko omien vanhempien kanssa tai oman kumppanin kanssa.
Vain Suomessa on noin kummallinen, vääristynyt tapa suhtautua omiin vanhempiin.
Poikkeuksena voin pitää alkoholisteja tai muuten huonoja, välinpitämättömiä tai ilkeitä vanhempia. Heitä on kumminkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa vanhemmista aidosti välittää jo aikuisista lapsistaan ja on ylpeitä heistä.
Tässä on sivutolkulla esitetty perusteluja, miksi yhteys vanhempiin voi tuntua raskaalta. Lapsuudesta alkanut emotionaalinen etäisyys, curling-touhut eli ei luoteta että lapsi pärjää omillaan, vanhempi ei oikeasti kuuntele vaan haluaa puhua vain omista asioistaan, jne.
Kaikkia ärsyttää omat vanhemmat ainakin hetkellisesti, eikö 50-60 vuotiaat muista millaisia heidän omat vanhempansa olivat? Rasittavia, lyttääviä, syyllistäviä..
Vierailija kirjoitti:
Teille töykeille nuoremmille, jotka ovat pudottaneet vanhempansa tyystin pois elämästään, sanon: tuommoinen omien vanhempien kategorinen dissaus on ihan Suomi-juttu. Menkääpä mihin vain muualle Euroopassa, niin huomaatte, että aikuisilla lapsilla ei ole mitään vanhempiensa huomiota vastaan. Siellä usein jopa asutaan samass talossa tai vähintään naapurina. Mummoja ja pappoja käydään moikkaa ssa vähintään kerran viikossa, joko omien vanhempien kanssa tai oman kumppanin kanssa.
Vain Suomessa on noin kummallinen, vääristynyt tapa suhtautua omiin vanhempiin.
Poikkeuksena voin pitää alkoholisteja tai muuten huonoja, välinpitämättömiä tai ilkeitä vanhempia. Heitä on kumminkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa vanhemmista aidosti välittää jo aikuisista lapsistaan ja on ylpeitä heistä.
- kyse on ahdistavasta liiallisesta yhteydenpito"velvollisuudesta", ei siitä, ettei koskaan pidettäisi yhteyttä
Ohi - Etelä-Euroopan kulttuuri on aivan erilainen, myöskin nuorten aikuisten taloudellinen tilanne, mikä pakottaa asumaan vanhempien nurkissa. Omilleen heistä suurin osa muuttaisi, jos olisi mahdollisuus. Sosiaaliturva yms. aivan erilaista. Edes meidän EU-maksut eivät tilannetta esim. Italiassa paranna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teille töykeille nuoremmille, jotka ovat pudottaneet vanhempansa tyystin pois elämästään, sanon: tuommoinen omien vanhempien kategorinen dissaus on ihan Suomi-juttu. Menkääpä mihin vain muualle Euroopassa, niin huomaatte, että aikuisilla lapsilla ei ole mitään vanhempiensa huomiota vastaan. Siellä usein jopa asutaan samass talossa tai vähintään naapurina. Mummoja ja pappoja käydään moikkaa ssa vähintään kerran viikossa, joko omien vanhempien kanssa tai oman kumppanin kanssa.
Vain Suomessa on noin kummallinen, vääristynyt tapa suhtautua omiin vanhempiin.
Poikkeuksena voin pitää alkoholisteja tai muuten huonoja, välinpitämättömiä tai ilkeitä vanhempia. Heitä on kumminkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa vanhemmista aidosti välittää jo aikuisista lapsistaan ja on ylpeitä heistä.
Tässä ei ole mitään kadehdittavaa.
Italiassa joutuu 65 % 18-34-vuotiaista asumaan lapsuuden kodeissaan.
Aika karu luku.
Lisäksi vanhemmat voivat joutua maksamaan aikuisten lasten elatuksen
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/2016042821486485
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Tutulta kuulostaa :D Vastaukset lähinnä yksisanaisia tai sanojen lyhennelmiä. Eivät vaan osaa jutella niitänäitä, kuten naiset. Pitää olla oikeaa asiaa ja miettiä paljon kysyttävää ja kerrottavaa etukäteen. Näin minulle lapsi on sanonut, että "pitää olla oikeasti asiaa". Tykkää kun en huvikseni soittele ja lätise tyhjänpäiväisyyksiä kuten toinen vanhempi. Annetaan tilaa vaikka pahalta tuntuukin, sitä ne haluaa, elää omaa elämää ja ärsyyntyvät kun äiti huolehtii. Kyllä ne sitten 40+ iässä taas huomaa meidät vanhatkin.
Jep, niin minäkin kehitän jotain asiaa aina, en yleensä koskaan soittele kuten esimerkissäni. Opin sen tuon jälkeen.
Mutta: kyseinen poika puhuu pitkiä puheluita isoäitinsä kanssa. Eli osaa kyllä puhua.
Tai isoäitinsä osaa puhua.
Tai isoäiti ei laita häntä niin tiukille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Et voi vaatia tai edellyttää aikuisilta lapsiltasi yhtään mitään. Voit vain toivoa ja pyytää -ja rukoilla, että olit sen verran hyvä äiti, että kanssasi halutaan olla tekemisissä.
Ei oikein kyllä siltä vaikuta.
Itseasiassa, niin kauan kuin olen kirjattuna lähimmäksi omaiseksi, lapseni saavat ilmoittaa säännöllisesti, että voivat hyvin ja kaikki on ok. Sitten kun lähin omainen on puoliso, katson sen laatuisen velvollisuuteni ja huolenpitoni suoritetuksi.
Itseasiassa, et voi tietää, oletko - enää - kirjattuna lähimmäksi omaiseksi!
Minullakin "lähin omainen" on poikaystävä, ei äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Onko sinulle ja sisaruksillesi tullut mieleen, että vanhempanne voisivat joskus haluta tulla valmiiseen pöytään eikä niin, että he joutuvat aina valmistamaan joulu- ja viikonloppupäivälliset?
Onko sinulle tullut mieleen, että on kivaa saada kokata oikeasti ja isommalle porukalle edes kerran kahdessa viikossa?
Ainakin minulle on ilo saada ihmisiä luokseni ja saada laittaa heille ruokaa, laittaa se kauniisti pöytään, nähdä kuinka ruoka maistuu ja ihmiset ovat iloisina yhdessä.
Varmasti sen myös näkee minusta, kun ruokavieraat tulevat.
Kahden hengen arkiruokailu ei meitä rasita, mutta ei se mikään juhlahetki ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran kuussa voi ihminen puhua. Ihmiskunta?
Te, jotka etukäteen murehditte, miten vähäiseksi yhteydenpito menee, niin muistakaa että tämä on todella yksilöllistä.
Meidän perheessä on tosi läheiset välit ja soitellaan usein. Tykkään jutella puhelimessa ja äidin kanssa meillä "soittovuorot" taitavat mennä aikalailla puoliksi. Isälleni minä soitan aktiivisemmin, sillä hän on huono tarttumaan puhelimeen, vaikka jutteleekin kanssani sitten mielellään. Myös pikkuveljeni kanssa soittelemme usein, vaikka hän muuten onkin enemmän WhatsApp-sukupolvea kuin minä.
Olen yhteyksissä jonkun perheenjäsenen kanssa varmaan päivittäin, vähintään yhteisen WhatsApp-ryhmän kautta. Erityisesti nyt kun olen raskaana, on soiteltukin melkein päivittäin, kun emme ole välimatkan takia voineet tavata.
Mieheni perheessä taas pidetään yhteyttä todella vähän. Puhuu isänsä tai veljensä kanssa varmaan pari kertaa vuodessa puhelimessa, äitinsä kanssa sentään kuukausittain. Itse olin tästä suhteen alussa kummissani, mutta kukin tavallaan, heillä on kaikilla melko etäiset välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka asutte etäällä vanhemmista ja pidätte yhteyttä kerran kuussa /kerran parissa kuukaudessa niin ettekö koe syyllisyyttä? Tai huonoa mieltä jos tiedätte, että vanhempi haluasi puhua. Itse olen jo yli 30 ja en osaa päästä yli syyllisyydestä :( tuntuu että pitäisi asua lähellä vanhempia ja tukea ja auttaa..864
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Niin että lapsi saa sanella, millaista yhteydenpidon tulee olla?
Jos lapsi on se, joka haluaa harvempaa yhteydenpitoa, niin kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Teille töykeille nuoremmille, jotka ovat pudottaneet vanhempansa tyystin pois elämästään, sanon: tuommoinen omien vanhempien kategorinen dissaus on ihan Suomi-juttu. Menkääpä mihin vain muualle Euroopassa, niin huomaatte, että aikuisilla lapsilla ei ole mitään vanhempiensa huomiota vastaan. Siellä usein jopa asutaan samass talossa tai vähintään naapurina. Mummoja ja pappoja käydään moikkaa ssa vähintään kerran viikossa, joko omien vanhempien kanssa tai oman kumppanin kanssa.
Vain Suomessa on noin kummallinen, vääristynyt tapa suhtautua omiin vanhempiin.
Poikkeuksena voin pitää alkoholisteja tai muuten huonoja, välinpitämättömiä tai ilkeitä vanhempia. Heitä on kumminkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa vanhemmista aidosti välittää jo aikuisista lapsistaan ja on ylpeitä heistä.
Ei tuossa ole mitään töykeää. Ei mun ole pakko roikottaa ketään mukanani, jos en halua. Ollaan kasvettu erillemme ja siinä se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole vielä lapsia enkä välttämättä tiedä haluankokaan, mutta siis itse pidän äitiini yhteyttä oma aloitteisesti monta kertaa päivässä ja jos hankkisin lapsia niin tuntuisi näin etukäteen äärimmäisen oudolta, etten kuulisi hänestä 18 ikävuoden jälkeen päivittäin. Siis kai ne lapset yleensä siksi tehdään että on varma ja läheinen ihmissuhde jonkun kanssa lopun ikää. Tämä on ainakin kaikkien perustelu lapsille tälläkin palstalla. Onko tämä outoa ajattelua, vai olisiko teistä äidin soiton kohteista ok jos teidän lapset ei halua olla yhteyksissä pahemmin kun aikuistuvat?
Tässä ketjussa aiheena on läheisriippuvaiset äidit. Sinä olet läheisriippuvainen lapsi. Eikö sinulla ole omaa elämää, kun soittelet äidillesi monta kertaa päivässä?
Muuten, aina ei lapsen vanhemman suhde ole "varma" ja läheinen..
Ei ole omaa elämää. (Ei ollut btw silloinkaan kun pidin yhteyttä joskus nuorempana ehkä kerran kuussa.)
Tässä ketjussa aiheena on läheisriippuvaiset äidit. Sinä olet läheisriippuvainen lapsi. Eikö sinulla ole omaa elämää, kun soittelet äidillesi monta kertaa päivässä?
Muuten, aina ei lapsen vanhemman suhde ole "varma" ja läheinen..