Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju 😱😭.
Esikoinen muuttamassa loppukesästä omilleen ja en IKINÄ voisi kuvitella, että en kuulisi hänestä viikottain, mieluusti useammin kuin 1x. Ja nähdä haluaisin edes joka toinen vko. Mutta tätä ketjua kun lukee niin taidan tippua korkealta ja kovaa...
En kestä 🤔😫😭
Tehän voitte vaikka keskustella ennen muuttoa siitä, kuinka usein kumpikin haluaa pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Onko sinulle ja sisaruksillesi tullut mieleen, että vanhempanne voisivat joskus haluta tulla valmiiseen pöytään eikä niin, että he joutuvat aina valmistamaan joulu- ja viikonloppupäivälliset?
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju 😱😭.
Esikoinen muuttamassa loppukesästä omilleen ja en IKINÄ voisi kuvitella, että en kuulisi hänestä viikottain, mieluusti useammin kuin 1x. Ja nähdä haluaisin edes joka toinen vko. Mutta tätä ketjua kun lukee niin taidan tippua korkealta ja kovaa...
En kestä 🤔😫😭
Aikoinaan kun lomailin Espanjassa niin tapasin siellä englantilaisen rouvan. Se tosi harvoin matkaili, se oli sille suuri juttu että se oli Espanjassa asti. Mutta: se ei ollut koskaan ennen ollut niin kaukana erossa lapsistaan, niin pitkän aikaa erossa. Niin se sitten huolestui ja huolehti ja murehti ja stressasi ja pelkäsi. Se rouva ei kestänyt, se sai jonkinsortin hermoromahduksen. Niin sitten rouvan oli ihan pakko jättää lomansa kesken ja äkkiä lentää takaisin kotiin Englantiin että näkisi lapsensa.
Äidit on kummallisia.
Minua taas aikuisena lapsena ahdistaa ja rasittaa se äidin jatkuva soittelu. Kerta viikossa menisi, mutta välillä soittelee ihan parin päivän välein ja vastaan kun luulen että olisi jotain tärkeää asiaa ja se onkin vain "No sitä vaan että no mitä kuuluu?!?". Inhoan kaikkea turhaa puhelimessa lässyttämistä ja olen mielessäni yhdistänyt puhelimella maanisen soittelun huonoihin uutisiin. Laittaisi mieluummin vaikka tekstarin, siihen voisin vastata vaikka heti, että hyvää kuuluu mutta kun aina on vaan pakko soittaa niin useimmiten en jaksa edes vastata koska raivostuttaa niin paljon se häiritseminen että en pystyisi edes sanomaan mitään ystävällistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhemmilleni me lapset olemme aina olleet vähän turhan iso elämän sisältö.
Minulla on helikopterivanhemmat, jotka ovat vieläpä taipuvaisia katastrofiajatteluun ja etten muka osaisi huolehtia itsestäni (olen yli 30-v.). Kaikesta on mielipide lähtien siitä, minne pitäisi hakeutua töihin tai missä/miten pitäisi asua. Jopa kissan hankkimisesta vanhemmilla oli sellainen mielipide, ettei kannattaisi. Jos kerron mitään elämääni tai ihmissuhteisiin liittyvää, niin vanhemmat jauhavat siitä kotona suut vaahdosta ja seuraavalla kerralla heillä sitten onkin tästä kertomastani asiasta kielteinen mielipide.
Napanuora on pitänyt ihan aktiivisesti leikata irti, kun ei muuten omasta itsenäisestä elämästä tulisi mitään. Lisäksi lapsuustraumat rajattomien vanhempien kanssa vaikuttavat edelleen ja voin yksinkertaisesti paremmin, kun vuorovaikutus on rajattua.
Juttelen puhelimessa molempien vanhempien kanssa noin kerran kuussa ja silloin puhutaan tasan vanhempien asioista tai jostakin neutraalista, kuten kissan kuulumisista (ei yllättänyt tippaakaan, että ajatuksena kissaa vastustettiin, mutta sitten kun sellaisen hankin, niin onkin vanhempien mielestä ihana otus). Kylässä en käy. Saavat tulla minua 200 km päähän katsomaan, mutta silloin ei käydä meillä, vaan lounaalla ja max 2 tuntia.
En näe, että minua hyödyttäisi yhtään käydä näitä asioita läpi vanhempieni kanssa, joten tällä mennään, vaikka tietämättömät voisivat kun sanoa minua kylmäksi.
En ole aikaisemmin ajatellut tätä asiaa, mutta omat vanhempani osasivat jättää rauhaan, kun muutin omilleni. Soitin itse, kun oli asiaa tai halusin neuvoa johonkin, ehkä kerran kuussa. Kävin kylässä n. 2 kk välein, koska he maksoivat kampaajani synnynpaikkakunnallani (opiskelijalle luksus, johon ei muuten olisi ollut varaa). Nyt näin 27-vuotiaana osaan jo soittaa "mitä kuuluu" puhelun ilman asiaa, mutta yleensä yhä joku asia taustalla.
Vanhempien stressiä on varmaankin hälventänyt perheen yhteinen Telegram-ryhmä, jonne he laittavat kuvia ja terveisiä kerta viikkoon, ja niille voi sitten käydä näyttämässä peukkua tai hymynaamaa, jos ei muuta sanottavaa ole. Tietävätpähän, että olen hengissä. :)
Nou stress, jos olette teininä saaneet jonkinlaisen yhteyden lapsiinne eikä muutto ole tapahtunut ovet paukkuen, niin kyllä ne sitten joskus muistaa pitää yhteyttä, jahka pahin nuoruusvuosien "kaverit-parisuhde-opiskelu-työ"-rumba on ohi ja vakiintunut.
En ole kylläkään ollut koskaan erityisen läheinen vanhempieni kanssa. Suhde heihin on hyvä, mutta kyllä sitä omalle aviomiehelle tulee puhuttua ja kerrottua ihan eri tavalla asioita, kuin mitä ikinä vanhemmilleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole vielä lapsia enkä välttämättä tiedä haluankokaan, mutta siis itse pidän äitiini yhteyttä oma aloitteisesti monta kertaa päivässä ja jos hankkisin lapsia niin tuntuisi näin etukäteen äärimmäisen oudolta, etten kuulisi hänestä 18 ikävuoden jälkeen päivittäin. Siis kai ne lapset yleensä siksi tehdään että on varma ja läheinen ihmissuhde jonkun kanssa lopun ikää. Tämä on ainakin kaikkien perustelu lapsille tälläkin palstalla. Onko tämä outoa ajattelua, vai olisiko teistä äidin soiton kohteista ok jos teidän lapset ei halua olla yhteyksissä pahemmin kun aikuistuvat?
Muurin yksin Helsinkiin töihin heti kirjoitusten jälkeen -80-luvulla. Minulla ei ollut puhelinta. Ensimmäiseen kolmeen kuukauteen en kuullut heistä mitään. Olin hädin tuskin käynyt Helsingissä, ja olisin kyllä kaivannut vähän enemmän tukea. Kuten arvata saattaa, ei ollut läheiset välit, ei silloin eikä myöhemminkään. Ihmettelin kun opiskelukaverini menivät joka viikonloppu kotiin ja tunsin itseni hylätyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Et voi vaatia tai edellyttää aikuisilta lapsiltasi yhtään mitään. Voit vain toivoa ja pyytää -ja rukoilla, että olit sen verran hyvä äiti, että kanssasi halutaan olla tekemisissä.
Ei oikein kyllä siltä vaikuta.
Itseasiassa, niin kauan kuin olen kirjattuna lähimmäksi omaiseksi, lapseni saavat ilmoittaa säännöllisesti, että voivat hyvin ja kaikki on ok. Sitten kun lähin omainen on puoliso, katson sen laatuisen velvollisuuteni ja huolenpitoni suoritetuksi.
Vierailija kirjoitti:
Minua taas aikuisena lapsena ahdistaa ja rasittaa se äidin jatkuva soittelu. Kerta viikossa menisi, mutta välillä soittelee ihan parin päivän välein ja vastaan kun luulen että olisi jotain tärkeää asiaa ja se onkin vain "No sitä vaan että no mitä kuuluu?!?". Inhoan kaikkea turhaa puhelimessa lässyttämistä ja olen mielessäni yhdistänyt puhelimella maanisen soittelun huonoihin uutisiin. Laittaisi mieluummin vaikka tekstarin, siihen voisin vastata vaikka heti, että hyvää kuuluu mutta kun aina on vaan pakko soittaa niin useimmiten en jaksa edes vastata koska raivostuttaa niin paljon se häiritseminen että en pystyisi edes sanomaan mitään ystävällistä.
Äänen kuuleminen on läheisempää kuin pelkkä teksti. Edes sydänhymiö ei sitä tyhjiötä täytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Onko sinulle ja sisaruksillesi tullut mieleen, että vanhempanne voisivat joskus haluta tulla valmiiseen pöytään eikä niin, että he joutuvat aina valmistamaan joulu- ja viikonloppupäivälliset?
Luultavasti ei ole tullut on niin kiva kun mamma passaa ja "perhe koossa". Ovatko eläkkeellä? Melkoinen rahallinenkin satsaus tuo. Oletteko tulleet ajatelleeksi?
Vierailija kirjoitti:
Saitteko näihin lapsiin jotenkin keskusteluyhteyden, kun he asuivat vielä kotona? Tuskailen samaa 17-vuotiaan suhteen.
Samaa mietin juuri. 17 v tyttö kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole vielä lapsia enkä välttämättä tiedä haluankokaan, mutta siis itse pidän äitiini yhteyttä oma aloitteisesti monta kertaa päivässä ja jos hankkisin lapsia niin tuntuisi näin etukäteen äärimmäisen oudolta, etten kuulisi hänestä 18 ikävuoden jälkeen päivittäin. Siis kai ne lapset yleensä siksi tehdään että on varma ja läheinen ihmissuhde jonkun kanssa lopun ikää. Tämä on ainakin kaikkien perustelu lapsille tälläkin palstalla. Onko tämä outoa ajattelua, vai olisiko teistä äidin soiton kohteista ok jos teidän lapset ei halua olla yhteyksissä pahemmin kun aikuistuvat?
Tuosta ainakin oppii, ettei häiriköi omiaan, kun muuttavat omilleen. Osaa antaa heidän itsenäistyä, opiskella, harrastaa ja työskennellä ilman jokapäiväisiä tai edes viikkoisia häirikkösoittoja.
Soitan vain jos on asiaa ja kyllä nuorikin osaa neuvoa ja (varsinkin rahallista) apua pyytää, jos tarvitsee.
IS:n artikkeli vinkiksi kaikille häiriköille.
Vierailija kirjoitti:
En tykännyt jutella äidin kanssa kun ei hän kumminkaan kuunnellut avoimesti juttujani
Tuo taitaa olla sinun oma tulkinta. Äiti voi olla toista mieltä.
Siis eihän 18-25 vuotiaat soittele edes kavereilleen. Puhelimessa puhuminen on vanhanaikaista. Whatsapp viestiä vaan kivojen emojien kera.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on koko perheen whatsap-ryhmä, jossa keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kaikki perheen lapset ovat jo aikuisia, osalla omia lapsiakin.
Äiti soittelee ehkä pari kertaa kuussa. Kovin paljon on äidillä aina asiaa, ja aina ei oikeasti jaksaisi niin pitkiä puheluita. Ymmärrän kuitenkin, että äiti haluaa jutella, koska kaikki lapset asuvat toisilla paikkakunnilla, ja hän asuu yksin.
Meilläkin on koko perheen (minä ja veljeni perheineen sekä meidän äitimme) WhatsApp-ryhmä, johon joku aina muutaman päivän välein kertoo jotain mukavaa tai laittaa valokuvan. Se on helppo tapa pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Siis eihän 18-25 vuotiaat soittele edes kavereilleen. Puhelimessa puhuminen on vanhanaikaista. Whatsapp viestiä vaan kivojen emojien kera.
Itse asiassa olen lukenut että emojit on nuorison mielestä noloja. En tajua miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Niin että lapsi saa sanella, millaista yhteydenpidon tulee olla?
Vinkkinä vanhemmille. Älkää soittako esikoiselle valituspuheluita nuoremmista sisaruksista, esikoinen ei ole heidän äitinsä/isänsä. Kasvatuksen hoitakoon omat vanhemmat.