Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Olen tuo, jonka poika iskee luurin korvaan. Miten olen tähän päätynyt? No, hän on jonkin sortin nepsy, kiinnostunut kavantti- ja astrofysiikasta yms. Ei ole tavallinen tallaaja.
Nuorempana hän ei tehnyt noin. Hän ei ole koskaan haistatellut tms. Tämä käytös on tullut vasta poismuuton yhteydessä. Eli en tiedä.
Pikkuveljensä on poikkeuksellisen kohtelias.
Olet älyllisesti eri tasolla, joten hän ei nauti seurastasi. Nuorempana puri hammasta, jotta jaksoi seuraanne ja utelujanne.
t. nepsy itsekin, eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Olen tuo, jonka poika iskee luurin korvaan. Miten olen tähän päätynyt? No, hän on jonkin sortin nepsy, kiinnostunut kavantti- ja astrofysiikasta yms. Ei ole tavallinen tallaaja.
Nuorempana hän ei tehnyt noin. Hän ei ole koskaan haistatellut tms. Tämä käytös on tullut vasta poismuuton yhteydessä. Eli en tiedä.
Pikkuveljensä on poikkeuksellisen kohtelias.
Toki muuttaa asiaa, jos hän on nepsy mutta tämä ei tullut ilmi ekasta viestistä. Ensin laittaisin viestin tai soittaisin perään varmistaakseni ettei katkennut vahingossa ja sitten kertoisin että minulle ei lyödä luuria korvaan. Jos kyseessä on huonot sosiaaliset taidot, kertoisin miten tilanne (kun ei halua puhua puhelimessa) hoidetaan kohteliaasti. Jos olisi taitojen puutteen sijaan ilkeyttä, olisin hyvin vihainen.
En usko, että hän on omasta mielestään ilkeä. Ja oli ongelma mikä tahansa, niin se on epäkohteliasta. Olen sanonut tämän hänelle. Mutta ei hän toimi toisin. Jos sinulla on vinkki, millä viesti menee perille, niin kerro toki.
Mitä jos vaikka lakkaisit soittamasta ilman asiaa? Poikasi yrittää aika rajulla keinolla ilmaista, että ei tahdo sinun soittavan jos mitään asiaa ei ole, ja sinä vaan sitkeästi soitat? Koska aikuisenkin lapsen täytyy olla aina ja ikuisesti äidille mieliksi?
Me nepsyt emme useinkaan pidä puhelimessa puhumisesta, joten äiti, joka soittaa vaikka ei edes asiaa ole, tuntuu lähinnä sadistiselta julmurilta.
Itse asiassa olet ihan tajuttoman itsekäs, jos kerta toisensa jälkeen soitat ilman asiaa, vaikka toinen selvästi viestii ettei sellaisia puheluita halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 25-vuotias ja äitini soittelee mielestäni liian usein sekä käy kylässä. Haluaisin että hän etsisi elämäänsä muutakin sisältöä kuin me lapset. Hankkisi ystäviä tai aloittaisi vaikka jonkin harrastuksen. Tekisi hänellekin hyvää ja antaisi meille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäämme ja identiteettiämme.
Minusta olisi ihan mukava kuulla lapsistani vähintään kahden viikon välein. Viikottain haluaisin jonkun elonmerkin tekstarin muodossa. Onko se liian usein?
Olen tuo, joka antoi esimerkkipuhelun 20 v pojan kanssa.
Mä haluan elonmerkin päivittäin. Whatsapp viesin vähintään, mieluiten edes lyhyenkin puhelun. Ainakin niin kauan kunnes ovat naimisissa ts. asuvat jonkun kanssa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Enkä todella koe vaativaani liikaa.
Et voi vaatia tai edellyttää aikuisilta lapsiltasi yhtään mitään. Voit vain toivoa ja pyytää -ja rukoilla, että olit sen verran hyvä äiti, että kanssasi halutaan olla tekemisissä.
Ei oikein kyllä siltä vaikuta.
Minä olen 26v ja vastailen tuolla tavalla lyhyesti äidilleni, ja syynä on se että hän ei ihmisenä tunnista toisten rajoja OLLENKAAN. Siis jos on monen monta kertaa pyydetty olemaan vaikka juoruamatta muiden asioista mutta viesti ei mene perille, ei kiinnosta enää jutella koska sieltä kuitenkin tulee sitä samaa skeidaa plus tiedän että juoruaa minun asiat eteenpäin vaikka useampaan kertaan olen pyytänyt ihan ystävällisesti että voisiko olla tekemättä niin. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteyden pitäminen väkisin on eräänlaista henkistä väkivaltaa, ei hyväksytä ihmisen omia rajoja. Ne rajat koskevat myös perheenjäseniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Olen tuo, jonka poika iskee luurin korvaan. Miten olen tähän päätynyt? No, hän on jonkin sortin nepsy, kiinnostunut kavantti- ja astrofysiikasta yms. Ei ole tavallinen tallaaja.
Nuorempana hän ei tehnyt noin. Hän ei ole koskaan haistatellut tms. Tämä käytös on tullut vasta poismuuton yhteydessä. Eli en tiedä.
Pikkuveljensä on poikkeuksellisen kohtelias.
Toki muuttaa asiaa, jos hän on nepsy mutta tämä ei tullut ilmi ekasta viestistä. Ensin laittaisin viestin tai soittaisin perään varmistaakseni ettei katkennut vahingossa ja sitten kertoisin että minulle ei lyödä luuria korvaan. Jos kyseessä on huonot sosiaaliset taidot, kertoisin miten tilanne (kun ei halua puhua puhelimessa) hoidetaan kohteliaasti. Jos olisi taitojen puutteen sijaan ilkeyttä, olisin hyvin vihainen.
En usko, että hän on omasta mielestään ilkeä. Ja oli ongelma mikä tahansa, niin se on epäkohteliasta. Olen sanonut tämän hänelle. Mutta ei hän toimi toisin. Jos sinulla on vinkki, millä viesti menee perille, niin kerro toki.
Mitä jos vaikka lakkaisit soittamasta ilman asiaa? Poikasi yrittää aika rajulla keinolla ilmaista, että ei tahdo sinun soittavan jos mitään asiaa ei ole, ja sinä vaan sitkeästi soitat? Koska aikuisenkin lapsen täytyy olla aina ja ikuisesti äidille mieliksi?
Me nepsyt emme useinkaan pidä puhelimessa puhumisesta, joten äiti, joka soittaa vaikka ei edes asiaa ole, tuntuu lähinnä sadistiselta julmurilta.
Itse asiassa olet ihan tajuttoman itsekäs, jos kerta toisensa jälkeen soitat ilman asiaa, vaikka toinen selvästi viestii ettei sellaisia puheluita halua.
No, olen soittanut kahdesti ilman asiaa. Niin sadistinen julmuri olen. Nyt kun minulla ei ole ollut asiaa, en ole kuullut pojasta kolmeen viikkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet sairas. Juuri siksi sinä olet rasittava ja ärsyttävä että sinä kyselet kuulumisia.
Etkö osaa olla toisen ihmisen kanssa ihan normaaliin tapaan, kyselemättä kuulumisia? Eikö sinulla ole sosiaalisia taitoja ollenkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Tiedän tämän. Juurihan kerroin, että en oppinut kerrasta, mutta opin kahden soiton jälkeen.
Ja olen silti sitä mieltä, ettei viisi minuuttia kahden viikon välein ole liikaa. Yleisellä tasolla. Kenenkään ihmisen kanssa. Niin kauan kuin toinen ei solvaa ja syyllistä siellä puhelimen päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Tiedän tämän. Juurihan kerroin, että en oppinut kerrasta, mutta opin kahden soiton jälkeen.
Ja olen silti sitä mieltä, ettei viisi minuuttia kahden viikon välein ole liikaa. Yleisellä tasolla. Kenenkään ihmisen kanssa. Niin kauan kuin toinen ei solvaa ja syyllistä siellä puhelimen päässä.
Siinä olen kyllä samaa mieltä että pyyntösi on hyvin kohtuullinen. Vaikka harmi jos toinen ei myönny, se on kuitenkin hänen oikeutensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Tiedän tämän. Juurihan kerroin, että en oppinut kerrasta, mutta opin kahden soiton jälkeen.
Ja olen silti sitä mieltä, ettei viisi minuuttia kahden viikon välein ole liikaa. Yleisellä tasolla. Kenenkään ihmisen kanssa. Niin kauan kuin toinen ei solvaa ja syyllistä siellä puhelimen päässä.
Siinä olen kyllä samaa mieltä että pyyntösi on hyvin kohtuullinen. Vaikka harmi jos toinen ei myönny, se on kuitenkin hänen oikeutensa.
No, kyllä me näemme, silloin hän viihtyy parikin tuntia seurassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
Älä sitten keksi tuollaisia hulluja periaatteita jos ne tuottavat sinulle ja muille ihmisille niin paljon harmia.
Tempaat tuulesta jotain omia päähänpistoja tai periaatteita ja sitten harmittelet kun muut ihmiset eivät toimi niiden mukaisesti.
Kyllähän elämästä ja sosiaalisista suhteista pystyy vaikean tekemään jos noin kovasti siihen pyrkii.
t. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Minkä ihmeen takia soitat jos ei ole asiaa?
Itse olen nelikymppinen nainen, eikä minulle ole tähän päivään mennessä valjennut, miksi äitini soittelee ilman asiaa. Tai sitten jonkun täysin keksityn asian takia.
En tajua tuollaista kuulumisten tenttaamista. Jos äitini on tarpeen tietää jokin elämäni tapahtuma, informoin häntä siitä. Jos ei, en informoi, eikä tuollainen rasittava utelu ainakaan välejä paranna. "Mitä sulle kuuluu?" on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä kysymyksistä.
No, kuten olen kertonut, niin olen soittanut vain pari kertaa ilman asiaa, mutta olen periaatteesta sitä mieltä, että jos ei lapsestaan (tai vanhemmastaa) mitään viikkoihin kuullut, niin ei ole liikaa vaadittu jutella viittä minuuttia. Ettei erkaannu toisesta.
SINÄ olet sitä mieltä. Lapsesi on aikuinen ja hänellä on oma mielipiteensä. Ikävää, että mielipiteenne eivät ole yhtenevät, mutta sille ei voi mitään, etkä sinä voi sanella kuinka usein ja millä tavoin teidän pitää olla yhteydessä.
Tiedän tämän. Juurihan kerroin, että en oppinut kerrasta, mutta opin kahden soiton jälkeen.
Ja olen silti sitä mieltä, ettei viisi minuuttia kahden viikon välein ole liikaa. Yleisellä tasolla. Kenenkään ihmisen kanssa. Niin kauan kuin toinen ei solvaa ja syyllistä siellä puhelimen päässä.
Siinä olen kyllä samaa mieltä että pyyntösi on hyvin kohtuullinen. Vaikka harmi jos toinen ei myönny, se on kuitenkin hänen oikeutensa.
No, kyllä me näemme, silloin hän viihtyy parikin tuntia seurassani.
Olisit sitten tyytyväinen siihen.
Asian tiimoilta kerron oman esimerkkini. Kuopukseni on 26-vuotias, erittäin itsenäinen ja omapäinen nuorimies. Hän vastaa tai ei vastaa pikku wa viesteihini hyvin lyhyesti, esim. K, tai Ok. Emme ole tavanneet korona-aikaan, kerran puoli v sitten.
Yksi päivä löysin sattumalta youtubesta kaksikon, joka postailee kivoja juttuja sinne. Toinen näistä nuorista miehistä on hyvin paljon poikani näköinen; kuin poikani eläytyvä ja ilmeikäs, puhelias ekstrovertti-versio. Olen nyt katsonut näitä tuubivideoita, tai siis tuijotan sitä korvikepoikaani... Olen ihan rakastunut. 😍🤩
Älä ainakaan tee niin kuin minun äitini: hän aloitti joka puhelunsa moitteella, että kun koskaan en voi soittaa. Ja kun soitin, saattoi sanoa ivallisesti että jaa sitä oikein soitetaan, kas kun muistat jne.
Meillä oli huonot välit eikä tuo parantanut asiaa. Koin ettei hän välitä. Nyt ajatellen, jos hän olisi sanonut ystävällisesti, että olisi kiva kuulla sinusta useammin, että miten sulla menee, olisi ollut ihan eri juttu.
Nyt tilanne on eri. Äiti on lopettanut tuon marttyyriutensa ja nykyään kiittelee, kun soitan. Olen jo viisikymppinen.
Kamala ketju 😱😭.
Esikoinen muuttamassa loppukesästä omilleen ja en IKINÄ voisi kuvitella, että en kuulisi hänestä viikottain, mieluusti useammin kuin 1x. Ja nähdä haluaisin edes joka toinen vko. Mutta tätä ketjua kun lukee niin taidan tippua korkealta ja kovaa...
En kestä 🤔😫😭
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju 😱😭.
Esikoinen muuttamassa loppukesästä omilleen ja en IKINÄ voisi kuvitella, että en kuulisi hänestä viikottain, mieluusti useammin kuin 1x. Ja nähdä haluaisin edes joka toinen vko. Mutta tätä ketjua kun lukee niin taidan tippua korkealta ja kovaa...
En kestä 🤔😫😭
No ainakin voit valmistautua etukäteen
On liian usein. Kuulostaa todella ahdistavalta.
eri