Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Meillä 19v. pojan kanssa asiat kunnossa, niitä näitä jutustelua riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Rajojen pitäminen on ok, mutta tuo on tylyä ja huonoa käytöstä. Opetat hänelle, että sinulle saa puhua noin. Puhuu myöhemmin vaimolleen samalla tavalla.
Jos minä puhuisin vanhemmille tuolla tavalla kuin joidenkin lapset täällä, ei siitä hyvä seuraisi. Eikö teillä ole itsekunnioitusta? Opettakaa niille kohtelias tapa sanoa, ettei ole hyvä hetki. Vai onko kyseessä joku oman lapsen mielistely, ettei vaan suuttuisi?
Meillä on koko perheen whatsap-ryhmä, jossa keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kaikki perheen lapset ovat jo aikuisia, osalla omia lapsiakin.
Äiti soittelee ehkä pari kertaa kuussa. Kovin paljon on äidillä aina asiaa, ja aina ei oikeasti jaksaisi niin pitkiä puheluita. Ymmärrän kuitenkin, että äiti haluaa jutella, koska kaikki lapset asuvat toisilla paikkakunnilla, ja hän asuu yksin.
Vierailija kirjoitti:
Saitteko näihin lapsiin jotenkin keskusteluyhteyden, kun he asuivat vielä kotona? Tuskailen samaa 17-vuotiaan suhteen.
Teinin kanssa kannattaa olla silloin kuulolla, kun teinillä itsellä on asiaa. Se ei välttämättä ole se heti kun itselle parhaiten sopisi. Kannattaa myös olla kiinnostunut niistä asioista mistä teini on kiinnostunut, nekään ei aina ole samoja mitkä itseä kiinnostaa 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on koko perheen whatsap-ryhmä, jossa keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kaikki perheen lapset ovat jo aikuisia, osalla omia lapsiakin.
Äiti soittelee ehkä pari kertaa kuussa. Kovin paljon on äidillä aina asiaa, ja aina ei oikeasti jaksaisi niin pitkiä puheluita. Ymmärrän kuitenkin, että äiti haluaa jutella, koska kaikki lapset asuvat toisilla paikkakunnilla, ja hän asuu yksin.
Ei se äiti osaa lukea ajatuksiasi. Voit sanoa että nyt pitää mennä, kiva oli jutella.
Tilanne varmasti muuttuu kun lapsenne saavat omia lapsia. Sitten alkaa yhteydenpito mummolaan kiinnostamaan. Ikävuodet 18-25 voi helposti olla tuollasta angstia. 30v jälkeen aikuistuvat. Pojat voi olla huonompia pitämään yhteyttä vanhempiin.
Yksi mikä voi tepsiä on se että pyydätte syömään. Jos asutte samalla paikkakunnalle. Äidin pöperöiden ääreen moni kuitenkin kaipailee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Mitä ihmettä. Miten reagoit moiseen sikailuun? Miten mahdollinen puolisosi saa puhua sinulle?
Vanhempani soittavat kerran viikossa. Asumme eri maissa, joten näemme yleensä 2-3krt vuodessa. Kerta viikkoon juttelua riittää erinomaisesti. Sen lisäksi voi vaihtaa whatsappissa vaikka kuvien muodossa kuulumisia, jos tulee tarvis. Inhoan puhelimessa puhumista, joten yhtään enempää turhaa lörpöttelyä olisi ihan liikaa.
En myöskään oikein tiedä, mistä vanhempieni kanssa pitäisi puhua. En jaksa lätistä työasioista, joita he eivät kuitenkaan ymmärrä (enkä muutenkaan vapaa-ajallani halua puhua töistä). Vapaa-ajallani teen ihan tavallisia juttuja, harvoin mitään kertomisen arvoista. He sitten kertovat mitä ovat itse tehneet, kun haluavat tehdä tikusta asiaa. "Joo, jaa" taitaa kuulua minun päästäni aika usein.
Emme jutelleet paljoakaan silloin, kun asuin vielä kotona, koulusta vain käytännössä. Aika vaikea on siis aikuisiälläkään aloittaa mistään sen syvällisemmästä.
N31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita minusta persoonana, kun asuin kotona. Ainoastaan kiinnostivat saavutukset joista saa kivoja kertomuksia ystävien kahvipöydässä.
Pidän yhteyttä kohteliaan minimimäärän.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Mun 18-v poika ei olisi edes vastannut puhelimeen, vaan olisi laittanut viestiä "Laita viestillä. "
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen "jo" 26, mutta ihanteellinen yhteydenpitotahti olisi minulle puhelu kerran kuussa, tekstari tms. vaikka pari kertaa kuussa. Asun kaukana vanhemmistani ja he haluavat pitää yhteyttä viikoittain, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta tuntuu silti raskaalta. En pidä puhelimessa puhumisesta ja olen muutenkin erakkoluonne, mutta välitän kyllä vanhemmistani kovasti, joten tunteiden kanssa tuolla ei ole mitään tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Tilanne varmasti muuttuu kun lapsenne saavat omia lapsia. Sitten alkaa yhteydenpito mummolaan kiinnostamaan. Ikävuodet 18-25 voi helposti olla tuollasta angstia. 30v jälkeen aikuistuvat. Pojat voi olla huonompia pitämään yhteyttä vanhempiin.
Yksi mikä voi tepsiä on se että pyydätte syömään. Jos asutte samalla paikkakunnalle. Äidin pöperöiden ääreen moni kuitenkin kaipailee.
Lastenhoitoa ja ruokaa ., silloinko lapset ovat kiinnostuneet vanhemmistaan ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Mun 18-v poika ei olisi edes vastannut puhelimeen, vaan olisi laittanut viestiä "Laita viestillä. "
Mutta toihan on fiksumpi tapa toimia, kuin luurin korvaan iskeminen.
jase kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tilanne varmasti muuttuu kun lapsenne saavat omia lapsia. Sitten alkaa yhteydenpito mummolaan kiinnostamaan. Ikävuodet 18-25 voi helposti olla tuollasta angstia. 30v jälkeen aikuistuvat. Pojat voi olla huonompia pitämään yhteyttä vanhempiin.
Yksi mikä voi tepsiä on se että pyydätte syömään. Jos asutte samalla paikkakunnalle. Äidin pöperöiden ääreen moni kuitenkin kaipailee.
Lastenhoitoa ja ruokaa ., silloinko lapset ovat kiinnostuneet vanhemmistaan ?
Jos ne on sellaiseen opetettu.
Nuoret aikuiset ovat jo tottuneempia viestittelemään kuin puhumaan puhelimessa. Miksei siis voi kysellä muuten vain kuulumisia viestillä, ja soittaa sitten kun on jotain asiaa mikä on järkevämpi hoitaa puhuen?
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita minusta persoonana, kun asuin kotona. Ainoastaan kiinnostivat saavutukset joista saa kivoja kertomuksia ystävien kahvipöydässä.
Pidän yhteyttä kohteliaan minimimäärän.
Omilla vanhemmilla oli 19 vuotta aikaa viettää kanssani niin paljon aikaa kuin sielu sietää ja keskustella. Olisin ollut iloinen. Ensimmäiset kerrat kun vierailin kotona poismuuton jälkeen, rivien välistä sain syyllistystä miten paljon vaivaa vierailuni aiheutti.
Nyt sitten itketään kun en jaksa kuunnella puhelimessa jotain mulle tuntemattomien ihmisten juoruja ja valitusta yksinäisyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Tutulta kuulostaa :D Vastaukset lähinnä yksisanaisia tai sanojen lyhennelmiä. Eivät vaan osaa jutella niitänäitä, kuten naiset. Pitää olla oikeaa asiaa ja miettiä paljon kysyttävää ja kerrottavaa etukäteen. Näin minulle lapsi on sanonut, että "pitää olla oikeasti asiaa". Tykkää kun en huvikseni soittele ja lätise tyhjänpäiväisyyksiä kuten toinen vanhempi. Annetaan tilaa vaikka pahalta tuntuukin, sitä ne haluaa, elää omaa elämää ja ärsyyntyvät kun äiti huolehtii. Kyllä ne sitten 40+ iässä taas huomaa meidät vanhatkin.
Tyttäreni on kyllä ihan NAINEN, mutta siltikään ei halua puhua puhelimessa kanssani.
Älkää soitelko, laittakaa viestiä whats upilla. Monet nykynuoret ei jaksa puhelimessa lätistä.
Mutta entä sitten kun tikut on jo loppuneet?