Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että aikuistuvat lapseni
22.03.2021 |
pitävät minua rasittavana tai ärsyttävänä. Yritän kyllä antaa heille tilaa, mutta en haluaisi ihan vieraantuakaan, siksi pidän heihin yhteyttä ja kyselen kuulumisia.
Kommentit (178)
Luulen, että tuossa kohtaa on tosi tärkeää vanhempana hankkia ns elämä. Eli jotain muuta ajattelemista ja tekemistä kuin se lapsi, joka yrittää pyristellä irti.
Ihan vaan kaikkien mielenterveyden kannalta.
Ei se lapsi kuitenkaan kokonaan unohda tai hylkää, mutta saattaa joutua torjumaan kovastikin, jos ei muuten saa rauhaa ja tilaa aloitella elämäänsä omaan tahtiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsenäistyvillä nuorilla on tarve luoda omat rajansa, antakaa heidän tehdä se.
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistyvillä nuorilla on tarve luoda omat rajansa, antakaa heidän tehdä se.
Rajojen vetäminen on tosi jees. Sikailu ja epäkunnioittava käytös vaatii myös rajojen vetoa. Puolin ja toisin rajat on tärkeät.
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistyvillä nuorilla on tarve luoda omat rajansa, antakaa heidän tehdä se.
Itsenäistymiseen ja napanuoran katkaisemiseen EI liity huono käyttäytyminen millään tavalla. Kyllä vanhemman on pitänyt kyetä kasvattamaan lapselle käytöstapoja, ja kyllä nuoren tulee kyetä käyttäytymään kunnioittavasti vanhempiaan kohtaan, vaikka kuinka olisi itsenäistyminen menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen."
Arvostan asennettasi ja perheenne kulttuuria
Lainatun kohdan en kuitenkaan ajattele olevan kaikille sopiva käytäntö. Aikuisen ihmisen on täysin ok myös laittaa rajat sille paljonko on yhteydessä omiin vanhempiin, kunhan tekee sen kunnioittaen ja kohteliaasti.
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Millainen ihminen minä olen mielestäsi?
Isäni i.tsem.urhan jälkeen äiti toi meille uuden isän.
Ruumis oli ollut haudassa alle kuukauden.
Minua lyötiin ja pakotettiin tekemään raskaita maatilan töitä
muutin yksin asumaan 16 vuotiaana.
En tiedä elääkö äiti.
Olenko törkeä ,kun ei kiinnosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä soitan lapsilleni hyvin harvoin mutta he laittelevat viestiä monta kertaa viikossa tännepäin. En tuppaudu heidän elämäänsä vaan annan heidän tulla mun luokseni. Lastenlasten kanssa soitellaan videopuheluita pari kertaa viikossa, samalla tulee muidenkin kuulumiset. Jos jostakin ei kuulu viikkoon niin koko porukka on kyselemässä mikä on hätänä:D
Meillä on tapana syödä yhdessä 1-4x kuukaudessa joten soittelut ei ole niin tarpeenkaan kuin nyt korona-aikana kun tapaamisia on vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Millainen ihminen minä olen mielestäsi?
Isäni i.tsem.urhan jälkeen äiti toi meille uuden isän.
Ruumis oli ollut haudassa alle kuukauden.
Minua lyötiin ja pakotettiin tekemään raskaita maatilan töitä
muutin yksin asumaan 16 vuotiaana.
En tiedä elääkö äiti.
Olenko törkeä ,kun ei kiinnosta?
Mitä ihmettä. Miten reagoit moiseen sikailuun? Miten mahdollinen puolisosi saa puhua sinulle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistyvillä nuorilla on tarve luoda omat rajansa, antakaa heidän tehdä se.
Itsenäistymiseen ja napanuoran katkaisemiseen EI liity huono käyttäytyminen millään tavalla. Kyllä vanhemman on pitänyt kyetä kasvattamaan lapselle käytöstapoja, ja kyllä nuoren tulee kyetä käyttäytymään kunnioittavasti vanhempiaan kohtaan, vaikka kuinka olisi itsenäistyminen menossa.
Epäkunnioittava käytös saattaa johtua siitä, että vanhempi ei usko kunnioittavalla ja kohteliaalla tavalla kerrottuja rajoja. Jos nuori ehdottaa, että soitellaan kun on asiaa, ja vanhempi jatkuvasti soittelee ilman asiaa, niin ei kai se ole ihme jos hermostuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Millainen ihminen minä olen mielestäsi?
Isäni i.tsem.urhan jälkeen äiti toi meille uuden isän.
Ruumis oli ollut haudassa alle kuukauden.
Minua lyötiin ja pakotettiin tekemään raskaita maatilan töitä
muutin yksin asumaan 16 vuotiaana.
En tiedä elääkö äiti.
Olenko törkeä ,kun ei kiinnosta?
Vaikutat erityisaikuiselta. Jostain laitokseltako viestittelet tänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko omasta lapsesta pakko tykätä?
Onko omasta äidistä pakko tykätä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa se, että vaikka kävisi kylässä niin heti ulko-ovella lähtiessä takaisin lähtiessä alkaa syyllistys että olisi pitänyt olla kauemmin ja käydä useammin ja nyt on taas niin yksinäistä. Kerran häpeäkseni tiuskaisin että kannattaisiko sitten hankkia kavereita.
Siellä kylässä ollessa kuitenkin ei paljon minun asiani kiinnosta. :D saarnataan vaan miten pitäisi olla ja elää. Haukutaan kaikkea minulle tärkeää.
He ovat rakkaat vanhempani, joten tottakai silloin tällöin tätä siedän. Mutta minulle se on lähinnä tylsä ja ahdistava kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöyristyttävää käytöstä, että nuori aikuinen tiuskii äidilleen ja lyö luurin korvaan! Miten olette päätyneet tilanteeseen että tuollainen käytös olisi mitenkään hyväksyttävää?!
Itse muutin 18-vuotiaana kotona, ja köyhänä opiskelijana (ja ehkä viikonlopun biletyksenkin jälkeen) oli kiva aina sunnuntaisin mennä vanhemmille syömään ja viettämään perheaikaa. Juteltiin kuulumiset ja viikon uutisista ja milloin mistäkin.
Nyt 35-vuotiaana käyn oman perheeni kanssa edelleen vähintään joka toinen sunnuntai vanhemmillani syömässä, ja useimmiten sisaruksenikin tulevat paikalle. On mukavaa kun (lapsuuden) perheen yhteinen aika ei rajoitu vain esim yhdessä vietettäviin jouluihin tms. Jos emme tapaa sunnuntaisin, soitamme n kerran viikossa/kahdessa kuulumiset.
Minut kasvatettiin kohtuullisen tiukan kurin mukaan, ja pienestä asti oli selvää että omia vanhempia niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, ja puhutellaan kohteliaasti. Tiuskiminen tms ei todellakaan tullut kysymykseen. Olen kiitollinen näistä opeista, keskustelutaidoista ja hyvistä ihnissuhdetaidoista.
Vielä tänäkin päivänä kun huomaan vanhempieni soittaneen, soitan välittömästi takaisin. Ihan vain kunnioituksesta, mutta toki myös siksi jos heillä ikääntyessään olisi joku hätätilanne. Omille lapsilleni opetan myös, että vanhemmille vastataan aina heti, tai asap kun huomaavat puhelun tulleen.
Hyvin on toiminut tähän mennessä, eikä ole syytä epäillä etteikö toimisi jatkossakin.
Millainen ihminen minä olen mielestäsi?
Isäni i.tsem.urhan jälkeen äiti toi meille uuden isän.
Ruumis oli ollut haudassa alle kuukauden.
Minua lyötiin ja pakotettiin tekemään raskaita maatilan töitä
muutin yksin asumaan 16 vuotiaana.
En tiedä elääkö äiti.
Olenko törkeä ,kun ei kiinnosta?
Kovia kokenut ja katkeroitunut. Toivottavasti saat keskusteluapua ja pystyt antamaan anteeksi. Anteeksi antaminen ei tarkoita samaa kuin asian hyväksyminen. Anteeksiantaminen vapauttaa Sinut katkeruudesta. Voimia selvittää asiat! Toivottavasti äitisi on vielä elossa ja saisit selvitettyä välisiä hänenkin kanssaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Keskustelu kaksikymppisen poikani kanssa:
- haloo, mitä asiaa?
- ei mitään, soittelennvain, mitä sulle kuuluu?
- en mä jaksa nyt puhua.
Ja luuri korvaan.En koskaan tuomitse, enkä syyllistä, ja pyrin pidättäytymään kaikista neuvoistakin, mutta...
Tutulta kuulostaa :D Vastaukset lähinnä yksisanaisia tai sanojen lyhennelmiä. Eivät vaan osaa jutella niitänäitä, kuten naiset. Pitää olla oikeaa asiaa ja miettiä paljon kysyttävää ja kerrottavaa etukäteen. Näin minulle lapsi on sanonut, että "pitää olla oikeasti asiaa". Tykkää kun en huvikseni soittele ja lätise tyhjänpäiväisyyksiä kuten toinen vanhempi. Annetaan tilaa vaikka pahalta tuntuukin, sitä ne haluaa, elää omaa elämää ja ärsyyntyvät kun äiti huolehtii. Kyllä ne sitten 40+ iässä taas huomaa meidät vanhatkin.
Tyttäreni on kyllä ihan NAINEN, mutta siltikään ei halua puhua puhelimessa kanssani.
Outo asenne ettei pojat osaisi puhua niitänäitä. Osaa tai ei osaa, ei ole sukupuolesta kiinni (kuin ehkä kasvatuksen seurauksena.) Luonteesta ja yhteisistä kiinnostuksen kohteista se on kiinni.
Olen nainen ja mulla on enemmän juteltavaa isäni kuin äitini kanssa. Ihan vaan sattumalta kiinnostukset kohtaa.
Entä jos ei ole mitään juteltavaa? Isän ja/tai äidin luonteet täysin erilaiset kuin lapsensa. Muistan kun äitini oli noin 40 v. ja mummo soitteli piiiiitkiä puheluita ja äiti niitä yritti välillä vältellä, kun ei olisi ehtinyt tunniksi puhelimeen. Nyt minä olen se välttelijä, kun äiti soittaa. Usein vastaan heti, mutta en aina. Soitan takaisin kun ehdin.
Olen jo yli 10 vuoden ajan käynyt (nyt jo aikuisen) lapseni kanssa kerran vuodessa jossain reissussa kahdestaan. Se on aina ollut tärkeä kohokohta meille molemmille. On käyty kauempana ja lähempänä. Oleellista on ollut yhteinen suunnittelu, mukavat yhteiset kokemukset (myös tiukalla budjetilla tarkkaan yhdessä suunnitellen), hyvä ruoka ja parempi mieli. Reissun tiimellyksessä on aina tullut välillä juteltua syntyjä syviä. Mielestäni nämä reissut ovat yhdistäneet meitä paljon. Myös muutama ihan road trip on tehty.
Lapsi oli n. 10 kun aloitimme tämän. Taidan jatkaa hamaan loppuun asti, tai kunnes terveys pettää. Harva nuori tai nuori aikuinen kieltäytyy reissusta, jos sellaista tarjotaan. Reissussa jutellaan sitten koko vuoden edestä.
Voiko puolison jättää jos siitä tulee ruma ja se haisee pahalle?
Vierailija kirjoitti:
Onko omasta lapsesta pakko tykätä?
Onko ilkeitä vanhempia pakko miellyttää?
Outo asenne ettei pojat osaisi puhua niitänäitä. Osaa tai ei osaa, ei ole sukupuolesta kiinni (kuin ehkä kasvatuksen seurauksena.) Luonteesta ja yhteisistä kiinnostuksen kohteista se on kiinni.
Olen nainen ja mulla on enemmän juteltavaa isäni kuin äitini kanssa. Ihan vaan sattumalta kiinnostukset kohtaa.