Yksinäinen Sauli Paavola, 43, ei ole koskaan pitänyt ketään kädestä ja toive rakkauden löytymisestä on hiipunut

Korona-ajassa on ehkä se hyvä puoli, että huomataan se kuinka monet ihmiset elävät sellaista elämää muutenkin. Jotkut sellaista tahtoen ja jotkut taas tahtomattaan. On silti hyvä muistaa, että yksinäisyyttä on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Sauli taitaa kuitenkin olla vaativa mies? Hän on ihan ok näköinen ja varmasti saisi naisen itselleen, jos vain haluaa.

- ootko töissä vai opiskeletko?

- en kumpaakaam....

- ootko sairaslomalla?

- en...

- vaan?

- .......???

Edes Lauri Tilkasta ei jaksaisi kauan katella jos toimeliaisuus ja virkeys olisi pyöreä nolla.

Tsemppihali Saulille! Toivon että Saulille löytyisi joku ikäisensä nainen joka on myös kokenut samankaltaisen kohtalon.

Tuo on aivan totta mitä sanoi dokumentin lopussa: olisi pitänyt ottaa riskejä. 😔Toivottavasti nuoret ihmiset ottaisivat tästä opikseen.

Minusta tuntuu, että jutun henkilöllä voisi olla myös autisminkirjoon kuuluvia piirteitä. Jos yhdistetään ujous, vahingoitettu itsetunto ja autismi, niin en ihmettele ollenkaan, että ystävien ja kumppanin löytäminen ei onnistu. Minulla on autistisia piirteitä ja olen ujo, ja voin kertoa, että ihan puhtaalla tuurilla on löytynyt kumppani. Ystäviä ei ole. Koulutuksen ja työpaikan olen saanut, mutta nekin vasta diagnoosin ja kuntoutuksen avulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sauli taitaa kuitenkin olla vaativa mies? Hän on ihan ok näköinen ja varmasti saisi naisen itselleen, jos vain haluaa.

Ei tarvitse olla kuin sosiaalisten tilanteinden pelko, ujous tai paniikkihäiriö niin pariutuminen on hankalaa. Sitä ei vaan ihmiset ymmärrä joilla ei ole niitä ongelmia.

Kyllä me sen ymmärrämme. Jossain määrin itseään voi muuttaa. Olen itse ollut todella ujo lapsi, joka ei uskaltanut puhua edes kavereiden vanhemmille. Koulussa ei ollut kavereita, kun olin ainoa, joka kulki kirkonkylän kouluun pitkän matkan takaa. Omalla kylällä ei ollut ikäisiäni tyttöjä. Esitelmän pitäminen oli painajaista.

Vasta yliopistossa pakottauduin kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle. Kerta toisensa jälkeen. Olin muuttanut uuteen kaupunkiin ja päättänyt alitajuisesti omaksua toisenlaisen roolin. Ja pääsin irti ujoudesta. Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat sellaisia, mihin on saatavissa apua terapiassa ja lääkkeistä, mutta ujoudella on turha kaventaa omaa elämäänsä.

Aivot ovat muovautuva elin, joten itseään voi muuttaa! Turha tosiaan antautua kohtalolle, parempi on päättää mitä haluaa tehdä ja tehdä parhaansa sinne päästäkseen. "Fake it Till you Make it!" Joskus se vaatii sitä, että repäisee itsensä niistä tutuista ympyröistä.

Itsekin lukioon mennessä olin kovan paikan edessä, en tuntenut ketään sieltä ja melkein jätin menemättä! Mutta se olikin onnenpotku, etten jäänyt jumiin ujon seinäruusun rooliini. Päätin, että kaikkia muitakin on pakko jännittää uusi tilanne enkä sitä silti erota päällepäin, miksi muut siis tietäisivät minun päänsisäisestä dialogista (joka mollasi, vähätteli ja häpesi). Kukaan ei myöskään tunne minua, eli heillä ei ole odotuksia miten minun pitäisi käyttäytyä. Päätin, että sama käyttäytyä itsevarmasti vaikka mokaa ja esitän vain, että olen vain niin ok itseni kanssa, että ei haittaa. Ja kun vuodet vierivät, huomasin että asiakaspalveluun liittyvä työpaikkani koulun ohella muovasi pakosta minuuttani siihen suuntaan, mihin halusinkin. Parisuhde löytyi myös kesätöistä: supersosiaalisen, todella komean pojan kanssa. (Se oli asia erikseen, miten oma epävarmuus oli sössiä tilanteen, kun en uskonut oman ulkonäön ja viehätysvoiman riittävän hänelle ja kuvittelin olevani jonkin amerikkalaisen teinileffan ivattava tyyppi, jolle tehdään hyvännäköisen pojan taholta "jekku".) Nyt olen niin avoin ja sosiaalinen introvertti, että työkaverit ei usko edes kun kerron nuoruudestani. Sanottakoon, että koen olleeni pienenä lapsena samanlainen kuin nyt, kouluaika ja ystävyyssuhteet pakottivat minut ikään kuin väärille urille.

Jos on oikeasti ujo ja jännittää sosiaalisissa tilanteissa, niin ei se feikkaaminen auta. Olen aloittanut kahdesti korkeakoulussa ja päättänyt molemmilla päästä eroon yksinäisyydestä. Olen vaan niin hiljainen, enkä keksi mitään sanottavaa pitkiin aikoihin. Jos taas päätän pakottaa itseni sanomaan jotain, niin kommentit ovat helposti vähän omituisia. Joskus sanon myös "mitä sattuu" (en törkeyksiä, mutta esim. asiavirheitä) vain siksi, että jännitän niin paljon. Eikä se ole hauskaan vaan kiusallista.

Sinulla oli edellytykset päästä eroon ulkopuolisen roolista ja onnistuit. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pystyisivät samaan, varsinkaan "feikkaamalla" ja pakottamalla. Joillakin voi olla vaan "aivokemiat" sellaiset, että jähmettyy sosiaalisissa tilanteissa. Silloin se pakolla mukaan meneminen aiheuttaa toisissakin hämmennystä. Olen myös ollut asiakaspalvelutöissä, eikä se minun kohdallani auttanut sosiaaliseen kömpelyyteen vaan pikemminkin pahensi sitä.

Kaikista parasta apua ja tukea Saulin tavoin yksinäiselle ihmiselle olisi tilanteet, joissa hän saisi varauksetta kokea saavansa olla oma itsensä. Valitettavasti niitä ei ole helppo järjestää, sillä ihmisillä ei vaan yksinkertaisesti ole kiinnostusta lähteä sellaisia tilanteita tarjoamaan yksinäiselle ihmiselle.

Tuo olikin kommentti tuohon edelliseen kommenttiin, eli nimenomaan ujouden aiheuttamaan sosiaalisen tilanteiden pelkoon. Olisi pitänyt vielä tarkentaa omassa tekstissä.

Mutta olen kyllä silti sitä mieltä, että se auttaisi kaikkia, jos ymmärtää että valtaosalla ihmisistä se sisäinen dialogi on jotain ihan muuta kuin miltä se ulkopuoliselle näyttää. Ja suurin osa ihmisistä on empaattisia ja ymmärtää outouksia, jos ne vaikka ihan rohkeasti kertoo. Itse olen sanonut suoraan ihmisille, että sosiaalinen osaamiseni on ns väkisin aikuisena opeteltua, jolloin esim. kohtelias kuulumisten kysely tuntuu tosi tökeröltä ja vaivaannuttavalta, jonka vuoksi korvaan sen jollekin sosiaalisesti lahjakkaammalle oudolta tuntuvalla jutustelulla.

Olen ollut teininä myös pakko-oireinen, josta olen päässyt omalla "altistusterapialla" (en tajunnut että ahdistuksellani on diagnoosi ennen kuin aikuisena ja että olisin voinut tarvita ulkopuolista apua aiemminkin) eroon sen sijaan että olisin vajonnut syvemmälle sen rajoittamaan elämään. Jälleen asia, joka ei kaikilla onnistu ja itsellänikin tuurilla, mutta jotenkin minua on auttanut ymmärtää, että aivojakin voi treenata tietoisesti. Toiset kaipaa siihen ulkopuolista apua, esim kognitiivista terapiaa ja vaikka lääkitystäkin, mutta onneksi itsellä kaikki kävi loppujen lopuksi ihan hyvin. Vaikka se ei tosiaan ole siltä sillä hetkellä tuntunut!

En siis millään tarkoita vähätellä, mutta ajattelin jakaa omat kokemukset, sillä voin luvata että päällepäin minusta ei näitä asioita kukaan tunnistaisi — eli toivoa on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen mielellään ottaa omasta mielestään laadukkaan miehen tai naisen. Syrjäänvetäytyvät on luonnollisesti pelin ulkopuolella vaikka muuten olisi asiat kunnossa. Tämä olisi hyvä opettaa lapsille jo ekalla luokalla ettei havahdu siihen vasta nelikymppisenä.

Ottaisivat varmaan mielellään mutta fakta on että 70% miehistä joutuu tyytymään siihen mitä saa vaikka ei miellyttäisikään.

Sitten on kyllä jo miesten omassa vaatimustasossa jotain pielessä, jos noin suuri osuus ei millään onnistu löytämään itseään miellyttävää kumppania. Mikä tekee 70%:sta miehiä omasta mielestään niin erikoisia tapauksia, ettei tavallinen, kiva nainen miellytä?

Jo elämää nähneenä naisena en ottaisi 95% miehistä. Ehkä luku on oikeasti vielä suurempi. Nuorena luulin, että sopivia kumppaneita on joka nurkan takana.

Elämää nähnyt nainen olen minäkin, enkä ole koskaan edes päässyt kuvittelemaan, että sopivia kumppaneita olisi joka nurkan takana. En edes nuorena ole kumppanin löytämistä niin helpoksi kokenut. Mutta kyllä minulla kuitenkin kolme vakavamman puoleista parisuhdetta on ollut, eikä kertaakaan ole tarvinnut epämiellyttävään mieheen tyytyä. Jokaisesta olen oikeasti tykännyt. En myöskään tuttavapiiristäni tunne yhtään ainutta naista, jonka olisi ollut pakko mielestään epämiellyttävän miehen kanssa ruveta olemaan, koska miellyttäviä ei muka vain olisi ollut. Koko ajatus olla parisuhteessa jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei miellytä, tuntuu minusta absurdilta. Olen yksin mieluummin kuin vastenmielisen miehen kanssa.

Kun sitoudun kumppaniin esim. avioliitolla, oletan, että suhde kestää loppuelämän.

Jos ero tulee muusta syystä kuin kumppanin kuole masta johtuen, vähintään toinen puoliso on kokenut toisen "epämiellyttäväksi".

On siis eri asia ihastua, jopa rakastua ihmiseen ja toisaalta kokea hänet sopivaksi kumppaniksi elämän juoksussa.

Näitä ihastuksen (ja halun) herättäviä tyyppejä on vaikka kuinka paljon. Vanhempana oppii näkemään syvemmälle eli onko siitä ihanasta kumppaniksi juuri minulle.

Sitä tarkoitin, että ehkä (suuruusluokkaa) 95% EI ole lopulta sopivia. Vaikka itse tykkäisi edelleen, haluaisi pysyvyyttä ja tekee kompromisseja, se toinen ei välttämättä ajattele ja toimi samoin.

Minusta ei ole sarjapariutujaksi, eli katson tarkkaan, keneen sitoudun. Elämänarvojen pitää mätsätä ennen kaikkea ja se muu kemia viel lisäksi.

Toki jos tavoitteena on ihan muunlainen suhde, näille on paljon potentiaalisia lyhytkumppaneita maailman turuilla (ainakin teoriassa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sauli taitaa kuitenkin olla vaativa mies? Hän on ihan ok näköinen ja varmasti saisi naisen itselleen, jos vain haluaa.

Ei tarvitse olla kuin sosiaalisten tilanteinden pelko, ujous tai paniikkihäiriö niin pariutuminen on hankalaa. Sitä ei vaan ihmiset ymmärrä joilla ei ole niitä ongelmia.

Kyllä me sen ymmärrämme. Jossain määrin itseään voi muuttaa. Olen itse ollut todella ujo lapsi, joka ei uskaltanut puhua edes kavereiden vanhemmille. Koulussa ei ollut kavereita, kun olin ainoa, joka kulki kirkonkylän kouluun pitkän matkan takaa. Omalla kylällä ei ollut ikäisiäni tyttöjä. Esitelmän pitäminen oli painajaista.

Vasta yliopistossa pakottauduin kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle. Kerta toisensa jälkeen. Olin muuttanut uuteen kaupunkiin ja päättänyt alitajuisesti omaksua toisenlaisen roolin. Ja pääsin irti ujoudesta. Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat sellaisia, mihin on saatavissa apua terapiassa ja lääkkeistä, mutta ujoudella on turha kaventaa omaa elämäänsä.

Aivot ovat muovautuva elin, joten itseään voi muuttaa! Turha tosiaan antautua kohtalolle, parempi on päättää mitä haluaa tehdä ja tehdä parhaansa sinne päästäkseen. "Fake it Till you Make it!" Joskus se vaatii sitä, että repäisee itsensä niistä tutuista ympyröistä.

Itsekin lukioon mennessä olin kovan paikan edessä, en tuntenut ketään sieltä ja melkein jätin menemättä! Mutta se olikin onnenpotku, etten jäänyt jumiin ujon seinäruusun rooliini. Päätin, että kaikkia muitakin on pakko jännittää uusi tilanne enkä sitä silti erota päällepäin, miksi muut siis tietäisivät minun päänsisäisestä dialogista (joka mollasi, vähätteli ja häpesi). Kukaan ei myöskään tunne minua, eli heillä ei ole odotuksia miten minun pitäisi käyttäytyä. Päätin, että sama käyttäytyä itsevarmasti vaikka mokaa ja esitän vain, että olen vain niin ok itseni kanssa, että ei haittaa. Ja kun vuodet vierivät, huomasin että asiakaspalveluun liittyvä työpaikkani koulun ohella muovasi pakosta minuuttani siihen suuntaan, mihin halusinkin. Parisuhde löytyi myös kesätöistä: supersosiaalisen, todella komean pojan kanssa. (Se oli asia erikseen, miten oma epävarmuus oli sössiä tilanteen, kun en uskonut oman ulkonäön ja viehätysvoiman riittävän hänelle ja kuvittelin olevani jonkin amerikkalaisen teinileffan ivattava tyyppi, jolle tehdään hyvännäköisen pojan taholta "jekku".) Nyt olen niin avoin ja sosiaalinen introvertti, että työkaverit ei usko edes kun kerron nuoruudestani. Sanottakoon, että koen olleeni pienenä lapsena samanlainen kuin nyt, kouluaika ja ystävyyssuhteet pakottivat minut ikään kuin väärille urille.

Jos on oikeasti ujo ja jännittää sosiaalisissa tilanteissa, niin ei se feikkaaminen auta. Olen aloittanut kahdesti korkeakoulussa ja päättänyt molemmilla päästä eroon yksinäisyydestä. Olen vaan niin hiljainen, enkä keksi mitään sanottavaa pitkiin aikoihin. Jos taas päätän pakottaa itseni sanomaan jotain, niin kommentit ovat helposti vähän omituisia. Joskus sanon myös "mitä sattuu" (en törkeyksiä, mutta esim. asiavirheitä) vain siksi, että jännitän niin paljon. Eikä se ole hauskaan vaan kiusallista.

Sinulla oli edellytykset päästä eroon ulkopuolisen roolista ja onnistuit. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pystyisivät samaan, varsinkaan "feikkaamalla" ja pakottamalla. Joillakin voi olla vaan "aivokemiat" sellaiset, että jähmettyy sosiaalisissa tilanteissa. Silloin se pakolla mukaan meneminen aiheuttaa toisissakin hämmennystä. Olen myös ollut asiakaspalvelutöissä, eikä se minun kohdallani auttanut sosiaaliseen kömpelyyteen vaan pikemminkin pahensi sitä.

Kaikista parasta apua ja tukea Saulin tavoin yksinäiselle ihmiselle olisi tilanteet, joissa hän saisi varauksetta kokea saavansa olla oma itsensä. Valitettavasti niitä ei ole helppo järjestää, sillä ihmisillä ei vaan yksinkertaisesti ole kiinnostusta lähteä sellaisia tilanteita tarjoamaan yksinäiselle ihmiselle.

Tuo olikin kommentti tuohon edelliseen kommenttiin, eli nimenomaan ujouden aiheuttamaan sosiaalisen tilanteiden pelkoon. Olisi pitänyt vielä tarkentaa omassa tekstissä.

Mutta olen kyllä silti sitä mieltä, että se auttaisi kaikkia, jos ymmärtää että valtaosalla ihmisistä se sisäinen dialogi on jotain ihan muuta kuin miltä se ulkopuoliselle näyttää. Ja suurin osa ihmisistä on empaattisia ja ymmärtää outouksia, jos ne vaikka ihan rohkeasti kertoo. Itse olen sanonut suoraan ihmisille, että sosiaalinen osaamiseni on ns väkisin aikuisena opeteltua, jolloin esim. kohtelias kuulumisten kysely tuntuu tosi tökeröltä ja vaivaannuttavalta, jonka vuoksi korvaan sen jollekin sosiaalisesti lahjakkaammalle oudolta tuntuvalla jutustelulla.

Olen ollut teininä myös pakko-oireinen, josta olen päässyt omalla "altistusterapialla" (en tajunnut että ahdistuksellani on diagnoosi ennen kuin aikuisena ja että olisin voinut tarvita ulkopuolista apua aiemminkin) eroon sen sijaan että olisin vajonnut syvemmälle sen rajoittamaan elämään. Jälleen asia, joka ei kaikilla onnistu ja itsellänikin tuurilla, mutta jotenkin minua on auttanut ymmärtää, että aivojakin voi treenata tietoisesti. Toiset kaipaa siihen ulkopuolista apua, esim kognitiivista terapiaa ja vaikka lääkitystäkin, mutta onneksi itsellä kaikki kävi loppujen lopuksi ihan hyvin. Vaikka se ei tosiaan ole siltä sillä hetkellä tuntunut!

En siis millään tarkoita vähätellä, mutta ajattelin jakaa omat kokemukset, sillä voin luvata että päällepäin minusta ei näitä asioita kukaan tunnistaisi — eli toivoa on!

Lisään vielä, että ei minulle siltä lukiosta tarttunut yhtään kaveria mukaan elämääni, parin kanssa olin ystävällisimmissä väleissä, mutta en vapaa-ajalla yhtään. Ammattikorkeasta sitten löysin yhden edelleen elämässäni olevan ystäväksikin kutsutun kaverin, mutta asutaan eri paikkakunnilla ja ollaan muutamia kertoja vuodessa yhteydessä ja kyläillään. Kivat työkaverit ovat iso osa elämääni ja koirien kautta olen myös saanut muutamia kavereita. Se että olen introvertti eli tykkään olla enemmän rauhassa, tarkoittaa että se sosiaalisuus töissä, harrastuksessa ja miehen kanssa on tarpeeksi, enkä kaipaa hirveästi mitään ulkopuolista.

Saukkis jos luet tätä. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa -- voit jatkaa itsesäälistä ulinaa -- tai voit päättää itse elämäsi suunnan.

Selaa Jordan Petersonin uutta materiaalii nimeltään Beyond Order.

Hommaa salikortti, käy parturis.

Fiilaa olevasi itsevarma, röyhkeä, dominoiva Moderni Mies.

Kaikki lähtee siit fiiliksest mitä sä fiilaat.

Panosta Saukkis kans uusiin kledeihin. Joku jo sanos hyvin et noi kledet sopii parhaiten vanhainkotiin.

Freshhii Monclerii ja Guccii tilaukseen.

Jotenkin tympäisi tämä Saulin tarina. Kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti, niin häneltä on jäänyt väliin koko aikuistuminen. Työuran rakekentaminen, sosiaalisten suhteiden luominen (kaverit), itsenäinen asuminen ilman äidin apua, jne. Ja mitä Sauli tavoittelee? No naisystävää, jonka jotenkin pitäisi täyttää tyhjä elämä.

Ei kukaan ryhdy tuollaiseen aikuiskasvatusprojektiin.

KILTTIYS kirjoitti:

Panosta Saukkis kans uusiin kledeihin. Joku jo sanos hyvin et noi kledet sopii parhaiten vanhainkotiin.

Freshhii Monclerii ja Guccii tilaukseen.

No ei ikäiselleen hieman vanhahtavan tyylin tilalle kannata kuitenkaan mitään noloa nuorten tai keskenkasvuisten kalliilla brändeillä snobbailevien tyhjää tyyliä tavoitella, olipa sellaiseen varaa tai ei. Mieluummin tosiaan joku liikunnallinen harrastus aloittaen kävelystä (oma suosikkiharrastus kun rahaa ei ollut, ja harrastuksena edelleen) ja siihen sopivia hieman nuorekkaampia / sporttisempia kuteita sitten päälle, sopii myös pienempään budjettiin. Kun alkaa päästä parempaan kuntoon, paranee myös itsetunto ja se alkaa säteillä ulospäinkin. Tsemppiä kaikille! Terveisin mieshenkilö

Olen todella tyytyväinen, kun olen päässyt naisista eroon. Naisia on ollut, mutta nyt en ota enää ketään tänne haisemaan. Tiedän että on olemassa fiksuja naisia, mutta hekin ovat mielellään omillaan.

Mieli on tyyni ja rauhallinen. Pidän itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tympäisi tämä Saulin tarina. Kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti, niin häneltä on jäänyt väliin koko aikuistuminen. Työuran rakekentaminen, sosiaalisten suhteiden luominen (kaverit), itsenäinen asuminen ilman äidin apua, jne. Ja mitä Sauli tavoittelee? No naisystävää, jonka jotenkin pitäisi täyttää tyhjä elämä.

Ei kukaan ryhdy tuollaiseen aikuiskasvatusprojektiin.

Joo, ystävä ei ole mikään terapeutin korvike.

Tavallista arkipuhetta voi opetella puhumalla aluksi vaikka säästä tutuille, puolitutuille tai vaikka ihan tuntemattomillekin. Eivät ihmiset koko ajan uskoudu toisilleen, suuri osa ajatustenvaihdosta on ihan puuta heinää.

Kiva kuulla että on meitä muitakin, samaa ikäluokkaa ollaan (46). Läski olen, ehkä ihan ok näköinen muuten. En huoli ketä tahansa, jos ei natsaa niin ei... Harrastuksia ei ole, kaikki vapaa-aika on koirien kanssa. Töissä saan onneksi käydä, etten sentään ala puhumaan koiraa ja menemään nelinkontin 😄 . Kerran olin suhteessa, ehkä 5x suutelin ja siinä kaikki. Tsemppiä sulle ❤

Tästä tulee mieleen se Fingerpori-strippi joka sanoi "Pidän aina ovea auki naisille... Mutta ei niitä tule." Ja kuvassa avonainen ulko-ovi. 

Jos on kovin ujo, asuu pienellä paikkakunnalla ja/tai on erityisen vähän kavereita, niin onhan se vähän vaikea löytää itselleen kumppania. Kannattaisi yrittää netin kautta, jos muuten ujostuttaa. Lähtee vaikka keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Varmasti löytyy myös naisia, jotka ovat hyvin ujoja eivätkä ole aikaisemmin seurustelleet. Tosin aika vähän.

Mutta jos ei yritä, niin ei saakaan mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tympäisi tämä Saulin tarina. Kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti, niin häneltä on jäänyt väliin koko aikuistuminen. Työuran rakekentaminen, sosiaalisten suhteiden luominen (kaverit), itsenäinen asuminen ilman äidin apua, jne. Ja mitä Sauli tavoittelee? No naisystävää, jonka jotenkin pitäisi täyttää tyhjä elämä.

Ei kukaan ryhdy tuollaiseen aikuiskasvatusprojektiin.

Mulle taas tuli just päinvastaiset fiilikset. Haluaisin jotenkin auttaa Saulia ja harmittaa hirveästi, että hän on selvästi ihan sattumanvaraisista syistä jäänyt paitsi monesta kivasta kuten parisuhteista ja työpaikasta. Suurin puute hänellä on varmaankin itsetunnon ja itsevarmuuden heikkous. Hänhän vaikuttaa todella mukavalta, nöyrältä, tavalliselta ja jopa tunneälykkäältä ihmiseltä. Harva hänen sijassaan osaisi analysoida omaa tilannettaan valtakunnan televisioissa noin rohkeasti, viisaasti ja avoimesti. Ja ulkonäöstä hänen kumppanin löytäminen ei pitäisi ainakaan olla kiinni, hän on omalla tavallaan ihan nallekarhumaisen komea. 

Sauli on vain ihmissuhteiden (ja työn) puutteessa jäänyt vaille positiivista ja rohkaisevaa palautetta, mitä yleensä saadaan juuri läheisiltä ihmisiltä esim. työ ja harrastustilanteissa. Ja joka sitten rohkaisee ihmistä edelleen yrittämään lisää, kokeilemaan uusia asioita ja tutustumaan uusiin ihmisiin.  Jokainen voi päästä siihen positiiviseen kierteeseen ja jokainen voi myös jäädä siihen negatiiviseen kierteeseen. Sattumalla on iso osuus siihen, kumpaan sinä ja minä olemme päätyneet ja mitä meistä on tullut. 

Ehkä kukaan ei halua "aikuiskasvatusprojektia" mutta jos Sauli olisi vaikka minun veljeni tai ystäväni niin kannustaisin häntä lähtemään johonkin yhdessä kanssani johonkin harrastukseen, jossa hän voisi tavata uusia ystäviä (ilman paineita niiden löytämisestä ) ja saada positiivisia kokemuksia. Ehkä jonkinlainen life coach voisi auttaa Saulia?

Myös Saukkis ilmainen vinkki että vaikka olet vahvasti identifioinut autismiin niin voit helposti parantua autismista/aspergismistä. Fiilaa olevasi autistin vastakohta -- fiilaa olevasi panomies tai Moderni Mies -- niin se manifestoituu ennen pitkää myös 3d ulottuvuuteen.

Täällä kun on näin paljon näitä avuliaita sieluja jotka haluavat auttaa sauli-reppanaa(elämä muuten mallillaan) niin kaikki nämä huolehtivat voisivat lähteä mukaan vaikka ystävä-toimintaan, kamuksi niille joilla on oikeita fyysisiä esteitä esim ulos menolle, sairaudet ja vammat. Tulee hyvä mieli kun näkee näin paljon lähimmäisistä välittäviä.

Ai eikö kiinnosta pyörätuolissa oleva halvaantunut nainen tai neurologista sairautta sairastava mies..hmm okay.

Olen joskus ystävystynyt umpipassiivisen ihmisen kanssa.

Ei noin toivottoman. Kävi töissä, mut muuten innoton ja aloitekyvytön mielipiteetön.

Oli raskasta ja tylsää seuraa. Semmonen vain ottaa eikä anna mitään.

Toikin tyyppi voisi tehdä työtä kotoaan

Ihme että yhteiskunta antaa terveen miehen lorvailla koko elämänsä.

Tolla on sikäli onnea, että on ilmeisesti terve.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tympäisi tämä Saulin tarina. Kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti, niin häneltä on jäänyt väliin koko aikuistuminen. Työuran rakekentaminen, sosiaalisten suhteiden luominen (kaverit), itsenäinen asuminen ilman äidin apua, jne. Ja mitä Sauli tavoittelee? No naisystävää, jonka jotenkin pitäisi täyttää tyhjä elämä.

Ei kukaan ryhdy tuollaiseen aikuiskasvatusprojektiin.

Joo, ystävä ei ole mikään terapeutin korvike.

Tavallista arkipuhetta voi opetella puhumalla aluksi vaikka säästä tutuille, puolitutuille tai vaikka ihan tuntemattomillekin. Eivät ihmiset koko ajan uskoudu toisilleen, suuri osa ajatustenvaihdosta on ihan puuta heinää.

Teinit voivat höpötelläkin puutaheinää, mutta mitä aikuiseksi kehittynyt ihminen saa turhasta, tyhjänpäiväisestä höpinästä? 🤔

Valheellisen, joukkoon kuulumisen tunteen? Illuusion kohtaamisesta? Mitä??