Kerroitko terapeutille häpeällisimmät ym. asiat?

Ihan totaalisesti oksensin kaiken ulos. Sitä vartenhan siellä oltiin. 

Kyllä.

En pystynyt kertomaan, vaikka häpeä on nimenomaa se syy miksi terapiaa tarvin (tarvisin vieläki...) naispoliisi

Vaikeaa oli kertoa silloin parikymppisenä niistä kaikkein kiusallisimmista aiheista, kuten ulkonäköangstit ja homoseksuaaliset tuntemukset. Kaikkea epäolennaista liibalaabaa lapsuudestani sitten juteltiin kuukausikaupalla.

Ja kun kerroin, niin se terapeutti ei ottanut niitä lainkaan vakavissaan ja luuli, etten ollut tosissasi (ulkonäköangstit) tai sitten piti niin hyväksyttyinä niitä lieviä lesbotaipumuksia, ettei nähnyt niissä mitään ongelmallista. Jotenkin ikävä olo jäi siitä mitätöinnistä, enkä uskaltanut ottaa niitä puheeksi uudelleen.

Siksihän sinne mennään, kun uskaltaa jollekin kertoa, häpeä katoaa, seuraavalle ihmiselle asioista on paljon helpompi avautua, omat taustat ovat aina osaa omaa persoonaa.

Muista että terpautti voi halutessaan hälyttää poliisit! Mieti hyvin tarkkaan mitä kannattaa kertoa ja mitä ei. Voit itse pitää esimerkiksi lieviä lesboilujasi harmittomina, mutta terapeutti saattaa tulkita ne toisin ja saattaa sinut edesvastuuseen. Myös yhteishuoltajuus olisi vaarassa kaikkein vakavimmissa tapauksissa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa oli kertoa silloin parikymppisenä niistä kaikkein kiusallisimmista aiheista, kuten ulkonäköangstit ja homoseksuaaliset tuntemukset. Kaikkea epäolennaista liibalaabaa lapsuudestani sitten juteltiin kuukausikaupalla.

Ja kun kerroin, niin se terapeutti ei ottanut niitä lainkaan vakavissaan ja luuli, etten ollut tosissasi (ulkonäköangstit) tai sitten piti niin hyväksyttyinä niitä lieviä lesbotaipumuksia, ettei nähnyt niissä mitään ongelmallista. Jotenkin ikävä olo jäi siitä mitätöinnistä, enkä uskaltanut ottaa niitä puheeksi uudelleen.

Minulle kävi vähän päinvastoin. Eli kävin jonkin sortin rutiinikäynnillä psykologilla, kun olin aloittamassa uutta työtä. Työnantaja halusi kaiketi tarkistaa, että pää on kunnossa, ennen kuin sain aloittaa työt. Kerroin sitten sitä liipalaapaa lapsuudestani. Psykologi siinä alkoi sitten tulkitsemaan, että näistä ja näistä lapsuuden kokemuksista ne ongelmat siis johtuvat. No, ei minulla mitään ongelmia ollut. 

Olen sittemmin käynyt terapiassakin, ja siellä kerroin niistä asioista, jotka koin sillä hetkellä vaikeiksi. Oli eri ihminen siinä vastassa, ja hän kuunteli,  ja suhtautui ymmärtävästi. Sitten vaihtui terapeutti. (Julkisella puolella ei voi terapeuttiaan itse valita.)  Tuntui, kuin kaikki, mitä hänelle sanoin, olisi mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän ei ottanut mitään kantaa mihinkään, mitä sanoin. Parin kerran jälkeen totesin, että minulla ei ole enää tarvetta jatkaa terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa oli kertoa silloin parikymppisenä niistä kaikkein kiusallisimmista aiheista, kuten ulkonäköangstit ja homoseksuaaliset tuntemukset. Kaikkea epäolennaista liibalaabaa lapsuudestani sitten juteltiin kuukausikaupalla.

Ja kun kerroin, niin se terapeutti ei ottanut niitä lainkaan vakavissaan ja luuli, etten ollut tosissasi (ulkonäköangstit) tai sitten piti niin hyväksyttyinä niitä lieviä lesbotaipumuksia, ettei nähnyt niissä mitään ongelmallista. Jotenkin ikävä olo jäi siitä mitätöinnistä, enkä uskaltanut ottaa niitä puheeksi uudelleen.

Minulle kävi vähän päinvastoin. Eli kävin jonkin sortin rutiinikäynnillä psykologilla, kun olin aloittamassa uutta työtä. Työnantaja halusi kaiketi tarkistaa, että pää on kunnossa, ennen kuin sain aloittaa työt. Kerroin sitten sitä liipalaapaa lapsuudestani. Psykologi siinä alkoi sitten tulkitsemaan, että näistä ja näistä lapsuuden kokemuksista ne ongelmat siis johtuvat. No, ei minulla mitään ongelmia ollut. 

Olen sittemmin käynyt terapiassakin, ja siellä kerroin niistä asioista, jotka koin sillä hetkellä vaikeiksi. Oli eri ihminen siinä vastassa, ja hän kuunteli,  ja suhtautui ymmärtävästi. Sitten vaihtui terapeutti. (Julkisella puolella ei voi terapeuttiaan itse valita.)  Tuntui, kuin kaikki, mitä hänelle sanoin, olisi mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän ei ottanut mitään kantaa mihinkään, mitä sanoin. Parin kerran jälkeen totesin, että minulla ei ole enää tarvetta jatkaa terapiaa.

Nuo ei ole terapiakäyntejä vaan yksittäisiä psykologikäyntejä, mikä on eri asia.

Ei ole tarvetta moiseen ja nyt kun kaikki kirjataan Kantaan, tuskin sellaista tilannetta edes tulee.

Mun häpeällisin asia on alkoholismi ja siitä seuranneet hiton isot ongelmat, mutta joo, kyllä mä aion niistä puhua ihan suoraan, kun pääsen terapiaan.

Nosto

Eräs psykiatrinen hoitaja nimitteli hoo moilaseks ja totiseks torvensoittajaks ku sain kakastua että en osaa aina lukea sosiaalisia tilanteita.

Riippuu siitä, kuinka oleellisia ne ovat. Jos käy terapiassa jonkin tietyn ongelman takia eivätkä ne häpeälliset asiat liity siihen mitenkään, niin miksi turhaan kiusata itseään puhumalla niistä.

Valitettavasti. Ja se kostautui minulle. 

Kerroin pesseeni lattiakaivon. Seuraavalla viikolla sanoin pesseeni ikkunat. Kuukauden päästä taas lattiakaivon.

Muuten oltiin hiljaa.

Kaikille se terapia puheella ei oikein toimi.

Taidan lähteä tästä pesemään kylppärin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tarvetta moiseen ja nyt kun kaikki kirjataan Kantaan, tuskin sellaista tilannetta edes tulee.

Hakeudu lyhytterapeutille. Siellä Kanta-kirjauksia ei tehdä.

Kannattaa tutustua lyhytterapeutin taustaan, jotta löydät sopivan. Samalla nimikkeellä voi työskennellä esim. lyhytterapeutiksi kouluttautunut fysioterapeutti (joka hallitsee psykofyysistä työskentelyä) tai alunperin ihan toisen alan korkeammin koulutettu ihminen. Itse olen opettajataustainen KM ja FM, psykologiasta suoritettu 60op ja lyhytterapeutin tutkintooni kuuluu psykoterapeuttiset valmiudet, eli käytännössä psykoterapiaopintoja. Uskallan väittää, että osaan kyllä kohdata ihmisiä erilaisten pulmien äärellä oikein.

Ei kaikki psykoterapeutitkaan ole kannassa. Ei sen takia kannata jättää terapiaan menemättä.

Kerron joo. Mitä väliä? En ole tehnyt mitään niin häpeällistä, etten voisi kertoa. 

Kerroin kaiken ihan väkivaltaporno riippuvuuteen asti ja seksuaalisiin tunteisiin omasta isästä mutta lopetin kun huomasin että terapeutti kiusaaantui ja meni vaikeaksi ja antoi ymmärtää että kaikkea ei pidä jakaa ja terapeuttini vaihtui kesken kaiken 3 kertaa. Mutta siksi siellä olin. Todella traumaattinen lapsuus ja ei mitään helppoja juttuja mitä kerroin. 

Up