Onko tavallista että puolison kuoleman jälkeen ei voi kuvitellakaan enää olevansa kenenkään muun kanssa?

On

Ei se ainakaan ihan tavatonta ole.

Tunnen itsekin muutaman ihmisen, joille ajatus uudesta avioliitosta puolison kuoleman jälkeen on ihan käsittämätön.

(Ja kyllä, tunnen myös useita leskiä, jotka ovat menneet uusiin naimisiin.)

Ei ole, kyllä sitä seksiä alkaa tekemään mieli surutyön jälkeen.

Minun tuntemistani leskistä lähes kaikki ovat olleet sitä mieltä että uutta puolisoa ei tule. Mummoni esimerkiksi kuoli vuonna 2002 alle 50-vuotiaana eikä isoisäni ole koskaan halunnut toista naista rinnallensa. Naapurin 92-vuotias mummo puhuu usein ajattelevansa vuosia sitten kuollutta miestään joka ilta alkaessaan nukkumaan. 

Olen joskus joutunut asiaa ajattelemaan omalle kohdalle enkä pystyisi itsekään kuvittelemaan että pääsisin koskaan mieheni kuolemasta niin yli, että voisin enää toista rakastaa.

Tuo on aivan yksilöllistä.  Ei ole mitään yleispätevää selitystä sille, miksi jotkut jäävät koko loppuelämäkseen yksin, kun toiset lesket taas löytävät uuden elämäkumppanin.

Yksin jääminen on kuitenkin paljon yleisempää iäkkäillä ihmisillä.

Nuoret lesket yleensä löytävät jossain vaiheessa uuden puolison.

On erittäin tavallista. Tunnen paljon liian nuorena leskeytyneitä ja monella tuo tunne on todella vahvana.

Jäin leskeksi 44-vuotiaana noin 10 vuotta sitten. Ei tulisi mieleenkään pariutua uudelleen. Vaikka liittomme oli onnellinen, niin nyt nautin yksinolosta ja omasta rauhasta. Ja uteliaille tiedoksi, että sitä seksiä voi olla ilman pysyvää parisuhdettakin.

Jäin leskeksi 1997, eikä ole tullut mieleenikään uusi kumppani.

Seksiä olen harrastanut bestmfriendswith benefit-tyypin kanssa.

Ps. Menettäisin hyvän leskeneläkkeeni

Mikä on se syy, miksi pariutuminen ei tulisi mieleenkään?

Minä jäin leskeksi 10 vuotta sitten 36 -vuotiaana. Olin vuoden yksin, masentuneena ja tajusin, että pitää ponnistella, jos en halua olla loppuelämääni yksin. Onneksi ponnistelin. Löysin uuden onnen ja sain vielä kokea äitiydenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on se syy, miksi pariutuminen ei tulisi mieleenkään?

Itselläni ainakin se, että puolisoni on elämäni rakkaus ja sielunkumppanini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on se syy, miksi pariutuminen ei tulisi mieleenkään?

Itselläni ainakin se, että puolisoni on elämäni rakkaus ja sielunkumppanini.

Hyvähän se on, että ei vieraita mieti kun pullisokin on elossa.

Hyvin yksilöllistä. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten ja uusi mies käveli elämääni kaksi vuotta mieheni kuoleman jälkeen.  

Olen luonteeltani ratkaisukeskeinen ja sisukas, niin näen myös leskeyden haasteena kuin se vain  tarkoittaisi pelkkää menetystä.

Puolison menettäminen on  yhtä helvettiä, mutta ajan kanssa suru arkipäiväistyy, se on osa minua, mutta se ei enää estä minua antamasta elämälle ja sen kauneudelle mahdollisuuksia. Tähän vaiheeseen eivät ihan kaikki lesket halua mennä. 

Siinä voi olla kyse ihan vaan siitä että aikuisena ei välttämättä enää jaksa aloittaa alusta jonkun uuden kanssa. Kyllä se jonkun uuden kanssa asuminen on oikeasti sellaista kompromissia kompromissin perään. Vähemmän ongelmia kun on oma tupa ja omat tavat, eikä kukaan enää sotke kuvioita.

Kuollut puoliso oli ja on elämäni rakkaus. Suunta olisi uudessa suhteessa alaspäin. Nautin yksinolosta. En halua sekoittaa talouskuvioita mitenkään, enkä tulevia perintökuvioita. Seuraa ja ystäviä riittää muutenkin ilman suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin leskeksi 10 vuotta sitten 36 -vuotiaana. Olin vuoden yksin, masentuneena ja tajusin, että pitää ponnistella, jos en halua olla loppuelämääni yksin. Onneksi ponnistelin. Löysin uuden onnen ja sain vielä kokea äitiydenkin.

Ytääväni jäi leskeksi 40v avioliiton jälkeen.

Suru oli hirveä.

1,5v jälkeen hän repi itsensä väkisin surusta ja aloitti suhteen.

Nyt hän on avoliitossa sekopään päihdeaddiktin kanssa, mutta ei osaa lopettaa suhdetta, koska ilmeisesti se suru ja yksinäisyys on pahempaa kuin pilleristi-juopon sekoilu ja väkivalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on se syy, miksi pariutuminen ei tulisi mieleenkään?

Itselläni ainakin se, että puolisoni on elämäni rakkaus ja sielunkumppanini.

Tuo ei minusta ole syy. On minunkin puolisoni elämäni rakkaus ja sielunkumppanini, mutta en kategorisesti sulje pois mitään, jos jäisin leskeksi. Voihan sitä löytää yllättäen kumppanin vaikka sellaisesta, jolle on käynyt samoin (menettänyt sielunkumppaninsa)

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yksilöllistä. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten ja uusi mies käveli elämääni kaksi vuotta mieheni kuoleman jälkeen.  

Olen luonteeltani ratkaisukeskeinen ja sisukas, niin näen myös leskeyden haasteena kuin se vain  tarkoittaisi pelkkää menetystä.

Puolison menettäminen on  yhtä helvettiä, mutta ajan kanssa suru arkipäiväistyy, se on osa minua, mutta se ei enää estä minua antamasta elämälle ja sen kauneudelle mahdollisuuksia. Tähän vaiheeseen eivät ihan kaikki lesket halua mennä. 

Niin, se uusi suhde ei ole entiseltä pois eikä korvaa sitä puolisoa, jonka menetti. Mutta se uusi suhde voi olla erilaisuudessaan ihana ja tehdä leskenkin onnelliseksi uudestaan. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa ja siitä muodostuu kaunis muisto. Toki, jos ikää on jo paljon, ei ole halua enää muuttaa mitä oli ja se on ymmärrettävää. Nuoren lesken sen sijaan ei ole terveellistä jäädä suruun jumiin lopuksi ikää. Se ei ole todiste siitä, että rakkaus oli jotenkuin muiden rakkautta isompaa, vaan ainoastaan siitä, että oma resilienssi ei ole kovin korkealla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yksilöllistä. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten ja uusi mies käveli elämääni kaksi vuotta mieheni kuoleman jälkeen.  

Olen luonteeltani ratkaisukeskeinen ja sisukas, niin näen myös leskeyden haasteena kuin se vain  tarkoittaisi pelkkää menetystä.

Puolison menettäminen on  yhtä helvettiä, mutta ajan kanssa suru arkipäiväistyy, se on osa minua, mutta se ei enää estä minua antamasta elämälle ja sen kauneudelle mahdollisuuksia. Tähän vaiheeseen eivät ihan kaikki lesket halua mennä. 

Niin, se uusi suhde ei ole entiseltä pois eikä korvaa sitä puolisoa, jonka menetti. Mutta se uusi suhde voi olla erilaisuudessaan ihana ja tehdä leskenkin onnelliseksi uudestaan. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa ja siitä muodostuu kaunis muisto. Toki, jos ikää on jo paljon, ei ole halua enää muuttaa mitä oli ja se on ymmärrettävää. Nuoren lesken sen sijaan ei ole terveellistä jäädä suruun jumiin lopuksi ikää. Se ei ole todiste siitä, että rakkaus oli jotenkuin muiden rakkautta isompaa, vaan ainoastaan siitä, että oma resilienssi ei ole kovin korkealla. 

Jokainen pohtii nämä omalla kohdallaan. Ei ole mikään pakko ryhtyä uuteen suhteeseen, jos ei halua.

Olen 53, ollut yhdessä mieheni kanssa 20 vuotta, ja jos hän nyt kuolisi olen sataprosenttisen varma että olisin loppuelämäni yksin. En kertakaikkiaan usko että voisin löytää yhtä hyvää miestä, ja huonompaa en halua.

Pidän esikuvanani Robin Williamsin psykiatrihahmoa elokuvassa "Good Will Hunting". Kun Matt Damonin esittämä nuori poika saa tietää psykiatrin olevan leski, hän kysyy ajatteleeko tämä joskus avioituvansa uudelleen. Psykiatri vastaa "My wife is dead". Mihin poika että niin niin, juuri siksi voisi avioitua uudelleen. Ja psykiatri katsoo häntä pieni hymy kasvoillaan ja sanoo hitaasti, rauhallisesti ja painokkaasti: "My wife is dead".

Juuri tuollainen olo minullakin olisi. Olisin edelleen naimisissa, puolisoni vain olisi kuollut.