Lue keskustelun säännöt.
Miksi kolmekymppiset lapsettomat on pask**ssa suhteissa?
13.03.2021 |
Kyllähän tuossa iässä kannattaisi vielä yrittää löytää elämäänsä jotain parempaa kuin elää ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole arvostusta ja henkistä yhteyttä, aitoa rakkautta. Sydäntä särkevää katsoa näitä onnettomia ihmisiä.
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Käytännön syistä. Voi asua paremmalla alueella, kun kaksion vuokra jaetaan puoliksi. Säännöllinen s*k*i. Nainen kokee itsensä tärkeäksi, kun on mies, josta pitää huolta. Mies nauttii, kun saa omien menojen jälkeen huolenpitoa.
Säälittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.
En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Vierailija kirjoitti:
Jos nainen haikailee lapsia, moni jää ehkä arpomaan, että perustaksiko perheen sittenkin tämän kanssa. Monet naiset haaveilevat, että mies muuttuu ja jäävät odottamaan sitä pitkäksi aikaa. Jos vaikka 37-vuotiaana eroaa pitkästä suhteesta ja vuoden verrankin läaittelee eroa, tapaa jonkun uuden, haluaa tutustua ennen lapsia jne., voi olla ko liian myöhäistä.
Ihan yhtä lailla ihmettelen hyvin pärjääviä itsenäisiä naisia, joille mies on kuin yksi lapsi lisää. Mitä ne lapsetkaan siitä saa, että lapamato lojuu sohvalla ja äiti pyörittää jo joka tapauksessa perhettä yksin. Lapset saavat vääristyneen mallin parisuhteista ja kodin ilmapiiri on kylmä tai kireä.
Siinä on sitten jotain luonnevikaa naisella, jos arpoo.
Samoin siinä muutoin pärjäävässä naisessa, joka ottaa lapamadon; en tarkoita, että miehen pitäisi tehdä kotitöitä jos nainen kerran pärjää, mutta jotain muuta vastaavaa miehen kuuluu tehdä, miten ikinä työt jakautuvatkin. Muuten lapamato on naisen heikkouden indikaattori, jälleen kerran.
Naisen velvollisuus on ottaa hyvä mies, mitä nuorempana nappaa sitä parempi yleensä. Arpojat ja lapamatojen elättäjät yrittävät päästä jossakin suhteessa liian helpolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Kyllä sielläkin takana on usein mielenterveysongelmaa, niitä kun on hyvin monenlaisia ja oireilevat usein aika yksilöllisesti. Minulla oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Nyt lääkityksen kanssa ja terapian käyneenä en tunnista itseäni enää samaksi ihmiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Luonnevikoja voi olla eriasteisia, diagnoosi tulee vain ääripäistä ja silloin, kun henkilö itse kokee saavansa diagnoosista jotain etua eli hakee sitä. Ellei lapsena pakotettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Ne on helpottuneita vapauduttuaan narsistisen äitinsä ikeestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi monet lapselliset on paskasuhteessa. Luulisi että lasten paras on etusijalla , mutta ei. Siedetään väkivaltaa , henkistä ja fyysistä. Erittäin surullista katsoa.
Ne on ne samat parit, jotka kolmekymppisinä eli pas**ssa suhteessa ilman lapsia.
Kenties on kuviteltu että lapset muuttaisivat p*skan suhteen vähemmän p*skaksi. No eivät muuta.
Näitä riittää. On sydäntäsärkevää ajatella sitä kärsimystä, jonka lapsetkin kokevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Yleensä tällaisilla ihmisillä on välinpitämättömyyttä kaikkea normaalia kohtaan. Se kumppani siellä kotona (joka ihme kyllä on siellä) on ihan yks hailee, joka on vaan ihan kiva sängynlämmittäjä ja kodinkone ja ikään kuin vanhemman roolissa. Töistä voidaan ottaa hyvällä omalla tunnolla rokulipäiviä, kun meni vähän baari-ilta pitkäksi. Kuvitellaan, että kaikki on olemassa vain häntä varten eikä itsellä minkäänlaista vastuuta mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kukaan on? Mikä kolmekymppisistä lapsettomista tekee nyt erityisen?
Itse olin 30-vuotiaana aika omituisessa, riitojen ja mustasukkaisuuden sävyttämässä avioliitossa, joka myrskyjen ja tyventen ja lastensaannin ja niiden aikuiseksikasvamisen jälkeen on seestynyt oikein mukavaksi yhteiseloksi, kun näin vanhempana ei enää kiinnosta loikkia aisan yli tai rähjätä pikkuasioista. Olen tyytyväinen, että jaksoin sen paskan vaiheen yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Yleensä tällaisilla ihmisillä on välinpitämättömyyttä kaikkea normaalia kohtaan. Se kumppani siellä kotona (joka ihme kyllä on siellä) on ihan yks hailee, joka on vaan ihan kiva sängynlämmittäjä ja kodinkone ja ikään kuin vanhemman roolissa. Töistä voidaan ottaa hyvällä omalla tunnolla rokulipäiviä, kun meni vähän baari-ilta pitkäksi. Kuvitellaan, että kaikki on olemassa vain häntä varten eikä itsellä minkäänlaista vastuuta mistään.
Olen tuo asuntoa etsivä, miesvauvan kanssa nyt elävä. Rahaa on kyllä, mutta kun ei vaan kiinnosta. Jos jostain asioista pitäisi jutella, niin kaljaa kitattuaan sitten on ihan pakko alkaa puolenyön aikaan keskustelemaan, kun hän haluaa. Eikä sekään yleensä mitään keskustelua ole, vaan mies kertoo mitä mä olen taas jättänyt tekemättä, tai mitä teen väärin. Mutta en voi päivän aikana itse aloittaa keskustelua, koska se on nalkutusta. Esim juurikin se laskuista kysyminen. Jaksaa kyllä valittaa esim terveydellisistä asioista, mutta jos ehdotan lääkärillä käyntiä, hierojaa tai mitä tahansa, niin "En oo menos." Toki itse oon koittanut hieroa sen selkää pahimmissa tapauksissa (jos on ite pyytänyt, muuten en oo saanu koskea), mutta kun täältä lähden, niin tiedän että;
Kaapit tyhjenevät (mitään muuta ei osaa ostaa kun jauhelihaa ja maitoa)
Laskut jäävät maksamatta
Roskat viemättä
Pyykit pesemättä
Taloon liittyvät tärkeät asiat hoitamatta (oli se sitten nuohooja tai muu)
Luokan kiitos että oon päässyt siitä ajatuksesta jo eroon, että voisin ihmistä muuttaa jotenkin, ja vauva hänen kanssaan olis hyvä idea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Yleensä tällaisilla ihmisillä on välinpitämättömyyttä kaikkea normaalia kohtaan. Se kumppani siellä kotona (joka ihme kyllä on siellä) on ihan yks hailee, joka on vaan ihan kiva sängynlämmittäjä ja kodinkone ja ikään kuin vanhemman roolissa. Töistä voidaan ottaa hyvällä omalla tunnolla rokulipäiviä, kun meni vähän baari-ilta pitkäksi. Kuvitellaan, että kaikki on olemassa vain häntä varten eikä itsellä minkäänlaista vastuuta mistään.
Olen tuo asuntoa etsivä, miesvauvan kanssa nyt elävä. Rahaa on kyllä, mutta kun ei vaan kiinnosta. Jos jostain asioista pitäisi jutella, niin kaljaa kitattuaan sitten on ihan pakko alkaa puolenyön aikaan keskustelemaan, kun hän haluaa. Eikä sekään yleensä mitään keskustelua ole, vaan mies kertoo mitä mä olen taas jättänyt tekemättä, tai mitä teen väärin. Mutta en voi päivän aikana itse aloittaa keskustelua, koska se on nalkutusta. Esim juurikin se laskuista kysyminen. Jaksaa kyllä valittaa esim terveydellisistä asioista, mutta jos ehdotan lääkärillä käyntiä, hierojaa tai mitä tahansa, niin "En oo menos." Toki itse oon koittanut hieroa sen selkää pahimmissa tapauksissa (jos on ite pyytänyt, muuten en oo saanu koskea), mutta kun täältä lähden, niin tiedän että;
Kaapit tyhjenevät (mitään muuta ei osaa ostaa kun jauhelihaa ja maitoa)
Laskut jäävät maksamatta
Roskat viemättä
Pyykit pesemättä
Taloon liittyvät tärkeät asiat hoitamatta (oli se sitten nuohooja tai muu)Luokan kiitos että oon päässyt siitä ajatuksesta jo eroon, että voisin ihmistä muuttaa jotenkin, ja vauva hänen kanssaan olis hyvä idea.
Hirveää. Miten edes päädyitte parisuhteeseen ja saman katon alle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen 6 vuotta parisuhteesta puhuttiin lapsista, nyt olen suhteessa hieman hämmentyneenä pyörinyt muutaman vuoden. Asunto-asiat ei menneet niinkuin kuviteltiin, siinä varmaan syy miehelle. Miehellä myös stressiä,ja purkaa sen muhun. Eli en oikein tiedä olisinko halunnutkaan kyseisen miehen kanssa lapsia, kun on huomannut kuinka ilkeä ja välinpitämätön hän on minua kohtaan sellaisissa tilanteissa, jos edes töissä on ollut huono päivä. Ei puhettakaan että voisin pyytää apua siivouksessa, kaupassakäynneistä tai ruuanlaitosta. Kun kysyn edes joskus voisko hän tehdä jotain tärkeää jota en itse voi tehdä, tai jotain tosi pientä, niin vastaa "en tie, ei kiinnosta." Tai "kattoo nyt." . Laskut pitäis maksaa puoliksi, mutta joka kerta sama, kauhee valittaminen miks MUN täytyy tehdä asioista niin vaikeita? Siis jos en niitä laskuja katsoisi, niin jouduttais maksaan niitä maksumuistutuksia jne. Joskus sanoin että maksan nämä laskut, maksa sä autojen verot, eräpäivä xx.xx., niin arvaa maksoiko. Ei ollu rahasta kiinni, mutta unohti, tai ei vaan "kiinnostanut". Sitten mulle jumalaton huuto kun kerkesin viikon käymään töissä autolla, josta ei oltu maksettu veroja.
Kyllä, katselen jo asuntoa itselleni. Tuon miesvauvan kanssa en lasta hanki, ja olen täyttänyt juuri 30v.En tiedä mikä näiden aikuiskakaroiden päässä liikkuu. Tiedän tällaisia naisiakin, joille on ihan utopiaa joku laskujen maksaminen, koska ei vaan kiinnosta tai muista. Muistetaan kyllä humputella ympäri kyliä ja kulutetaan rahaa itselle mieluisiin asioihin. Enkä tarkoita nyt vakavasti masentuneita ihmisiä, vaan näitä, jotka eivät pitkälle aikuisikään mennessä ole ymmärtänyt, että ne laskut kuuluu maksaa ja jätetään ne turhuudet ostamatta, jotta olisi varaa maksaa ne laskut.
Yleensä tällaisilla ihmisillä on välinpitämättömyyttä kaikkea normaalia kohtaan. Se kumppani siellä kotona (joka ihme kyllä on siellä) on ihan yks hailee, joka on vaan ihan kiva sängynlämmittäjä ja kodinkone ja ikään kuin vanhemman roolissa. Töistä voidaan ottaa hyvällä omalla tunnolla rokulipäiviä, kun meni vähän baari-ilta pitkäksi. Kuvitellaan, että kaikki on olemassa vain häntä varten eikä itsellä minkäänlaista vastuuta mistään.
Olen tuo asuntoa etsivä, miesvauvan kanssa nyt elävä. Rahaa on kyllä, mutta kun ei vaan kiinnosta. Jos jostain asioista pitäisi jutella, niin kaljaa kitattuaan sitten on ihan pakko alkaa puolenyön aikaan keskustelemaan, kun hän haluaa. Eikä sekään yleensä mitään keskustelua ole, vaan mies kertoo mitä mä olen taas jättänyt tekemättä, tai mitä teen väärin. Mutta en voi päivän aikana itse aloittaa keskustelua, koska se on nalkutusta. Esim juurikin se laskuista kysyminen. Jaksaa kyllä valittaa esim terveydellisistä asioista, mutta jos ehdotan lääkärillä käyntiä, hierojaa tai mitä tahansa, niin "En oo menos." Toki itse oon koittanut hieroa sen selkää pahimmissa tapauksissa (jos on ite pyytänyt, muuten en oo saanu koskea), mutta kun täältä lähden, niin tiedän että;
Kaapit tyhjenevät (mitään muuta ei osaa ostaa kun jauhelihaa ja maitoa)
Laskut jäävät maksamatta
Roskat viemättä
Pyykit pesemättä
Taloon liittyvät tärkeät asiat hoitamatta (oli se sitten nuohooja tai muu)Luokan kiitos että oon päässyt siitä ajatuksesta jo eroon, että voisin ihmistä muuttaa jotenkin, ja vauva hänen kanssaan olis hyvä idea.
Hirveää. Miten edes päädyitte parisuhteeseen ja saman katon alle?
Rakastuttiin, ja mies "välitti" asioista enemmän. Pystyi puhumaan paremmin, nykyään harmittaa eniten, että jos pystyis keskustelemaan, niin mies vois ymmärtää munkin näkökannan asioihin. Aikaisemmin mun mielipiteellä oli miehelle väliä, mutta nykyään tuntuu ettei sitä kiinnostais vaikka lähtisin viikoks johonkin maanrakoon, itseasiassa tuntuu että se olis miehellekkin helpompaa kun en olis tiellä ja "valittamassa koko aikaa". Oon aina väärässä, ja jos haluaisin nykyään avautua jostain asiasta joka painaa (liittyen vaikka omiin kaverisuhteisiin), niin ei kuuntele, vaan "ratkaisu" löytyy kesken mun lauseen, "no jos vituttaa niin älä nää sitä enää, mä en tajua miks sun täytyy tehä kaikesta niin vaikeeta"
Eikä tosiaan ymmärrä, että haluaisin joskus että vaan kuuntelisi, eikä yrittäisi kiukkuisesti "ratkaista" mun ongelmia
Kaikki ylimääräinen stressi ja paha olo purkautuu nykyään kotona muhun, enkä välillä ota selkoa siitä, johtuuko kiukuttelu ja mykkäkoulu mun tekemisistä, vai jostain ihan muusta. Suhteen alussa ei ollut niinkään niitä ulkoa tulevia paineita, stressiä ja pahaa oloa, eikä nyt osaa käsitellä niitä kuin aikuisen pitäisi. Mulla on pahaa oloa, sairauksia ja lähimmäisten kuolemia, mutta oon pystynyt niistä puhumaan. Yleensä ystäville tai ammattiauttajille, kun kotona on tullut vaan aina joku "ratkaisu" näihin "ongelmiin" ilman kuuntelua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Säälittävää ja surillista katsoa, miten kauniit naiset tuhlaavat nuoruuttaan olemalla useiden vuosien ajan myyjiä yms.
Mulle tää aika oli tähän astisen elämäni parasta aikaa.
Juuri muutama kuukausi sitten erosin 31 vuotiaana ja lapsettomana neljän vuoden suhteesta. En sanoisi, että se huono olisi ollut, ei vaan enää nähty yhteistä tulevaisuutta. Ja vaikka se oikea ratkaisu olikin, niin nyt sitten yksinään tässä miettinyt, että onhan se nyt aika huono olla yksinkin. Toki tässä vielä toivutaan erosta, mutta ajatukset juoksee jo vuosia eteenpäin, että kohtaako ikinä sitä oikeaa....
Ei tämä nyt varmasti ihan kamalan huono suhde ole, mutta olen tässä koska en osaa olla yksin ja tämä ihminen halusi olla kanssani, minä myös hänen. Tiedän että pitäisi osata olla yksin ja ylpeästi sinkku, mutta syystä ja toisesta en nyt ole sellainen kovin vahva itsenäinen nainen.
Mietin välillä että vielä ehtisi ehkä yrittää löytää jotain sopivampaa, mutta korona-aikaan vaikeaa tavata ihmisiä. Olen sen verran vanhakin että eiköhän ne lapset tähän suhteeseen tehdä jos sellaisia haluan saada. Aika on katala asia eikä elämä ole mikään prinsessasatu. On tyydyttävä johonkin, tai ei saa elämässä yhtään mitään. En minäkään mikään täydellinen ole niin miksi kuvittelisin että ehtisin itse sellaisen löytää.
Vierailija kirjoitti:
Juuri muutama kuukausi sitten erosin 31 vuotiaana ja lapsettomana neljän vuoden suhteesta. En sanoisi, että se huono olisi ollut, ei vaan enää nähty yhteistä tulevaisuutta. Ja vaikka se oikea ratkaisu olikin, niin nyt sitten yksinään tässä miettinyt, että onhan se nyt aika huono olla yksinkin. Toki tässä vielä toivutaan erosta, mutta ajatukset juoksee jo vuosia eteenpäin, että kohtaako ikinä sitä oikeaa....
No eihän läheskään kaikki mitään oikeaa koskaan löydä. Vain epätyydyttäviä suhteita. Pitää sitten tehdä tietoinen päätös haluaako elää sellaisissa, vai yksin. Itse olen valinnut olla yksin. En vaan jaksa enää olla miehen kanssa vain koska niin kuuluu elää. Edes raha ei motivoi, elän mieluummin pienellä palkallani yksin, pärjään kyllä vaikken saakaan sitä kaikkea materiaa mitä olisin halunnut saada. Mikään ei kuluta niin paljon kuin rakkaudeton parisuhde. Edes yksinäisyys ei tunnu niin pahalta jos on oikeasti yksin.
Vierailija kirjoitti:
Monelle kolmekymppiselle naiselle on statusasia olla parisuhteessa.
Kyllähän se näin onkin. Muistan kun itse erosin kolmekymppisenä, minulle tuli yllätyksenä että siinä samalla kaveritkin katosivat. Meillähän oli miehen kanssa yhteiset kaveripariskunnat ja he ilmeisesti asettuivat mieheni puolelle tässä asiassa. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten minusta väitettiin, itse en miestä koskaan haukkunut kenellekään vaikka hän hankala oli, sanoin vaan että ollaan kasvettu erilleen tms. Varmaan minua sitten on syytetty kaikesta ja kaikki tietenkin uskoo edes kysymättä. En minä enää edes kaipaa sitä seuraelämää mitä silloin oli kun oli mies ja kavereita. Toki tunsin olevani kerrankin "normaali" kun elin kuin muutkin. Mutta se oli se aika ja nyt elän todennäköisesti loppuelämäni yksin. Ainakin yritin edes ja kyllähän parisuhde-elämästä ihan kivoja muistoja jäi. On sitten jotain kiikustuolissa muisteltavaa.
Tiedän pariskunnan jotka lapsettomia eikä vaimo enää lapsia edes saisi. Kidutaan yhdessä sillä helppo elää arkea jakaen menot ja maksaa osaketta. On sentään joku. Kummallakin muita suhteita kun se toinen on vain arjen mahdollistaja. Riitoja aika ajoin. Kummallakin omat menot ja eri huoneissa nukutaan.
En ymmärrä. Elämä hukkaan väärän tyypin kanssa.
Kenties on kuviteltu että lapset muuttaisivat p*skan suhteen vähemmän p*skaksi. No eivät muuta.