Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut keski-ikäiset yksinäiset pärjäätte vaikeissa elämäntilanteissa?
08.03.2021 |
Olen keski-ikäinen mies. Ei ole parisuhdetta eikä läheisiä ystävyys- tai sisarussuhteita. Vanhemmat on, mutta en heitä halua tällä vaivata.
Juuri nyt on elämässä todella vaikea hetki, jonka käsittely ja läpikäynti on yksin todella vaikean tuntuista. Olen yrittänyt asiaa käsitellä itsekseni, mutta se on jotenkin pidemmän päälle kehäyttävää ajattelua. Voin loogisesti ajatella asiaa ja asettaa itselleni tavoitteita., välietappeja, mutta välillä tuntuu vain, että tarvitsisi toisen kosketusta ja vakuuttelua siitä, että kaikki on ok. Sellainen on yksinäiselle vaikea asia löydettäväksi.
Olenko ajatuksien kanssa täysin hakoteillä? Onko kukaan muu haavoittuvainen aikuisiällä vai pystyttekö te helposti selvittämään yksin pahimmatkin paikat?
Kommentit (34)
Terapiaa suosittelen minäkin. Helpottaa kun saa puhua jollekin ja hän kuuntelee. Ja antaa tarvittaessa neuvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyn terapiassa ja hierojalla. Puhun, kuuntelen, rentoudun.
Terapia kai olisi minullekin se ainoa mahdollinen ratkaisu. Se ei vain nyt valitettavasti auta tähän akuuttiin tilanteeseeni, koska täällä jonot terapiaan ovat niin pitkät. Silti pitänee harkita tuota ja aloittaa se prosessi.
Kiitos vinkistä!
ap
Samat on fiilikset. Jotenkin ei edes osaa kenellekään puhua, kun on tottunut selvitymään yksin. Yksinäisyyttä, todellista syvää yksinäisyyttä, ei ymmärrä kuin ne, jotka sitä elävät. Itsensä kanssa joutuu tekemään paljon töitä ja välillä uppoaa ajatukseen, että minulla eikä elämälläni ole mitään merkitystä. Tästä alhosta nouseminen on kovan työn takana. Ulospäin tämä ei varmasti siltä näytä, jatko-opiskelen jne.
Ystäviä voi myös hankkia. Ja niitä jo olemassaolevia ystävyyksiä vahvistaa ja viedä luottamuksellisempaan suuntaan. Tää on tietenkin kaksisuuntainen tie, ja pitää olla valmis myös itse olemaan niiden ystäviensä tukena ja ilona.
Se, että sulla ei ole tällä hetkellä ystäviä, ei tarkoita etteikö niitä voisi koskaan olla. Vaatii kyllä vähän vaivannäköä.
Vierailija kirjoitti:
miten käy yksinäisen jota ei Luoja auta. rukoile. Herra sanoo: huuda minua hädässäsi.
Jumalan haaskalintu kaarsi paikalle raadon toivossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti. Ei ole terapiastakaan juurikaan apua.
Halin poikaystävätyynyä ja sivelen omia hiuksia. Säälittävää, eikö.
Kirjoita tänne mikä ongelmasi, niin me annamme ratkaisuehdotuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva, että sulla on vielä tunne-elämä. Se on hieno juttu. Ei minulla muuta.
Psykologille puhun, häneltä saa uusia näkökulmia. Varsinaisessa terapiassa en käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mutta voimia sinulle ja halauksia. ❤Vaikutat tosi fiksulta ja toivon että löydät ihmisiä elämääsi.
Soita auttavaan puhelimeen, niitä on esim seurakunnilla, ei liity silti uskontoon jos et halua.
T: keski-ikäinen nainen
Vierailija kirjoitti:
Ystäviä voi myös hankkia. Ja niitä jo olemassaolevia ystävyyksiä vahvistaa ja viedä luottamuksellisempaan suuntaan. Tää on tietenkin kaksisuuntainen tie, ja pitää olla valmis myös itse olemaan niiden ystäviensä tukena ja ilona.
Se, että sulla ei ole tällä hetkellä ystäviä, ei tarkoita etteikö niitä voisi koskaan olla. Vaatii kyllä vähän vaivannäköä.
Voi olla, että ilmaisin itseäni epäselvästi, mutta mulla on ystäviä kyllä. He eivät vain ole erinäisistä jutuista ja erilaisista elämäntilanteista johtuen niin läheisiä, että tuntisin olevani valmis heidän kanssaan tilanteestani ja tunteistani keskustelemaan ja heiltä tukea hakemaan. Mä en myöskään ole sen tyyppinen ihminen, joka tuollaista ihan helposti tekisi, koska kokisin vain olevani toisille vaivaksi. Näen, että ihmisillä on omatkin vaivansa enkä halua heitä lisää vaivata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn terapiassa ja hierojalla. Puhun, kuuntelen, rentoudun.
Terapia kai olisi minullekin se ainoa mahdollinen ratkaisu. Se ei vain nyt valitettavasti auta tähän akuuttiin tilanteeseeni, koska täällä jonot terapiaan ovat niin pitkät. Silti pitänee harkita tuota ja aloittaa se prosessi.
Kiitos vinkistä!
ap
Jos kyse on vakavasta sairaudesta, joka on diagnosoitu, niihin on vertaistukiryhmiä ja sopeutumisvalmennusta. Jos kyse työttömyydestä tai konkurssista, siihenkin on tukihenkilöitä ja -ryhmiä.
Mulla on kyllä läheisiä, mutta elämässäni on ollut asioita, joita kukaan läheisistäni ei olisi ymmärtänyt. Olisin toki saanut myötätuntoa heiltä, mutta en kaivannut sellaista. Ja osa näistä asioista oli vielä sellaisia, että olisin vain huolestuttanut läheiseni. Ja sitten mä olisin joutunut lohduttamaan ja tukemaan heitä. Tällaisten asioiden käsittelyyn mulla on auttanut kaksi vaihtoehtoa: vertaistuki saman kokeneista sekä ammattiapu. Jälkimmäistä tarvitsin, kun mulla oli aikoinaan posttraumaattinen stressireaktio. En voinut puhua itsetuhoisista ajatuksistani kenellekään läheiselleni. He olisivat olleet kauhuissaaan ja äärettömän huolissaan. Olivat juuri selvinneet siitä järkytyksestä, että olin ollut vähällä kuolla ja jos olisin mennyt kertomaan painajaisunistani ja itsetuhoisista ajatuksistani, se olisi ollut heille liikaa. Joten päätin kääntyä ammattilaisten puoleen.
Esikoiseni syntyi vammaisena ja myös silloin vertaistuki muilta vammaisten lasten vanhemmilta oli arvokasta. Ihan jo senkin vuoksi, että kaikki läheiseni ottivat lapseni syntymän erittäin raskaasti ja MINÄ jouduin lohduttamaan ja tukemaan heitä. Mun piti olla vahva, jotta he saisivat lohdutusta. Vaikka mulla olikin läheiseni, ei mulla kuitenkaan ollut ketään, jolle olisin voinut puhua omista tunteistani ja jaksamisestani. Onneksi löytyi vertaistukiryhmä.
Viime keväänä tapahtui aika erikoinen juttu. Palstalla kirjoiteltiin paljon koronaviruksesta. Luin kommentteja ja vastailin niihin. Luonnollisesti - kuten palstalla on usein tapana - myös hänen tunteitaan vähäteltiin ja niille naureskeltiin. Jossain vaiheessa ajattelin, että kyseinen henkilö todennäköisesti kaipaisi sellaista, jonka kanssa voisi jutella asiallisesti. Jonkun, joka jakaisi hänen kanssaan ihan samoja fiiliksi. Päätin pistää hetkeksi aikaa nettiin oman sähköpostiosoitteeni ja palstalle linkin sivulle, johon osoitteeni laitoin. Tämä palstailija loi itselleen sähköpostiosoitteen, josta hänen nimeään ei voinut päätellä ja laittoi mulle sähköpostia. Snen jälkeen poistin sivun, jolla osoitteeni oli. Kesään asti kirjoiteltiin 1-2 kertaa viikossa. Sitten vähän vähemmän ja syksyn jälkeen vain harvakseltaan. Kummallakaan meistä ei ole enää samanlaisia fiiliksiä koronan suhteen kuin oli vielä viime keväänä.
Eli...vaikka läheisiä olisikin, välttämättä ei ole sellaista, jolle voisi puhua ihan mistä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huonosti. Ei ole terapiastakaan juurikaan apua.
Halin poikaystävätyynyä ja sivelen omia hiuksia. Säälittävää, eikö.
Onko se sellainen Lidlin kokovartalotyyny vai ihan aito japanilainen versio?
Tämä nyt ei akuuttiin tilanteeseen auta mutta ehkä pidemmän päälle: hommaa söpö koira. Siltä saat hellyyttä ja ystäviä voisi löytyä koirapiireistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäviä voi myös hankkia. Ja niitä jo olemassaolevia ystävyyksiä vahvistaa ja viedä luottamuksellisempaan suuntaan. Tää on tietenkin kaksisuuntainen tie, ja pitää olla valmis myös itse olemaan niiden ystäviensä tukena ja ilona.
Se, että sulla ei ole tällä hetkellä ystäviä, ei tarkoita etteikö niitä voisi koskaan olla. Vaatii kyllä vähän vaivannäköä.
Voi olla, että ilmaisin itseäni epäselvästi, mutta mulla on ystäviä kyllä. He eivät vain ole erinäisistä jutuista ja erilaisista elämäntilanteista johtuen niin läheisiä, että tuntisin olevani valmis heidän kanssaan tilanteestani ja tunteistani keskustelemaan ja heiltä tukea hakemaan. Mä en myöskään ole sen tyyppinen ihminen, joka tuollaista ihan helposti tekisi, koska kokisin vain olevani toisille vaivaksi. Näen, että ihmisillä on omatkin vaivansa enkä halua heitä lisää vaivata.
Jos näin on, niin sittenhän tuo maksullinen "ystävyys", eli terapia, on tosiaan se sun ainoa vaihtoehto. Terapeuttia et vaivaa, vaan elätät. Win-win.
Tekemällä sitä mikä tuntuu parhaimmalta siinä hetkessä, esimerkiksi kukkaruukkujen pirstominen vasaralla voi toimia sielunhoitona.
Tekemällä päätöksiä, harrastusta, löytämällä elämäntarkoitukset, etsimällä vastauksia, joskus kriisipuhelin jos tiukka mutka. Hyväksymällä ne asiat joihin ei voi vaikuttaa, tai ei ehkä koskaan muutu (lähitulevaisuudessa). Ihmisiä auttaisi kuitenkin riittävä raha, että pääsee hammaslääkäriin ja muualle tarvittaessa, sen puuttuminen voi olla liikaa monelle. Sekin auttaa jos et ole muiden vietävänä (tai kaverin), vaan voit ajatella itse.
Samassa tilanteessa kuin sinä ja yksin on vaan pakko pärjätä, ei sille voi mitään. Se on paskapuhetta että silloin tulee vahvemmaksi. Päinvastoin, jokainen vastoinkäyminen tai ongelmatilanne hajottaa mut entistä pahemmin.
Käyn terapiassa ja hierojalla. Puhun, kuuntelen, rentoudun.