Lue keskustelun säännöt.
En pääse yli miehen ensimmäisestä avioliitosta
Tämä on ihan absurdia, tiedän. Mies oli ensimmäisen vaimonsa kanssa 10 vuotta, joista 6 vuotta naimisissa. Heillä on liitosta yksi lapsi. Itse olen lapseton enkä ole koskaan ollut naimisissa.
Ongelma ei siis ole se, että epäilisin miehen rakastavan vielä eksäänsä, mutta minua harmittaa, kun en koe hänen kanssaan näitä asioita "ensimmäisenä". Ei ole ensimmäistä raskautta (paitsi minulle) eikä mikään tule hänelle uutena, koska ne asiat on koettu jo. Rakastan miestä ja haluan hänet tietenkin, mutta nämä asiat harmittavat.
Minusta tuntuu jotenkin myös siltä, että toinen avioliitto ei ole yhtä merkityksellinen kuin se ensimmäinen.
Kommentit (221)
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman samanlaisessa tilanteessa. Miehellä on yksi lapsi aiemman vaimonsa kanssa. Minulla ei ole lapsia, eikä heillä muita lapsia. Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti. Esim. jos/kun heidän lapsensa saa omia lapsia, se on heille molemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Voi vain kuvitella sitä emotion määrää. Kyseinen lapsi on myös isovanhemmilleen ainoa lastenlapsi ja he ovat paljon tekemisissä keskenään. Vaikka kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään, on itsellä usein ulkopuolinen olo esim. sukujuhlissa. Eli kyllä tuo asia vaikuttaa suhteeseen, mutta suhdehan koostuu monesta osatekijästä, ja tuo asetelma on vain yksi niistä.
Miten, miten, MITEN voi olla mahdollista, että ”Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti.”?
Kaikki palstat ja lehden on täynnä uusperhe-sotkujuttuja. Oikeastiko kaikki ei ole miettinyt jo teini-ikäisenä, että miten suhtautuu avioliittoihin, eroihin ja uusperheisiin omalta osaltaan? Hullua. Olen kuvitellut, että kaikki on miettinyt itselleen ne rajat valmiiksi, että mitä etsii elämältään, mitä arvostaa, ja mihin on valmis henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minäkään haluaisi olla ap:n kengissä. Veisi kyllä suuren siivun onnesta pois, jos tietäisi että puoliso on kokenut ne suuret asiat jo ennen minua jonkun muun kanssa. Ei voisi kasvaa yhdessä vanhemmiksi, vaan hänellä olisi jo olemassa kokemus, roolitus ja tavat tehdä asiat. Olihan se itsellekin ihan erilaista saada 1. lapsi kuin toinen, kun asiat olivat jo tuttuja.
Tähän voisin kommentoida, ettei se lastensaanti todellakaan ole aina samanlaista. Se voi olla merkittävästi erilaista eri ihmisten kanssa. Ensimmäinen lapseni syntyi väärän ihmisen kanssa ja lapsen äidin huijaamisen seurauksena. En edes saanut tietää raskaudesta ennen kuin ilmoitin haluavani erota ja nainen läimäisi tiedon pöytään. Aborttiin ei nainen suostunut. Jäin suhteeseen, mutta myöhemmin olen miettinyt että ei olisi pitänyt. Toisaalta niin sain varmistettua edes jonkinlaisen suhteen lapseeni tämän vauva-aikana. Vaikka rakastin (ja edelleen toki rakastan) lastani, oli arki yhtä helvettiä. Inhosin sitä, että lapsella oli sellainen äiti. Suhteemme oli todella huono. Äiti oli ja on edelleen päällepäsmäri, joka ei anna minun osallistua kasvatukseen, mutta jolle raha kelpaa. Vauva-aika on jäänyt mieleeni erittäin synkkänä aikana elämässäni
Muutin lopulta pois lapsen ollessa n. parivuotias. Elämänlaatu toki koheni, mutta nainen esti minua tapaamasta lastani ja silloin kun lapsi luonani oli, nainen soitteli ja oli jatkuvasti oven takana. Edelleen sama juttu, että rahaa olisi pitänyt antaa vaikka kuinka, mutta mihinkään lapsen asioista päättämiseen en saanut mahdollisuutta osallistua, vaikka olisin kovasti halunnut. On käynyt myös ilmi, että nainen on syöttänyt minusta valheita lapselle, jotta tämä ei haluaisi tulla luokseni. Tämä näkyi myös lapseni käytöksessä hänen ollessa pieni. Teini-iässä onneksi lapsi alkoi ajatella omilla aivoillaan ja suhteemme on nykyään todella hyvä.
Toisen ja kolmas lapseni sain vaimoni kanssa, jota rakastan. Kumpikin vauva oli hieman haastava (koliikkia ja allergiaa ja univaikeuksia), mutta sekä vauva-ajat että myöhemmin lapsiarki on ollut aivan täysin erilaista kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntuu, että nyt vasta saan oikeasti kokea vanhemmuuden. Olemme vaimoni kanssa toisillemme tukena vanhemmuuden haasteissa. Lisäksi on ihana nähdä meidän molempien piirteitä yhteisissä lapsissamme. Suhteeni lapsiin on myös täysin erilainen eikä heidän asioihinsa liity negatiivisia piirteitä niin kuin ensimmäisen lapseni asioihin.
APlle voin todeta, että koin tavallaan monet asiat ensimmäistä kertaa toisen lapseni syntyessä, vaikka lapsi minulla ennestään jo olikin. Kyllä se kumppani voi olla ratkaiseva tekijä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman samanlaisessa tilanteessa. Miehellä on yksi lapsi aiemman vaimonsa kanssa. Minulla ei ole lapsia, eikä heillä muita lapsia. Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti. Esim. jos/kun heidän lapsensa saa omia lapsia, se on heille molemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Voi vain kuvitella sitä emotion määrää. Kyseinen lapsi on myös isovanhemmilleen ainoa lastenlapsi ja he ovat paljon tekemisissä keskenään. Vaikka kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään, on itsellä usein ulkopuolinen olo esim. sukujuhlissa. Eli kyllä tuo asia vaikuttaa suhteeseen, mutta suhdehan koostuu monesta osatekijästä, ja tuo asetelma on vain yksi niistä.
Miten, miten, MITEN voi olla mahdollista, että ”Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti.”?
Kaikki palstat ja lehden on täynnä uusperhe-sotkujuttuja. Oikeastiko kaikki ei ole miettinyt jo teini-ikäisenä, että miten suhtautuu avioliittoihin, eroihin ja uusperheisiin omalta osaltaan? Hullua. Olen kuvitellut, että kaikki on miettinyt itselleen ne rajat valmiiksi, että mitä etsii elämältään, mitä arvostaa, ja mihin on valmis henkisesti.
EN ole tämä kommentoija, mutta itse en kokenut myöskään asiaa (miehen lasta) ongelmaksi, ennen kuin vasta n. vuoden yhdessäolon jälkeen. Jotenkin vasta siinä vaiheessa alkoi ahdistaa aiempi elämä, vaikka olin ollut hyvin suopea asiaa kohtaan suhteen alussa ja jopa innoissani lapsesta. Pääsin asiasta yli myöhemmin, mutta se vei vuosia.
Ihmismieli on kummallinen ja mieli saattaa muuttua..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään haluaisi olla ap:n kengissä. Veisi kyllä suuren siivun onnesta pois, jos tietäisi että puoliso on kokenut ne suuret asiat jo ennen minua jonkun muun kanssa. Ei voisi kasvaa yhdessä vanhemmiksi, vaan hänellä olisi jo olemassa kokemus, roolitus ja tavat tehdä asiat. Olihan se itsellekin ihan erilaista saada 1. lapsi kuin toinen, kun asiat olivat jo tuttuja.
Tähän voisin kommentoida, ettei se lastensaanti todellakaan ole aina samanlaista. Se voi olla merkittävästi erilaista eri ihmisten kanssa. Ensimmäinen lapseni syntyi väärän ihmisen kanssa ja lapsen äidin huijaamisen seurauksena. En edes saanut tietää raskaudesta ennen kuin ilmoitin haluavani erota ja nainen läimäisi tiedon pöytään. Aborttiin ei nainen suostunut. Jäin suhteeseen, mutta myöhemmin olen miettinyt että ei olisi pitänyt. Toisaalta niin sain varmistettua edes jonkinlaisen suhteen lapseeni tämän vauva-aikana. Vaikka rakastin (ja edelleen toki rakastan) lastani, oli arki yhtä helvettiä. Inhosin sitä, että lapsella oli sellainen äiti. Suhteemme oli todella huono. Äiti oli ja on edelleen päällepäsmäri, joka ei anna minun osallistua kasvatukseen, mutta jolle raha kelpaa. Vauva-aika on jäänyt mieleeni erittäin synkkänä aikana elämässäni
Muutin lopulta pois lapsen ollessa n. parivuotias. Elämänlaatu toki koheni, mutta nainen esti minua tapaamasta lastani ja silloin kun lapsi luonani oli, nainen soitteli ja oli jatkuvasti oven takana. Edelleen sama juttu, että rahaa olisi pitänyt antaa vaikka kuinka, mutta mihinkään lapsen asioista päättämiseen en saanut mahdollisuutta osallistua, vaikka olisin kovasti halunnut. On käynyt myös ilmi, että nainen on syöttänyt minusta valheita lapselle, jotta tämä ei haluaisi tulla luokseni. Tämä näkyi myös lapseni käytöksessä hänen ollessa pieni. Teini-iässä onneksi lapsi alkoi ajatella omilla aivoillaan ja suhteemme on nykyään todella hyvä.
Toisen ja kolmas lapseni sain vaimoni kanssa, jota rakastan. Kumpikin vauva oli hieman haastava (koliikkia ja allergiaa ja univaikeuksia), mutta sekä vauva-ajat että myöhemmin lapsiarki on ollut aivan täysin erilaista kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntuu, että nyt vasta saan oikeasti kokea vanhemmuuden. Olemme vaimoni kanssa toisillemme tukena vanhemmuuden haasteissa. Lisäksi on ihana nähdä meidän molempien piirteitä yhteisissä lapsissamme. Suhteeni lapsiin on myös täysin erilainen eikä heidän asioihinsa liity negatiivisia piirteitä niin kuin ensimmäisen lapseni asioihin.
APlle voin todeta, että koin tavallaan monet asiat ensimmäistä kertaa toisen lapseni syntyessä, vaikka lapsi minulla ennestään jo olikin. Kyllä se kumppani voi olla ratkaiseva tekijä.
Ihan tosi surullinen olo tuli lukiessasi tarinaasi. Onneksi löysit vaimosi ja sait onnea elämääsi. Itsekin harmittaa, että 1. lapsesi äiti on tuollainen. Tsemppiä jatkoon :)
Täällä odotetusti tuomitaan ap:n negatiiviset tunteet monenkin kommentoijan toimesta. Moni sanoo, että ei kannata rakastua sellaiseen ihmiseen jolla on jo lapsia tai avioliittoja takanaan.
Helpommin sanottu kuin tehty. AIna ei kaikki tieto ole samantien saatavilla ja tunteet ylipäätään syttyvät, ennen kuin kaikki yksityiskohdat toisen elämästä on tiedossa.
Itse rakastuin erääseen mieheen erittäin lujasti. Miehellä oli sekä erottu avioliitto että lapsi (avioliitto ja lapsi eri naisten kanssa). Lapsesta tiesin melko pian (en kuitenkaan ensimmäisellä enkä edes toisella tapaamisella koska tapasimme ystäväporukan kautta eikä lapsesta sinänsä ollut keskustelua, vaikka ei mikään salaisuuskaan ollut), mutta huomattavasti nuorempana solmittu (ja tietysti päättynyt) avioliitto tuli esiin vasta paljon myöhemmin, kun olimme jo tapailleet kahden kesken ja vaihdelleet viestejä jonkin aikaa. Olimme molemmat siinä vaiheessa jo täysin rakastuneita. Tätä avioliittoa ei mies millään tavalla salannut ja hän toikin sen itse ilmi, jotta olisin siitä tietoinen, mutta asia ei vain tullut puheeksi aiemmin.
Tunteeni olivat sen verran voimakkaat että en voinut perääntyä, vaikka en lähtökohtaisesti eronnutta vanhempaa halunnutkaan puolisoksi. Ymmärrän APta hyvin. On täss itselläkin ollut sulateltavaa, mutta aika auttaa niin kuin joku totesi :) Puhukaa kuitenkin miehesi kanssa näistä asioista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten se liittyy mitenkään itsetuntoon, jos haluaa kokea kumppaninsa kanssa merkittäviä virstanpylväitä yhdessä ja ensi kertaa?
Silloin kannattaa antaa mennä kertaalleen naimisissa olleen mennä ohi, vaikka kuinka ehtisi ihastua. Etsiä kunnes löytää sen, jolle kyse on myös ensimmäisestä kerrasta.
Hyvä neuvo sinänsä, vaan aina eivät kaikki tunteet ole heti mukana ja tiedostettuna. Itse havahduin näihin negatiivisiin tunteisiin (että olisin halunnut kokea yhdessä asioita ensi kertaa), vasta kun olimme olleet jo puolisen vuotta yhdessä. Olimme jo täysin sitoutuneita toisiimme eikä ero missään tapauksessa ollut vaihtoehto. Ymmärrän ap.ta hyvin. Itsellä auttoi aika (useampi vuosi) ja yhteiset kokemukset (oli ne sitten ekaa kertaa yhdessä tai ei). Täällä helposti lytätään ja nujerretaan, että "et olisi alkanut seurustelemaan", mutta harva sitä päättää kehen rakastuu.
Sama , mutta mulla meni 2 vuotta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään haluaisi olla ap:n kengissä. Veisi kyllä suuren siivun onnesta pois, jos tietäisi että puoliso on kokenut ne suuret asiat jo ennen minua jonkun muun kanssa. Ei voisi kasvaa yhdessä vanhemmiksi, vaan hänellä olisi jo olemassa kokemus, roolitus ja tavat tehdä asiat. Olihan se itsellekin ihan erilaista saada 1. lapsi kuin toinen, kun asiat olivat jo tuttuja.
Tähän voisin kommentoida, ettei se lastensaanti todellakaan ole aina samanlaista. Se voi olla merkittävästi erilaista eri ihmisten kanssa. Ensimmäinen lapseni syntyi väärän ihmisen kanssa ja lapsen äidin huijaamisen seurauksena. En edes saanut tietää raskaudesta ennen kuin ilmoitin haluavani erota ja nainen läimäisi tiedon pöytään. Aborttiin ei nainen suostunut. Jäin suhteeseen, mutta myöhemmin olen miettinyt että ei olisi pitänyt. Toisaalta niin sain varmistettua edes jonkinlaisen suhteen lapseeni tämän vauva-aikana. Vaikka rakastin (ja edelleen toki rakastan) lastani, oli arki yhtä helvettiä. Inhosin sitä, että lapsella oli sellainen äiti. Suhteemme oli todella huono. Äiti oli ja on edelleen päällepäsmäri, joka ei anna minun osallistua kasvatukseen, mutta jolle raha kelpaa. Vauva-aika on jäänyt mieleeni erittäin synkkänä aikana elämässäni
Muutin lopulta pois lapsen ollessa n. parivuotias. Elämänlaatu toki koheni, mutta nainen esti minua tapaamasta lastani ja silloin kun lapsi luonani oli, nainen soitteli ja oli jatkuvasti oven takana. Edelleen sama juttu, että rahaa olisi pitänyt antaa vaikka kuinka, mutta mihinkään lapsen asioista päättämiseen en saanut mahdollisuutta osallistua, vaikka olisin kovasti halunnut. On käynyt myös ilmi, että nainen on syöttänyt minusta valheita lapselle, jotta tämä ei haluaisi tulla luokseni. Tämä näkyi myös lapseni käytöksessä hänen ollessa pieni. Teini-iässä onneksi lapsi alkoi ajatella omilla aivoillaan ja suhteemme on nykyään todella hyvä.
Toisen ja kolmas lapseni sain vaimoni kanssa, jota rakastan. Kumpikin vauva oli hieman haastava (koliikkia ja allergiaa ja univaikeuksia), mutta sekä vauva-ajat että myöhemmin lapsiarki on ollut aivan täysin erilaista kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntuu, että nyt vasta saan oikeasti kokea vanhemmuuden. Olemme vaimoni kanssa toisillemme tukena vanhemmuuden haasteissa. Lisäksi on ihana nähdä meidän molempien piirteitä yhteisissä lapsissamme. Suhteeni lapsiin on myös täysin erilainen eikä heidän asioihinsa liity negatiivisia piirteitä niin kuin ensimmäisen lapseni asioihin.
APlle voin todeta, että koin tavallaan monet asiat ensimmäistä kertaa toisen lapseni syntyessä, vaikka lapsi minulla ennestään jo olikin. Kyllä se kumppani voi olla ratkaiseva tekijä.
Ihan tosi surullinen olo tuli lukiessasi tarinaasi. Onneksi löysit vaimosi ja sait onnea elämääsi. Itsekin harmittaa, että 1. lapsesi äiti on tuollainen. Tsemppiä jatkoon :)
Tähän voisi kommentoida, että surullista kyllä, MUTTA olisi ihmisten hyvä miettiä tarkemmin, kenen kanssa seksiä harrastaa. Aina on se mahdollisuus, että lapsi syntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ratkaissut tämän asian näin. Menen naimisiin vain kerran eläessäni ja sellaisen kanssa, joka ei myöskään ole ollut naimisissa. Jos naimisiin menen ja kerran eroan, niin toiste en mene. Se on ihan periaate, etten mitään ikuista rakkautta rupea montaa kertaa papin edessä vannomaan. Samasta periaatteesta en mene naimisiin myöskään sellaisen kanssa, joka on jo ollut naimisissa. Minä en aio olla hänelle mikään uusi kokeilukerta. Seurustella voisin naimisissa olleen kanssa, mutta itse naimisiin en menisi ja siitä en neuvottelisi. Minä voin aivan hyvin elää ihmisen kanssa avoliitossa, se ei ole minulle yhtään avioliittoa vähäpätöisempi juttu.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ratkaissut tämän asian näin. Menen naimisiin vain kerran eläessäni ja sellaisen kanssa, joka ei myöskään ole ollut naimisissa. Jos naimisiin menen ja kerran eroan, niin toiste en mene. Se on ihan periaate, etten mitään ikuista rakkautta rupea montaa kertaa papin edessä vannomaan. Samasta periaatteesta en mene naimisiin myöskään sellaisen kanssa, joka on jo ollut naimisissa. Minä en aio olla hänelle mikään uusi kokeilukerta. Seurustella voisin naimisissa olleen kanssa, mutta itse naimisiin en menisi ja siitä en neuvottelisi. Minä voin aivan hyvin elää ihmisen kanssa avoliitossa, se ei ole minulle yhtään avioliittoa vähäpätöisempi juttu.
Minä taas kelpuutan poikamiehen lisäksi myös lesken. Jos toinen ottaa eron, odotan hänen kuolemaa ennen kuin avioidun uudestaan. Enkä harrasta seksiä avioliiton ulkopuolella.
Jonkun mielestä voi kuulostaa kovalta, mutta itselle on helppoa, kun on selvää miten toimin. Ja tiedän, että ei ole elossa olevia exiä selän takana, ja että lapset syntyvät jo solmitun liiton jälkeen.
Toisen lähtemiselle en toki mitään voi, mutta pidän huolen, että toimin itse arvojeni mukaisesti. Helppo olla tasapainossa omien valintojen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hieman samanlaisessa tilanteessa. Miehellä on yksi lapsi aiemman vaimonsa kanssa. Minulla ei ole lapsia, eikä heillä muita lapsia. Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti. Esim. jos/kun heidän lapsensa saa omia lapsia, se on heille molemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Voi vain kuvitella sitä emotion määrää. Kyseinen lapsi on myös isovanhemmilleen ainoa lastenlapsi ja he ovat paljon tekemisissä keskenään. Vaikka kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään, on itsellä usein ulkopuolinen olo esim. sukujuhlissa. Eli kyllä tuo asia vaikuttaa suhteeseen, mutta suhdehan koostuu monesta osatekijästä, ja tuo asetelma on vain yksi niistä.
Miten, miten, MITEN voi olla mahdollista, että ”Vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen olen havahtunut siihen, että tuo lapsi sitoo heitä ikuisesti.”?
Kaikki palstat ja lehden on täynnä uusperhe-sotkujuttuja. Oikeastiko kaikki ei ole miettinyt jo teini-ikäisenä, että miten suhtautuu avioliittoihin, eroihin ja uusperheisiin omalta osaltaan? Hullua. Olen kuvitellut, että kaikki on miettinyt itselleen ne rajat valmiiksi, että mitä etsii elämältään, mitä arvostaa, ja mihin on valmis henkisesti.
Tuossa vaikittaa olevan mukana jonkinlaista kateutta tai mustasukkaisuutta. Avioliitto meni pieleen mutta heillä on lapsi. Miksi et soisi miehellesi upeaa isoisäksi tulemisen kokemusta? Minun mirheni on ollut kahdesti naimisissa ja ensimmäisestä liitosta on poika jolle toissa vuonna syntyi ensimmäinen lapsi. Minusta oli ihana nähdä mieheni ilo. Itsekin olin tosi iloinen. Varsinkin kun meille ei ole suotu yhteisiä lapsia. Mielestäni tuollaisista mustasukkaisuus/kateusasioista kannattaisi käydä puhumassa terapeutin kanssa. Miksi kärsiä asiasta joka on todella myönteinen ihmiselle jota rakastat?
Tuohon auttaa aika.
Me olemme molemmat toisella kierroksella. Hassua, kuinka miehen eksä häiritsi alussa, vaikka minullakin on eksä. Nyt olemme olleet 8 v yhdessä, niin ei enää häiritse.
Ihmettelin alussa, kun mies sanoi,,ettei muista, millaista eksänsä kanssa oli. Nyt kun minulla on erosta 10 vuotta ja en minäkään muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se pitää hyväksyä, että lapset ovat aina normaaleilla vanhemmilla etusijalla, vaikka olisikin uusi puoliso. Sen sijaan sen murehtiminen, että ei ole ensimmäiset häät/ juhlat/ hautajaiset, kuulostaa yksinomaan lapselliselta. Koeta kasvaa aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Se pitää hyväksyä, että lapset ovat aina normaaleilla vanhemmilla etusijalla, vaikka olisikin uusi puoliso. Sen sijaan sen murehtiminen, että ei ole ensimmäiset häät/ juhlat/ hautajaiset, kuulostaa yksinomaan lapselliselta. Koeta kasvaa aikuiseksi.
Normaalit ihmiset, jotka oikeasti välittävät toinen toisistaan, eivät kastitse perheenjäseniä tärkeysjärjestykseen. Se taas on oma lukunsa, että moni ihminen ei ole kovinkaan täys-päinen. Täys-päiset ihmiset voivat rakentaa perheyhteisön, jossa tullaan toimeen keskenään.
Lahopäät vaan valitsee huonon uuden kumppanin tai antavat pennun osoittaa mieltään ja tätä kakara käyttää psykologisesti hyväkseen, jos tietää että änkyröimällä saa tahtonsa läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten, vaikka miesystävä rakastaisi yhä ensimmäistä vaimoaan? Varmasti rakastaakin. Ja saattaa olla ihastunut muihin naisiin. Se ei tarkoita, ettei hän tykkäisi naisystävästään (ap) muusta riippumatta.
Eivät kaikki maailman eronneet miehet rakasta eksäänsä. Toki rakkautta on monenlaista, joku voi rakastaa eksäänsä ystävänä, vaikka ei olisi yhtään rakastunut enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä fakta sekin että exä on väkisinkin aina silloin tällöin mielessä. Tätähän ei kukaan myönnä mutta kaikilla miehillä joiden kanssa jutellut on exä mielessä hyvinkin usein juuri petipuuhissa.
Kaikki miehet ajattelevat aina exäänsä petipuuhissa, se on vain hyväksyttävä.
Ja sinä tiedät tämän mistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä fakta sekin että exä on väkisinkin aina silloin tällöin mielessä. Tätähän ei kukaan myönnä mutta kaikilla miehillä joiden kanssa jutellut on exä mielessä hyvinkin usein juuri petipuuhissa.
Kaikki miehet ajattelevat aina exäänsä petipuuhissa, se on vain hyväksyttävä.
Ja sinä tiedät tämän mistä?
Ja ihan samalla lailla naiset muistelevat sexiä exiensä kanssa.
-m
Ensirakkaus on se juttu. Sitten muut on rutiinia.Eihän ketään voi väkisin omistaa tai vahtia eikä rakastaa.Rakkaus on vapaaehtoista.Jos ei rakasta ei rakasta.Etsi mies jolla ei ole lapsia sitten teette yhdessä teidän esikoisen .
Mun kaverilla oli ja on noin kuin aloittajallakin.
Siis mies oli kokenut kaiken jo kertaalleen ja vaimoa tuo harmitti. Vaimo ei ole tippaakaan heikko itsetuntoinen, vaan ihan päin vastoin. Silti se harmittaa kovasti.
Häät olivat miehen toiveesta pienimuotoiset, olihan hän jo kokenut humun ennestään. Lasten syntymät, ripillepäästy ja valmistumiset oli koettu jo ennen kuin tämän kaverini ja miehen lasten kanssa ne koettiin sitten jälleen.
Moni asia oli ärsyttävää säätöä kaverini kanssa. Miehen vanhemmat asuu kaukana ja kävivät siellä alkuun lastensa ja aiempien liittojen lasten kanssa. Sitten kaverini päätti, ettei viitsi siellä enää käydä ollenkaan. Menköön mies lapsineen.
Myöhemmin eli nyt ärsyttää, kun ensimmäisen perheen lapset käyvät mökillä kavereineen. Sinne ei ole mukavaa mennä, kun se ei ole täysin sen oman ydinperheen hallussa. (mies omistaa mökin) Kaverini sitten osti oman mökin ja viettää siellä aikaa. Olkoon mies omalla mökillään edellisen suhteen lasten kanssa jne jne.
Sitten perinnöt. Kaikin tavoin on toimittava En eteen, ettei missään järjestyksessä kuollessa omat rahat mene sen miehen entisen perheen lapsille osittainkaan.
Jokainen miehen tekemä suurempi lahjoitus sinne ekan perheen lapsille ärsyttää, kun se on omalta uusperheet sitten pois.
Kauheeta säätöä.
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli ja on noin kuin aloittajallakin.
Siis mies oli kokenut kaiken jo kertaalleen ja vaimoa tuo harmitti. Vaimo ei ole tippaakaan heikko itsetuntoinen, vaan ihan päin vastoin. Silti se harmittaa kovasti.
Häät olivat miehen toiveesta pienimuotoiset, olihan hän jo kokenut humun ennestään. Lasten syntymät, ripillepäästy ja valmistumiset oli koettu jo ennen kuin tämän kaverini ja miehen lasten kanssa ne koettiin sitten jälleen.
Moni asia oli ärsyttävää säätöä kaverini kanssa. Miehen vanhemmat asuu kaukana ja kävivät siellä alkuun lastensa ja aiempien liittojen lasten kanssa. Sitten kaverini päätti, ettei viitsi siellä enää käydä ollenkaan. Menköön mies lapsineen.
Myöhemmin eli nyt ärsyttää, kun ensimmäisen perheen lapset käyvät mökillä kavereineen. Sinne ei ole mukavaa mennä, kun se ei ole täysin sen oman ydinperheen hallussa. (mies omistaa mökin) Kaverini sitten osti oman mökin ja viettää siellä aikaa. Olkoon mies omalla mökillään edellisen suhteen lasten kanssa jne jne.
Sitten perinnöt. Kaikin tavoin on toimittava En eteen, ettei missään järjestyksessä kuollessa omat rahat mene sen miehen entisen perheen lapsille osittainkaan.
Jokainen miehen tekemä suurempi lahjoitus sinne ekan perheen lapsille ärsyttää, kun se on omalta uusperheet sitten pois.
Kauheeta säätöä.
Lisään vielä, että harrastavat kaukomatkailua.
Kaveriani ärsytti, että mies otti niitä edellisen perheen lapsia aina mukaan myös pilaamaan ydinperheen matkoja.
En halua miestä, joka on jo ollut naimisissa tai jolla on jo lapsia. En en en. Paitsi jos kyseessä on niin suuri sielujen yhteys ja rakkaus, ettei mikään tässä eletyssä elämässäni tule vetämään sille vertoja, sitten olen valmis.