Lue keskustelun säännöt.
Olen Suomen rumin nainen - miten voisin muuttua paremman näköiseksi?
07.03.2021 |
Olen säälittävän ruma ihminen. Mitä kautta voisin hakeutua johonkin muutosjuttuun, että minusta saisi normaalin ihmisen näköisen? Olisiko muita muutosvinkkejä?
Haluaisin siis muuttua sellaisella tavalla paremman näköiseksi, ettei se vaatisi mitään kovin merkittäviä aamu- tai iltarutiineja, vaan olisin "luontaisesti" paremman näköinen. Siis mieluiten siten, etten tarvitsisi meikkiä tai hiusten laittoa tai hienoja vaatteitakaan, vaan näyttäisin hyvältä tavallisissa hieman kuluneissa ja nuhjaisissa vaatteissa. Mikä avuksi siis?
Kommentit (90)
En tajua tätä ketjua ollenkaan enkä sitä ettå joku ottaa itselleen tuollaisen rumuuden leiman. Itse toki tiedostan, että on kauniimpia naisia kuin minä, mutta miksi vertailisin itseäni heihin. Eivät he ole minua parempia ihmisiä. Heillä on kauneus, itsekin koen olevani omalla tavalla hyvännäköinen, vaikka en missään nimessä vedä vertoja heille kauneudessa. Se ei vaan ole minulle niin tärkeää. Mutta en suostu sanomaan, että olisin ruma tai läski tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä ihmiset eivät selvästikään tajua aloittajaa. Joillekin on vaikea ymmärtää, että juuri erottuvat piirteet kasvoissa tekevät niistä rumat. Esimerkiksi naisella liian suuri nenä tai ylipäätään asiat jotka kiinnittävät huomiota. Ja aloittajaanhan kiinnitetään huomiota. Hän on sen itse kokemuksestaan todennut. Miksi ette vain usko häntä?
Tätä juuri tarkoitan. Mun kohdallani rumuus perustuu liian voimakkaisiin piirteisiin. Kulmien laitto ja tummennus ei auta, jis valmiiksi on Breznevin kulmakarvat jne.
Ainoat, joka saavat mut keskiverrommaksi on kulmien nyppiminen ohuiksi ja meikkivoiteen lätkiminen päälle, että näyttävät vaaleammilta, huulten vaalentaminen meikkivoiteella ja meikkaaminen kapeammiksi, kasvojen luuston peittäminen jotenkin siten, että näyttäisi litteämmältä, voimakas contour-meikki muutenkin. Ei se silti sivuprofiiliin auta ja vaatii niin paljon energiaa, ettei sovi normaaliin arkeen.
Teininä joskus meikkasin noin ja siis vaalensin piirteet ja meikkasin muuten, mutta jätin esim. ripsivärin kokonaan pois. Näytin sellaiselta siropiirteisemmältä ja jotenkin keskiverrommalta. Sain paljon ystävällisempää kohtelua esim. kaupoissa sen myötä.
Kropan osalta mun pitäisi treenata aivan hirveästi käsivarsia ja yläselkää, että saisin illuusion leveämmistä hartioista ja kapeammasta lantiosta sekä vahvemmista käsivarsista. Sen treenin pitäisi olla oikeasti todella isoilla painoilla, jotta kropan malli oikeasti muuttuisi. Tavallisella salitreenillä en muutu juuri miksikään, ehkä vain vähän liikunnallisemman näköiseksi korkeintaan. Luonnontilaisena olen sitten se suohirviö tai elefanttinainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykologin juttusille, mars. Vaikuttaa vääristyneeltä minäkuvalta eikä niinkään oikealta ulkonäköongelmalta.
Oman kokemukseni mukaan terapia ei auta tähän ongelmaan. Terapeutti oli aika haluton ylipäätään keskustelemaan ulkonäköasioista, eikä suostunut myöntämään, että rumuus on mulle iso ongelma, tai keskustelemaan aiheesta rehellisesti. Olen terapian jälkeen ihan yhtä ruma kuin ennen sitä.
Ei ap.
Parikymppisenä koetin ammattilaisen kanssa jutella aiheesta, mutta hän sivuutti sen aivan täysin, vaikka se oli jo tuolloin konkreettisesti eniten elämääni haittaava seikka. Mulla ei esim. teininä tai parinkympin kieppeillä ollut vielä yhtäkään poikaystävääkään, kun poikkesin sen verran paljon ulkonäköihanteista. Olin ja olen vain just sopivasti liian ruma kelvatakseni kenellekään.
T. Ap
Tämä taitaa olla terapeuteille ja psykologeille yleistä, kieltäydytään keskustelemasta asiakkaan ulkonäköongelmista ja kuvitellaan, että jostain äitisuhteesta tms. jauhaminen muuttaisi asioita. Olisi kiva tavata joskus terapeutti, joka olisi valmis avoimesti käsittelemään juuri tätä asiaa ja auttaisi ruman ulkonäön hyväksymisessä.
Miksi ihmeessä se ruma ulkonäkö pitäisi hyväksyä, ja samalla luopua monista haaveistaan ja ehkä puolisostakin? Helpompi on mennä plastiikkakirurgiaan ja muutta ulkonäkö edes siedettävälle tasolle, että saa toteutettua unelmiaan. Mielummin maksan ne tuhannet plastiikkakirurgille, jolta saa oikean avun, kuin psykologille. Olen sen arvoinen, ansaitsen näyttää hyvältä, enkä vain tyytyä osaani rumana ja jäädä syrjään elämässä.
Kyllä mun mielestäni rumuuden hyväksyminen tarkoittaa nimeomaan sitä, että uskaltaa ja yrittää elää mahdollisimman hyvän elämän rumuudesta huolimatta, ei syrjään jäämistä. Eikä se rumuuden hyväksyminen mitenkään pois sulje sitä, etteikö sille voisi silti yrittää tehdä myös jotain konkreettista. Se vaan on kuitenkin niin, että jos ihminen on oikeasti ruma, hänestä tuskin tulee kosmeettisllakaan toimenpiteillä mitään kaunotarta tai komistusta. Ja jotkut ulkonäköseikat on sellaisia, että niitä nyt vaan ei millään saa muuksi muutettua. Tämmöisten tosiasioiden käsitteleminen olisi varmasti hyväksi, jos siihen olisi mahdollisuus.
Onko se hyvä elämä, jos ulkonäköpuutteiden vuoksi jää ilman kumppania ja lapsia, tai jos juuri ne itsellä olevat unelmat ovat sellaisia, joita ei voi saavuttaa jos on ruma? Kyllä se vaatii luopumista unelmista, surutyötä, tyytymistä ja sopeutumista osaansa että tulee saamaan elämässään vähemmän kuin keskiverto ihminen. Varmaan silloin keskustelutuki auttaisi.
Kaikkea ei voi luonteella kompensoida vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi. Rumat joutuvat jo muutenkin jalostamaan luonnettaan niin paljon enemmän kuin kauniit ihmiset. Jossain se raja menee kumminkin.
Ymmärrän, että on sellaisia ulkonäkörajoitteita, joita ei saa leikkauksille korjattua, mutta jos suinkin vaan on korjattavissa niin kannattaa korjata, elämänlaatu ja mahdollisuudet paranevat.
Laihduta tai peli on menetetty!
☭ 7217 ☭
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykologin juttusille, mars. Vaikuttaa vääristyneeltä minäkuvalta eikä niinkään oikealta ulkonäköongelmalta.
Oman kokemukseni mukaan terapia ei auta tähän ongelmaan. Terapeutti oli aika haluton ylipäätään keskustelemaan ulkonäköasioista, eikä suostunut myöntämään, että rumuus on mulle iso ongelma, tai keskustelemaan aiheesta rehellisesti. Olen terapian jälkeen ihan yhtä ruma kuin ennen sitä.
Ei ap.
Parikymppisenä koetin ammattilaisen kanssa jutella aiheesta, mutta hän sivuutti sen aivan täysin, vaikka se oli jo tuolloin konkreettisesti eniten elämääni haittaava seikka. Mulla ei esim. teininä tai parinkympin kieppeillä ollut vielä yhtäkään poikaystävääkään, kun poikkesin sen verran paljon ulkonäköihanteista. Olin ja olen vain just sopivasti liian ruma kelvatakseni kenellekään.
T. Ap
Tämä taitaa olla terapeuteille ja psykologeille yleistä, kieltäydytään keskustelemasta asiakkaan ulkonäköongelmista ja kuvitellaan, että jostain äitisuhteesta tms. jauhaminen muuttaisi asioita. Olisi kiva tavata joskus terapeutti, joka olisi valmis avoimesti käsittelemään juuri tätä asiaa ja auttaisi ruman ulkonäön hyväksymisessä.
Miksi ihmeessä se ruma ulkonäkö pitäisi hyväksyä, ja samalla luopua monista haaveistaan ja ehkä puolisostakin? Helpompi on mennä plastiikkakirurgiaan ja muutta ulkonäkö edes siedettävälle tasolle, että saa toteutettua unelmiaan. Mielummin maksan ne tuhannet plastiikkakirurgille, jolta saa oikean avun, kuin psykologille. Olen sen arvoinen, ansaitsen näyttää hyvältä, enkä vain tyytyä osaani rumana ja jäädä syrjään elämässä.
Kyllä mun mielestäni rumuuden hyväksyminen tarkoittaa nimeomaan sitä, että uskaltaa ja yrittää elää mahdollisimman hyvän elämän rumuudesta huolimatta, ei syrjään jäämistä. Eikä se rumuuden hyväksyminen mitenkään pois sulje sitä, etteikö sille voisi silti yrittää tehdä myös jotain konkreettista. Se vaan on kuitenkin niin, että jos ihminen on oikeasti ruma, hänestä tuskin tulee kosmeettisllakaan toimenpiteillä mitään kaunotarta tai komistusta. Ja jotkut ulkonäköseikat on sellaisia, että niitä nyt vaan ei millään saa muuksi muutettua. Tämmöisten tosiasioiden käsitteleminen olisi varmasti hyväksi, jos siihen olisi mahdollisuus.
Onko se hyvä elämä, jos ulkonäköpuutteiden vuoksi jää ilman kumppania ja lapsia, tai jos juuri ne itsellä olevat unelmat ovat sellaisia, joita ei voi saavuttaa jos on ruma? Kyllä se vaatii luopumista unelmista, surutyötä, tyytymistä ja sopeutumista osaansa että tulee saamaan elämässään vähemmän kuin keskiverto ihminen. Varmaan silloin keskustelutuki auttaisi.
Kaikkea ei voi luonteella kompensoida vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi. Rumat joutuvat jo muutenkin jalostamaan luonnettaan niin paljon enemmän kuin kauniit ihmiset. Jossain se raja menee kumminkin.
Ymmärrän, että on sellaisia ulkonäkörajoitteita, joita ei saa leikkauksille korjattua, mutta jos suinkin vaan on korjattavissa niin kannattaa korjata, elämänlaatu ja mahdollisuudet paranevat.
Samaa mieltä. Kiistatonta tutkimustietoa on, että kauniisiin ihmisiin suhtaudutaan keskimäärin lähtökohtaisesti positiivisemmin kuin vähemmän kauniisiin.
Aikanaan yliopistossa opiskellessani ns. palveluammattia, opettajat muistuttivat monesti, että potilaan ulkonäkö ja sosioekonominen asema vaikuttavat aivan liian usein hoidon laatuun ja tämä pitää tiedostaa ja pyrkiä tasapuoliseen kohteluun. Asian tiedostaminen on avain. Jos asian kieltää, omaa toimintaa ei pysty arvioimaan.
Ja ei se peili aina vääristä. Jos peilikuva vain on rumempi kuin kavereiden kasvot ja lisäksi kuulee usein ikäviä kommentteja ulkonäöstään, niin kieltämistä ja tekopyhää on väittää, ettei se elämänlaatuun vaikuttaisi.
Olen kuullut ihmisiltä, jotka ovat korjauttaneet yksittäisen "vian" (hörökorvat, perunanenän, huomattavan eripariset rinnat, hampaiden asentovirheet tms) ja ovat olleet erittäin tyytyväisiä. Jokainen huokaa, että miksi en tehnyt tätä aiemmin. No siksi, kun sisäisen kauneuden pitää olla tärkeintä ja sen, että on terve. Näiden toimenpiteiden jälkeen he ovat terveempiä. He ovat myös tyytyväisiä eivätkä todellakaan liukuneet mihinkään leikkauskierteeseen.
Julkisuudessa on esillä kauneuskirurgiaan addiktoituneita ihmisiä, jotka alvariinsa leikkauttavat paikkojaan eivätkä koskaan ole tyytyväisiä. Nämä eivät ole suomalaisten plastiikkakirurgien tyyppipotilaita. Tyyppipotilaita ovat ed. kappaleessa mainitsemani kaltaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykologin juttusille, mars. Vaikuttaa vääristyneeltä minäkuvalta eikä niinkään oikealta ulkonäköongelmalta.
Oman kokemukseni mukaan terapia ei auta tähän ongelmaan. Terapeutti oli aika haluton ylipäätään keskustelemaan ulkonäköasioista, eikä suostunut myöntämään, että rumuus on mulle iso ongelma, tai keskustelemaan aiheesta rehellisesti. Olen terapian jälkeen ihan yhtä ruma kuin ennen sitä.
Ei ap.
Parikymppisenä koetin ammattilaisen kanssa jutella aiheesta, mutta hän sivuutti sen aivan täysin, vaikka se oli jo tuolloin konkreettisesti eniten elämääni haittaava seikka. Mulla ei esim. teininä tai parinkympin kieppeillä ollut vielä yhtäkään poikaystävääkään, kun poikkesin sen verran paljon ulkonäköihanteista. Olin ja olen vain just sopivasti liian ruma kelvatakseni kenellekään.
T. Ap
Tämä taitaa olla terapeuteille ja psykologeille yleistä, kieltäydytään keskustelemasta asiakkaan ulkonäköongelmista ja kuvitellaan, että jostain äitisuhteesta tms. jauhaminen muuttaisi asioita. Olisi kiva tavata joskus terapeutti, joka olisi valmis avoimesti käsittelemään juuri tätä asiaa ja auttaisi ruman ulkonäön hyväksymisessä.
Miksi ihmeessä se ruma ulkonäkö pitäisi hyväksyä, ja samalla luopua monista haaveistaan ja ehkä puolisostakin? Helpompi on mennä plastiikkakirurgiaan ja muutta ulkonäkö edes siedettävälle tasolle, että saa toteutettua unelmiaan. Mielummin maksan ne tuhannet plastiikkakirurgille, jolta saa oikean avun, kuin psykologille. Olen sen arvoinen, ansaitsen näyttää hyvältä, enkä vain tyytyä osaani rumana ja jäädä syrjään elämässä.
Kyllä mun mielestäni rumuuden hyväksyminen tarkoittaa nimeomaan sitä, että uskaltaa ja yrittää elää mahdollisimman hyvän elämän rumuudesta huolimatta, ei syrjään jäämistä. Eikä se rumuuden hyväksyminen mitenkään pois sulje sitä, etteikö sille voisi silti yrittää tehdä myös jotain konkreettista. Se vaan on kuitenkin niin, että jos ihminen on oikeasti ruma, hänestä tuskin tulee kosmeettisllakaan toimenpiteillä mitään kaunotarta tai komistusta. Ja jotkut ulkonäköseikat on sellaisia, että niitä nyt vaan ei millään saa muuksi muutettua. Tämmöisten tosiasioiden käsitteleminen olisi varmasti hyväksi, jos siihen olisi mahdollisuus.
Onko se hyvä elämä, jos ulkonäköpuutteiden vuoksi jää ilman kumppania ja lapsia, tai jos juuri ne itsellä olevat unelmat ovat sellaisia, joita ei voi saavuttaa jos on ruma? Kyllä se vaatii luopumista unelmista, surutyötä, tyytymistä ja sopeutumista osaansa että tulee saamaan elämässään vähemmän kuin keskiverto ihminen. Varmaan silloin keskustelutuki auttaisi.
Kaikkea ei voi luonteella kompensoida vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi. Rumat joutuvat jo muutenkin jalostamaan luonnettaan niin paljon enemmän kuin kauniit ihmiset. Jossain se raja menee kumminkin.
Ymmärrän, että on sellaisia ulkonäkörajoitteita, joita ei saa leikkauksille korjattua, mutta jos suinkin vaan on korjattavissa niin kannattaa korjata, elämänlaatu ja mahdollisuudet paranevat.Samaa mieltä. Kiistatonta tutkimustietoa on, että kauniisiin ihmisiin suhtaudutaan keskimäärin lähtökohtaisesti positiivisemmin kuin vähemmän kauniisiin.
Aikanaan yliopistossa opiskellessani ns. palveluammattia, opettajat muistuttivat monesti, että potilaan ulkonäkö ja sosioekonominen asema vaikuttavat aivan liian usein hoidon laatuun ja tämä pitää tiedostaa ja pyrkiä tasapuoliseen kohteluun. Asian tiedostaminen on avain. Jos asian kieltää, omaa toimintaa ei pysty arvioimaan.
Ja ei se peili aina vääristä. Jos peilikuva vain on rumempi kuin kavereiden kasvot ja lisäksi kuulee usein ikäviä kommentteja ulkonäöstään, niin kieltämistä ja tekopyhää on väittää, ettei se elämänlaatuun vaikuttaisi.
Olen kuullut ihmisiltä, jotka ovat korjauttaneet yksittäisen "vian" (hörökorvat, perunanenän, huomattavan eripariset rinnat, hampaiden asentovirheet tms) ja ovat olleet erittäin tyytyväisiä. Jokainen huokaa, että miksi en tehnyt tätä aiemmin. No siksi, kun sisäisen kauneuden pitää olla tärkeintä ja sen, että on terve. Näiden toimenpiteiden jälkeen he ovat terveempiä. He ovat myös tyytyväisiä eivätkä todellakaan liukuneet mihinkään leikkauskierteeseen.
Julkisuudessa on esillä kauneuskirurgiaan addiktoituneita ihmisiä, jotka alvariinsa leikkauttavat paikkojaan eivätkä koskaan ole tyytyväisiä. Nämä eivät ole suomalaisten plastiikkakirurgien tyyppipotilaita. Tyyppipotilaita ovat ed. kappaleessa mainitsemani kaltaiset.
Todella hyvä kommentti, kiitos.
On todella nöyryyttävää joutua itse tilanteessa olemisen lisäksi kuulemaan, että ongelma ratkeaisi, jos vain olisit parempi, ehjempi ja kypsempi ihminen. Että oma viallisuus mentaalisesti on, mikä erottaa itsen muista, eikä fyysinen ja sosiaalinen todellisuus.
Tätä harrastavat vielä ihmiset, jotka itse antavat muille erittäin eriarvoista kohtelua ulkonäön pohjalta.
Ulkonäkö vaikuttaa elämään paljon, ainakin ja erityisesti, jos se on selvästi keskiverron alapuolella.
Suhtautuminen rumiin on todella ristiriitaista: toisaalta heitä syrjitään ja haukutaankin aika avoimesti, toisaalta heidän kokemansa haitta tästä on keksittyä ja kuviteltua.
Laihduta
Älä aja kulmakarvoja
Älä ota aurinkoa
Älä käytä päihteitä tai huumeita
Hieman maskaraa ripsiin
Avot
Mursustakin saa hyvän näköisen jos ei nyt ole tolkuttoman epämuodostunut naama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on kun olet saanut itsestäsi hyvän näköisen niin luulet ansaitsevasi paremman miehen kuin aikaisemmin.
Kauniit tarvitsevat rumia rinnalleen korostaakseen omaa kauneuttaan.
Kyllä mun mielestäni rumuuden hyväksyminen tarkoittaa nimeomaan sitä, että uskaltaa ja yrittää elää mahdollisimman hyvän elämän rumuudesta huolimatta, ei syrjään jäämistä. Eikä se rumuuden hyväksyminen mitenkään pois sulje sitä, etteikö sille voisi silti yrittää tehdä myös jotain konkreettista. Se vaan on kuitenkin niin, että jos ihminen on oikeasti ruma, hänestä tuskin tulee kosmeettisllakaan toimenpiteillä mitään kaunotarta tai komistusta. Ja jotkut ulkonäköseikat on sellaisia, että niitä nyt vaan ei millään saa muuksi muutettua. Tämmöisten tosiasioiden käsitteleminen olisi varmasti hyväksi, jos siihen olisi mahdollisuus.