Miten mielenterveys- ja päihdepotilaiden läheiset jaksatte jatkuvaa huolta?

Kirjoitin pitkän kommentin, mutta meni sensuuriin. Mitähän kiellettyä siinä oli? Kirjoitin, että itse en meinaa jaksaa poikaani, joka juo itseään h e n g i l t ä. Olen m a s e n t u n u t ja yritän hoitaa sitä liikunnalla ja harrastamalla. Meneeköhän nytkään tämä viesti läpi?

Katkon välit. En kanna toisten taakkoja.

En jaksanutkaan. Veljeni on skitsofreenikko ja varsinkin ensimmäinen psykoosi oli todella paha. Väkivaltaisuutta ja muuta. Muitakin tuli, hirveä huoli ja ainainen pelko. Tämä oli tuskallista ja minulle tuli tunne, että sekoan itsekin. Siksi minun oli pakko etäännyttää itseni, se oli parempi. Veljellä on asiat nykyisin hyvin, tai hoitotasapaino. Hän ei kuitenkaan ole enää se sama ihminen kuin ennen.

Ei sitä jaksa.

Kyllä se omaan jaksamiseen vaikuttaa. Veljellä mt- ja päihdeoireilua jo yli vuosikymmenen ajan, eikä tilanne millään muutu parempaan päin. Itsemurhauhkailua, valehtelua, manipulointia, haukkumista ja tyhjiä lupauksia on vuosien varrella kuullut ihan tarpeeksi. Monesti olen ajatellut, että laittaisi kokonaan välit poikki, kun ei vaan jaksa. Toistaiseksi pidetään vielä yhteyksiä, mutta olen alkanut ottaa etäisyyttä, jottei oma elämä kärsisi liikaa.

Ei sitä jaksakaan, kyllä siinä omakin mielenterveys kärsii ja omakin elämä osittain pilalla.

Rukoilen. Muistutan että rakastan. Se on raskasta kun kyseessä on oma lapsi. Mutta olen ajatellut niin, että jos hän lähtee ennen minua niin onneksi minullakin on jo elämä lähellä puoltaväliä. Onneksi ikävä loppuu kuolemaan. Mutta vielä on elossa. Hyvä niin.

Kannustin ja tsemppasin hautaan saakka. Kerroin ihan suoraan, mitä on edessä ja odotettavissa noilla elintavoilla. En silti hylännyt vaikka raskasta oli välillä. Nyt hän on ollut kuolleena jo yli 10 vuotta, silti meinaan välillä soittaa kuulumisia. Ei kaikki addiktit ole pahoja ihmisiä vaikka itseään tuhoavat. Kieltämättä en pelkää enää puhelinta ja nykyään se on aina äänettömällä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se omaan jaksamiseen vaikuttaa. Veljellä mt- ja päihdeoireilua jo yli vuosikymmenen ajan, eikä tilanne millään muutu parempaan päin. Itsemurhauhkailua, valehtelua, manipulointia, haukkumista ja tyhjiä lupauksia on vuosien varrella kuullut ihan tarpeeksi. Monesti olen ajatellut, että laittaisi kokonaan välit poikki, kun ei vaan jaksa. Toistaiseksi pidetään vielä yhteyksiä, mutta olen alkanut ottaa etäisyyttä, jottei oma elämä kärsisi liikaa.

Voi ei hyvin tutulta kuulostaa. Kestänyt lähes 20 vuotta. Nyt alkaa olemaan itsellä takki tyhjä 😓 mutta silti joku huoli, pettymys ja harmitus tuolla sisimmässä kalvaa. Terapiasta en koe saaneeni apua. Ap

Noina vuosina se oli kestämistä ja ja jaksamista joka ikinen päivä, eikä osannut ajatella miten ja milloin se päättyy.  Nyt kun mt-omainen on jo edesmennyt, alkaa muistaa jo ihan mukaviakin asioita vuosien varrelta, kun kuitenkin oltiin samaa perhettä.  Se musta taakka taitaa siis, onneksi, jäädä muistoissa taka-alalle, vaikka se akuuttina aikana hallitsee kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pitkän kommentin, mutta meni sensuuriin. Mitähän kiellettyä siinä oli? Kirjoitin, että itse en meinaa jaksaa poikaani, joka juo itseään h e n g i l t ä. Olen m a s e n t u n u t ja yritän hoitaa sitä liikunnalla ja harrastamalla. Meneeköhän nytkään tämä viesti läpi?

Kuulostaa raskaalta vielä kun kyseessä oma lapsi. Voimia sinulle 💙

Vierailija kirjoitti:

En jaksanutkaan. Veljeni on skitsofreenikko ja varsinkin ensimmäinen psykoosi oli todella paha. Väkivaltaisuutta ja muuta. Muitakin tuli, hirveä huoli ja ainainen pelko. Tämä oli tuskallista ja minulle tuli tunne, että sekoan itsekin. Siksi minun oli pakko etäännyttää itseni, se oli parempi. Veljellä on asiat nykyisin hyvin, tai hoitotasapaino. Hän ei kuitenkaan ole enää se sama ihminen kuin ennen.

Hyvä kuitenkin kuulla että hän on löytänyt jonkinlaisen tasapainon 💙

Vierailija kirjoitti:

Rukoilen. Muistutan että rakastan. Se on raskasta kun kyseessä on oma lapsi. Mutta olen ajatellut niin, että jos hän lähtee ennen minua niin onneksi minullakin on jo elämä lähellä puoltaväliä. Onneksi ikävä loppuu kuolemaan. Mutta vielä on elossa. Hyvä niin.

💖 Ap

Vierailija kirjoitti:

Rukoilen. Muistutan että rakastan. Se on raskasta kun kyseessä on oma lapsi. Mutta olen ajatellut niin, että jos hän lähtee ennen minua niin onneksi minullakin on jo elämä lähellä puoltaväliä. Onneksi ikävä loppuu kuolemaan. Mutta vielä on elossa. Hyvä niin.

Voimia sinulle, äläkä ajattele vain sitä kuolemaa.  Sinulla on vielä paljon elämää edessä, ja niin voi olla läheiselläsikin, vaikka ei siltä aina siellä synkimmssä kuplassa tunnukaan.  

Vierailija kirjoitti:

Kannustin ja tsemppasin hautaan saakka. Kerroin ihan suoraan, mitä on edessä ja odotettavissa noilla elintavoilla. En silti hylännyt vaikka raskasta oli välillä. Nyt hän on ollut kuolleena jo yli 10 vuotta, silti meinaan välillä soittaa kuulumisia. Ei kaikki addiktit ole pahoja ihmisiä vaikka itseään tuhoavat. Kieltämättä en pelkää enää puhelinta ja nykyään se on aina äänettömällä.

Samaa mieltä että adiktitkin ihmisiä. Jotain tuskaa moni heistä todennäköisesti pakenee. Ja vaikka päällämne seisoisimme, emme heidän puolesta voi elää. Otan osaa menetykseesi.

Ei sitä jaksakkaan. Varsinkin kun sitä kestää loputtomiin ja mitään loppua ei näy. Ehkä vain kuolema armahtaa tai helpottaa? Loppuukohan minulta voimat ensin?  Kun tietää että yhtään mikään tai kukaan ei auta. Joskus mietin, millainen ihminen olisin ilman tuota yhtä lähimmäistäni? Millaista elämää eläisin?

Suomi on näitä surullisia tarinoita täynnä.

Omaiset / läheiset apua voi omaan jaksamiseen hakea FinFamista.

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pitkän kommentin, mutta meni sensuuriin. Mitähän kiellettyä siinä oli? Kirjoitin, että itse en meinaa jaksaa poikaani, joka juo itseään h e n g i l t ä. Olen m a s e n t u n u t ja yritän hoitaa sitä liikunnalla ja harrastamalla. Meneeköhän nytkään tämä viesti läpi?

Itse olen valinnut jäädä lapsettomaksi, sillä tämä maailma on mielestäni pelkkää pahuutta. Tunnen katkeruutta vanhempiani kohtaan, kun minut tänne synnyttivät kärsimään. Uskonkin, että moni kokee samoin ja ehkä tätä on vanhempien vaikea ymmärtää? Kun lapsella ei ole kiitollisuutta "elämän lahjasta" tai edes halua yrittää elää tätä elämää. Siksi moni turvautuu päihteisiin, koska elämä ei ole elämisen arvosta. Ja edes vanhemmat eivät saa päihdekierrettä katkeamaan, sillä hehän tänne pas*kaan laittoivat kärsimään ja ovat siten osasyyllisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä jaksakkaan. Varsinkin kun sitä kestää loputtomiin ja mitään loppua ei näy. Ehkä vain kuolema armahtaa tai helpottaa? Loppuukohan minulta voimat ensin?  Kun tietää että yhtään mikään tai kukaan ei auta. Joskus mietin, millainen ihminen olisin ilman tuota yhtä lähimmäistäni? Millaista elämää eläisin?

Suomi on näitä surullisia tarinoita täynnä.

Itse pelkään että loppuelämäni on täynnä vain surua ja murhetta. On myös tullut mieleen tuo että armahtaako kuolema? Hänen tai minun. Voimaa sinullekin!