Miten mielenterveys- ja päihdepotilaiden läheiset jaksatte jatkuvaa huolta?

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Älä tunne huolta. Jos hakee ja ottaa apua vastaan, on tilanne ihan hyvä verrattuna yhdistettyyn päihde - ja mielenterveysongelmaan jossa ei enää halua edes apua hakea. Äitisi ei varmastikaan sinua vaihtaisi pois mistään hinnasta. Mukavaa kevättä sulle 💖

Vierailija kirjoitti:

Noina vuosina se oli kestämistä ja ja jaksamista joka ikinen päivä, eikä osannut ajatella miten ja milloin se päättyy.  Nyt kun mt-omainen on jo edesmennyt, alkaa muistaa jo ihan mukaviakin asioita vuosien varrelta, kun kuitenkin oltiin samaa perhettä.  Se musta taakka taitaa siis, onneksi, jäädä muistoissa taka-alalle, vaikka se akuuttina aikana hallitsee kaikkea.

Näin olen itsekin huomannut, aika kultaa muistoja. Turha niitä kurjimpia hetkiä on enää muistella ✨

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Luulen, että tässä kuitenkin puhutaan eri luokan ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Sama fiilis tuli itselle mielenterveysongelmaisena. Raskasta lukea näitä.

Mutta hei, muistetaan nyt se, että on erilaisia ja eritasoisia ongelmia. Toiset ovat läheisille raskaampia kuin toiset. Ainahan psyyken ongelmat vaikuttavat ympäristöön, mutta luulen, että tässä keskustelussa ovat äänessä nämä, joiden läheisillä on hyvin vaikea-asteisia ongelmia ja päihderiippuvuutta, joka on aina lähipiirille raskas.

Usko sinä äitiäsi ja sitä, mitä hän sanoo. Varmasti olet hänelle rakas. Esimerkiksi masennus on todella yleinen sairaus, eikä se automaattisesti tarkoita, että on läheisille taakka. Masentuneetkin ovat kaikki erilaisia.

Vaikka itselle mielenterveysongelmaisena näitä omaisten ketjuja on välillä vaikea lukea, sallikaamme asioista keskustelu läheisille. Heidänkin on saatava puhua, sillä ymmärrettävästi heillekin läheisen sairastaminen on raskasta.

En tiedä onko voiko esim. päiheongelmia verrata masennukseen.

Jokatapauksessa isälläni on ollut paha burn out ja masennusta. Hän on toisaalta edelleen oma itsensä, mutta hän on apaattisempi, aina valtavan väsynyt ja hänellä on tiettyjä oireita (esim. ahdistusta, päässä vinkumista ja fyysistä pahaa oloa), jotka haittaavat hänen päivittäistä elämää. Hän haluaisi päästä niistä eroon, mutta vielä ei ole löytynyt toimivaa apua.

Seuratessa hänen vointiaan, kannan jatkuvaa huolta ja murhetta (samalla myös äidin, joka elää hänen rinnallaan ja pelkään, että hänkin masentuu). Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että isä on motivoitunut parantumaan, jos vaan keino löytyisi. Tämä auttaa minua jaksamaan ja uskomaan parempaan huomiseen. Lisäksi isä on todella rakas, enkä siksi mitenkään voi esim katkaista välejä häneen ja tekisin mitä vain, että hän voisi paremmin.

Luulen, että esim päihdeongelma voi tuntua eriltä mitä oma tilanteeni. Päihteet kuitenkin voi muuttaa ihmistä niin paljon, että on enää vaikea tunnistaa tai löytää sitä omaa rakasta ihmistä mitä hän on joskus ollut. En osaa kuvitellakkaan miten vaikeaa se olisi omalle kohalle.

Isäni kuitenkaan ei ole kovin muuttunut ja häntä on helppo edelleen rakastaa, ellei jopa enemmän.

Poikapuoleni on ilmiselvä alkoholisti, mutta vanhempia ei tunnu kiinnostavan asia. Isänsä kohauttelee hartioitaan, äiti on tapansa mukaan omissa maailmoissaan, siskonsa on ainoa, jolta saa jotain vastetta asiaan. Siis tilanne on ilmiselvä. Juo aivan tolkuttomasti, kaikki vapaat ja päivittäin. Lisäksi usein töiden jälkeen myös muutaman. On paljon sairaslomalla ja tällöin juo koko ajan. On aina juonut paljon, mutta nyt 2-3 vuoden sisällä on mennyt meno ihan mahdottomaksi. Ikää 33.

Tiedän, ettei vanhemmat voi tuolle mitään, mutta olen aivan rikki asian kanssa. En voi sanoa, että rakastan poikapuoltani, mutta hän on minulle tosi tärkeä, lasteni isoveli ja vilpittömästi tykkään tosi paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Olet varmasti rakas äidillesi.💕

En mitenkään!! Teini-ikäinen tytär vaikeasti masentunut, hoito ei tehoa, olen hulluna huolesta ja lopen uupunut!

Oman lapsen taakkaa olen valmis kantamaan, muiden en. Eli välit poikki, olen ne katkonutkin tiettyihin sukulaisiin, jotka alkoivat pitää minua kainalokeppeinään. Silloinkin, kun olisin itse tarvinnut apua, minun piti kuunnella heidän traumaattisia tilityksiään vuosikymmenien varrelta.

Pahin oli, kun valvoin pienten itkuisten kaksosteni kanssa, ja oma äiti tuli aamusella kylään. Alkoi valittaa miten joku perintö jaettiin 20 vuotta sitten väärin ja hänelle kuului joku osa siitä. Lähdimme ulos vaunulenkille, jolloin äitini alkoi itkeä kokemaansa vääryyttä samalla kun minä tuin itseäni vaunujen työntöaisaan etten pyörry väsymyksestä. Eli hyvästi, saman kohtalon koki pari miehenkin sukulaista, jotka yrittivät aloittaa tämän yksipuolisen terapiasuhteen. Happinaamari jne.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tämän lukeminen alkoi huolestuttamaan. Itselläni on pakko-oireinen häiriö ja masennusta. Olen useasti pyytänyt äidiltäni anteeksi sitä että olen hänelle niin iso taakka, johon hän aina vastaa että "höpöhöpö, et ole, rakastan sinua aina.". Toisaalta se ei ole minun vikani että olen sairas ja että aivokemiani ovat pysyvästi epätasapainossa, mutta joskus kyllä tulee sellainen olo että pettymyshän minä taidan olla.

Teini-ikäisen äiti (28) vastaa. Älä ole huolissasi, äitisi rakastaa sinua! Minulla lapsi on itsetuhoinen, ei ihan koko aikaa, mutta pelkään että tekee itselleen jotain kun mustuuus iskee. Se on se syvin pelko ja huoli. Ollut pakkohoidossa osastolla monesti.

Emme tiedä miksi tilanne on tämä. Ei ole selitystä!! Onneksi ei syytä meitä vanhempia. En ole ainakaan kuullut.

Nyt meillä on koira. Se on vähän auttanut kyllä, koko perhettä. Myös masentunutta.

Vierailija kirjoitti:

En mitenkään!! Teini-ikäinen tytär vaikeasti masentunut, hoito ei tehoa, olen hulluna huolesta ja lopen uupunut!

Täällä sama tilanne. Olen nyt itsekin sairastunut.

Omaisella psykoosairaus. Vuosikausia on-off osastohoidossa, lukemattomia lääke yliannostuksia, ym itsetuhoisuutta. Hoitosuhteisen katkomisia, lääkkeiden syönnin jättöä. Hurjaa alkoholin käyttöä. Mikään ei auta vointia paranemaan ja mihinkään ei suostu. Paukut alkaa olla loppu :(

Äitinä tämä huoli ei helpota vaikka teini aikuistuttuaan muuttaisi pois kotoa. Nyt sentään pystyn valvomaan että lääkkeet otetaan eikä niitä jemmata "pahan päivän" varalle. Mahdollinen opiskelemaan lähtö toiselle paikkakunnalle kauhistuttaa jo nyt. Onneksi ei ole vielä ajankohtaista.

Kyllä vakavat mielenterveyden häiriöt ovat kamalia, ihan kaikille. Kunpa niihin löytyisi kunnon hoito, esim vakavaan masennukseen diagnostinen keino ja juuri sopiva lääke. Nyt mennään kokeilemalla.

Itsestä on pakko huolehtia ihan jokainen päivä. Voimia meille kaikille, sairastuneille ja omaisille, ja valoisampaa tulevaisuutta. Sitä toivon.

Oikeastaan pahin aika oli se kun veljeni alkoi mennä ensimmäiseen psykoosiin. Aluksi sitä ei oikein tajunnutkaan. Ennen niin siistinä itsensä pitänyt poika alkoi jättää huolehtimatta ulkonäöstään. Hiukset rasvoittui, vaatteet oli pesemättä ja hän oli innoton ja omissa oloissaan. Sitten alkoi tulla ne selvät vaaran merkit kun hän alkoi puhua itsekseen. Ensin se oli sana tai pari, mutta kohta hän puhui jo pitkiä aikoja. Itsekseen. Äitini ja minä olimme shokissa, koska emme tienneet miten siihen olisi pitänyt reagoida. Veli ei käyttänyt päihteitä ja oli ollut hyvä oppilas. Nyt lukio alkoi jäädä kesken ja kaveritkin lakkasivat käymästä. Se oli hirveää aikaa. Asuimme kolmestaan samassa omakotitalossa kaikki. Isä oli menehtynyt jo vuosia sitten. Yritimme sitten kysellä apua eri paikoista, mutta joka paikassa oli aina "jonoa" ja meitä suorastaan vähäteltiin. Joku keskusteluaika sairaanhoitajan kanssa terveyskeskuksesta olisi järjestynyt, mutta eihän veli sinne todellakaan ollut menossa. Ja vaikka olisi mennyt niin enpä usko että se olisi auttanut mitään.

Sitten tuli se päivä kun veljeni muuttui väkivaltaiseksi ja joutui lopulta hoitoon. Näin jälkikäteen hän oli jo täysin harhainen, mutta koska olimme "tottuneet" siihen niin jotenkin vain elimme päivästä toiseen ja yritimme ajatella muuta. Tulin koulusta kotiin ja veli oli siellä jotenkin kireänä, puhui itsekseen ja yhtäkkiä alkoi käyttäytyä minua kohtaan loukkaavasti. Hän nimitteli, ivasi ja syytteli minua todella ilkeästi. Lopulta hän kävi käsiksi ja retuutti pitkin olohuonetta. Soitin äidilleni, joka tuli töistä kotiin. Hän yritti puhua, mutta veljeni vaan raivosi ihan omiaan ja lähti sitten ulos. Siellä hän oli mennyt raivoamaan läheiseen kauppakeskukseen, jossa vartijat olivat ottaneet hänet kiinni ja antaneet poliisille. Poliisit olivat tajunneet tilanteen ja vieneet sairaalaan. Siinä se. Tämä ensimmäinen hoito kesti heti vuoden, eli sairaus oli pahana ja hän oli useita kertoja lepositeissä ja eristettynä. Myöhemminkin hoitoja tuli.

Nyt tilanne on tasainen ja aikaa siitä on kulunut jo paljon. Sen vaan sanon, että mielenterveysongelmaisten omaiset ovat monesti todella surkeassa tilanteessa. Minulle jäi ikuiset traumat tuosta, samoin varmaan äidilleni. Meillä ei ollut mitään kokemusta tällaisesta, suvussa ei ollut ainakaan tiettävästi ketään jolla olisi ollut vastaavaa. Epäselväksi jäi että mikä sen aiheutti. 

Tsemppiä kaikille jotka joutuvat painimaan näiden asioiden kanssa. En edes halua ajatella miten vaikeaa se nykypäivänä on, kun hoitopaikat on minimissä. Ennenkin oli vaikeaa, mutta lopulta sentään se hoitopaikka löytyi ja hoitoa ei lopetettu kesken. Nykyisin on kuulemma toista. Hirveää ajatellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen taakkaa olen valmis kantamaan, muiden en. Eli välit poikki, olen ne katkonutkin tiettyihin sukulaisiin, jotka alkoivat pitää minua kainalokeppeinään. Silloinkin, kun olisin itse tarvinnut apua, minun piti kuunnella heidän traumaattisia tilityksiään vuosikymmenien varrelta.

Pahin oli, kun valvoin pienten itkuisten kaksosteni kanssa, ja oma äiti tuli aamusella kylään. Alkoi valittaa miten joku perintö jaettiin 20 vuotta sitten väärin ja hänelle kuului joku osa siitä. Lähdimme ulos vaunulenkille, jolloin äitini alkoi itkeä kokemaansa vääryyttä samalla kun minä tuin itseäni vaunujen työntöaisaan etten pyörry väsymyksestä. Eli hyvästi, saman kohtalon koki pari miehenkin sukulaista, jotka yrittivät aloittaa tämän yksipuolisen terapiasuhteen. Happinaamari jne.

Tämä on sellainen, mihin kenenkään ei tarvitse eikä pidä ryhtyä, olemaan toiselle yksipuolisesti terapeutti. Jos se ongelmainen ei keskustelun jälkeenkään ymmärrä, että psyykkisesti terveilläkin on omat huolensa ja väsymyksensä, ja hekin tarvitsevat ihmissuhteissaan vastavuoroisuutta, on täysin sallittua ottaa etäisyyttä tai jopa laittaa ne välit poikki. Kenenkään ei tarvitse kuluttaa itseään loppuun toisen ongelmien vuoksi. Näin siis, jos kyse on aikuisista ihmisistä.

- 24

Vierailija kirjoitti:

Rukoilen. Muistutan että rakastan. Se on raskasta kun kyseessä on oma lapsi. Mutta olen ajatellut niin, että jos hän lähtee ennen minua niin onneksi minullakin on jo elämä lähellä puoltaväliä. Onneksi ikävä loppuu kuolemaan. Mutta vielä on elossa. Hyvä niin.

Jos rakastat lastasi, ikävä ei lopu koskaan. Elämäsi on lapsesi kuoleman jälkeen mitä on..

Se on todella rankkaa. Voimia kaikille, jotka joutuvat läheisistään huolehtimaan. Oma läheiseni joutui lopulta päihde/psykoosikierteen jälkeen onnettomuuteen, joka vei osaksi liikuntakyvyn. Tavallaan oli onni onnettomuudessa, että nyt hän joutuu asumaan hoitolaitoksessa ja päihdekierre keskeytyi - jatkuva huoli että jotain sattuu, väheni. Mutta mennyttä sekoilua on yllättävän vaikea antaa anteeksi ja huono omatunto tulee, kun en pidä juurikaan yhteyttä, vaikka tilanne on sinänsä "parempi".

Ei sitä voi oikein muuten kuvailla, kuin että on äärettömän raskasta. Aviopuolisolla on mielenterveysongelmia ja on ollut todella, siis todella raskasta. Miehellä on paha masennus ja ahdistus, mitä on lääkinnyt alkoholilla ja bentsoilla. Sai itselleen vielä lääkärin, joka surutta kirjoitti valtavia annoksia noita bentsoja kuukausikaupalla :( miehen käytös minua kohtaan on ajoittain ollut aivan hirveää kun hän on ollut välillä todella ilkeä ja pahansuopa, hän on valehdellutkin monista asioista (mm. lääkkeistä ja alkoholista) ja ollut välillä aivan huollettavana, eli ei pärjännyt ns. omillaan. Miehellä on menneisyydessä ollut itsemurhan yrityksiä, ja nyt puhui jatkuvasti kuinka haluaa vain kuolla. Yhdessä vaiheessa en uskaltanut edes vessassa käydä, kun pelkäsin että mies tappaa itsensä sillä välin. En nukkunut öisin, töissä käyminen oli tuskaa kun pelkäsin mutta samalla pelkäsin kotiin menemistä, että millainen tilanne siellä on taas vastassa. Joka ilta itkin sitä tilannetta. Mitään apua ei tuntunut saavan yhtään mistään, aina vaan uudet bentsot kouraan ja kotiin. Menin jopa lääkäriin mukaan ja kerroin rehellisesti, millainen tilanne kotona on. Ei vaan saatu enempää apua kun mielenterveyspuolen jonot oli niin lohduttomat.

Aikani taisteltuani, sain miehen vihdoin kunnolliseen hoitoon ja asiat ovat sillain parantuneet etten pelkää 24/7 ja mieskin pystyy itsestään jo huolehtimaan. Silti takaraivossa jyskyttää edelleen kaikki ne muistot tuolta ajalta ja pelkään saman toistuvan.

Olen psykoosisairas kolmekymppinen nainen, ja läheisten suhtautumisessa ja jaksamisessa olen huomannut sen, että veri on vettä sakeampaa.

Oikeastihan ei ole kyse siitä, jaksaako kantaa toisen aikuisen huolia. Kyse ensisijaisesti siitä, kokeeko jaksamisen velvollisuudekseen, ja sitten siitä, haluaako jaksaa.

Ystävät lähtivät kauan sitten. Ei ollut heidän velvollisuutensa jaksaa, eikä heillä viime kädessä ollut haluakaan. Pitkäaikaisin lapsuudenystäväni sanoi, että ”en voi olla aidosti onnellinen, kun sinä voit huonosti”, ja hänen valintansa oli olla vapaa huolesta. Tiemme siis erkanivat.

Perheeni taas ei ole koskaan ottanut minuun etäisyyttä, ellei tiettyä rajojen asettamista lasketa. En esimerkiksi enää voi äitini pyynnöstä pitää äidin vierashuonetta ensiapuhuoneenani, vaan minun tulee ensisijaisesti hakea apua sairaalan päivystyksestä. Äidille voi kuitenkin aina soittaa, ja äiti on aina tukena.

Sisarukset pyytävät kylään ja käyvät kylässä, puhumme kaikesta tai sitten emme mistään. Minulle ei ole koskaan vihjattu, ettenkö olisi tervetullut tai että puheenaiheeni olisivat jotenkin liian uuvuttavia tai raskaita ”jaksaa”.

Perheeni jaksaa. Se on ehkä heidän velvollisuutensa, mutta myös valintansa. He voisivat valita toisin, mutta heidän valintansa on jaksaa.

Aikuisen kanssa, myös puolison, olisi pakko mennä lopulta siihen, että jättää toisen, jos ei suostu hoitoon. Ei siinä muukaan auta. Kukaan ei voi loputtomiin elää noin kuten nro 38 kuvasi, siinä lähtee henki itseltä. Onneksi teillä on nyt tilanne parempi.

Hoidonvastaisuus tai sairauden tunnottomuus voi kuulua taudin kuvaan ja se on kyllä raskasta! Mutta jos siinä kuviossa on mukana pieniä lapsia, niin heidät nyt ainakin pitää pelastaa tilanteesta pois.