Miten mielenterveys- ja päihdepotilaiden läheiset jaksatte jatkuvaa huolta?

Se tuntuu näissä mielenterveysasioissa niin lohduttomalta, että vaikka toinen saa hyvää apua niin se ei välttämättä aina auta tai oikeanlaisen avun löytäminen on todella haastavaa (esim ei löydy sopivaa lääkettä tai muuta hoitoa, joka auttaisi). Ongelmat vain jatkuu yrityksistä ja ponnistuksista huolimatta.

Toinen taas on se, että apua ei ole saatavilla ollenkaan (on jonoa, ei oteta tosissaan, tai esim koronan vuoksi psykoterapia lopetetaan juuri silloin kun ihminen sitä eniten tarvitsee, tulee kelan päätöksiä, jotka ei todellakaan tue ihmisen paranemista yms...)

Nämä asiat ajaa välillä epätoivoon kun olen seurannut vierestä / ollut tukena muutamalle tärkeälle ihmiselle, jotka painivat mielenterveysasioiden kanssa.

Se on jatkuvaa kamppailemista. On ollut kyllä ihana huomata, että omat tuttavani ovat vielä olleet itse motivoituneita paranemaan, mutta pelkään että jatkuvat takapakit kohta romuttaa heidän motivaation kokonaan. Se huolestuttaa. Toivon vain sydämestäni, että taistelu avun saamisesta tai oikean apukeinon löytämisestä vielä palkitaan.

Mielenterveysasiat on niin todella hankalia. Jos polvi on fyysisesti kipeä, niin siihen helpommin löytyy syy ja oikea hoito, monesti saahaan jopa hoidettua kuntoon. Mutta mieli on niin monimutkainen. Mikään ei ole niin yksinkertaista.

Jokaisen melkein pitäisi hoitaa omaa mieltään jo silloin kun se on vielä kunnossa.

Voimia kaikille mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa kamppaileville ja heidän omaisilleen yms tukijoukoille!