Lue keskustelun säännöt.
Avio+lapset parikymppisenä ja sinkkuus kolmekymppisenä vai sinkkuus parikymppisenä avio+lapset kolmekymppisenä?
04.03.2021 |
Kumpi on teidän mielestänne parempi järjestys? Mitä plussia/miinuksia?
Itse olen 32-vuotias ja tähän asti viettänyt sinkkuelämää. Tässä iässä deittaillessa tulee tavattua paljon miehiä, jotka ovat olleet parisuhteessa ne parikymmpiset ja on jo lapsia, jotka haluavat nyt elää sitä sinkkuelämää vuoroviikoilla.
Oman tilanteeni miinus on varmaan se, että olen näihin miehiin verrattuna oikeasti aika "lapsellinen", kun olen saanut elää vastuuvapaata elämää tänne asti. Jopa samanikäiset tai nuoremmat miehet tuntuvat vastuullisilta ja kypsiltä, jos ovat tuon avioliittomankelin käyneet läpi. Varmaan siksi vedän puoleeni tuollaisia vastaeronneita ja eroamassa olevia miehiä, koska olen niin vapaa ja huoleton. Pidempiin suhteisiin heidän kanssaan en kuitenkaan sovi, enkä itsekään ehkä haluaisi, koska en pääsisi kokemaan niitä ekoja kertoja yhdessä kumppanin kanssa.
Plussaa taas se, että en olisi ollut valmis sitoutumaan nuorena ja todennäköisesti olisin nyt eroamassa, tai eronnut jo.
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei elämätöntä nuoruutta voi jälkikäteen elää. Huvittaa alle kolmekymppiset ruuhkavuoisia elävät, jotka sanovat, että kun minulla on ruuhkavuodet, he voivat viettää jälleen villiä elämää. Eivät voi, koska ei ne lapset mihinkään häviä eikä nuoruus tule takaisin.
Tuo on kyllä ihan totta. Joskus kuulee sanottavan että "kun tekee lapset nuorena, niin ehtii vielä elää itselleen". Ihminen on nuori vain kerran. On täysin eri asia olla parikymppinen lapseton juhlimassa festareilla tai näkemässä maailmaa reppureissaten, kuin nelikymppinen nuorten aikuisten äiti uraputkessa puurtaen asuntolainat niskassa.
Sitä nuoruuden "viattomuutta", naiiviutta, huolettomuutta, elämäntuskaa ja kaikki on mahdollista-asennetta ei nelikymppiseltä enää löydy, ei millään. Lisäksi peilistäkin katsoo vähän toisenlaiset kasvot kuin 20 vuotta aiemmin. Lapset kannattaa tehdä nuorena jos oikeasti niin haluaa, ei siksi että tekee ne ns. pois alta että ehtii sitten vielä myöhemmin elää. Ei toimi niin. Toki elämä vapautuu kun lapset muuttavat pois kotona, mutta jonkunlainen huoli lapsista tulee aina olemaan läsnä.
Täällä 41-v nuoren aikuisen äiti on jo muutama vuosi sitten maksanut asuntolainansa loppuun ja sittemmin vähentänyt työntekoa kolmanneksella. Lapsen kasvattamiseen menee ihan yhtä pitkä aika, aloitti sen sitten aiemmin tai myöhemmin. Muutakin ehtii, teki kummin tahansa tai jotenkin muuten. 20 vuotta on pitkä aika.
Molemmilla ratkaisuilla on puolensa. Itse sain ekan lapsen 30-vuotiaana. Siihen ikään mennessä olin ehtinyt: tehdä yliopistotutkinnon ja viettää opiskelijaelämää ilman lapsen aiheuttamia rajoitteita. Kävin vaihto-oppilaana, reissasin ulkomailla, ryyppäsin, harrastin irtoseksiä, nukuin pitkään viikonloppuisin ja arkisinkin, jos siltä tuntuu. Opiskelujen jälkeen ehdin aloittaa uran ekassa ns. oikeassa työpaikassa.
Nyt nelikymppisenä olen miettinyt, että jos olisin tehnyt lapset parikymppisenä, olisivat he nyt jo aikuisia. Varmaan varsinkin pikkulapsivaiheen jaksaa paremmin parikymppisenä, mutta menipä tuo kolmikymppisenäkin. Onneksi se on jo ohi.
Luulen, että jos olisin tehnyt lapset parikymppisenä, oma nuoruuteni olisi jäänyt ainakin samalla palolla elämättä. Kyllähän sitä nytkin voi lähteä riekkumaan baariin tai reissata ja tehdä kaikenlaista. Sitten kun lapset ovat aikuisia, on rahaa ja mahdollisuuksia tehdä asioita erilaisella budjetilla, kuin kaksikymppisenä. Nuoruutta ei kuitenkaan saa takaisin millään. Jossain firman bileissä eräs nelikymppinen kollegani veti kunnon teinikännit ja nolasi kunnolla itsensä. Samalla vaikerteli, että on parikymppisestä asti ollut äiti ja että firman tilaisuuksissa sentään pystyy bilettämään. Itse mietin että onneksi tuli elettyä se nuoruus kaikkine hölmöilyineen todella perusteellisesti jo silloin nuorena.
Muistan jollain interrailreissulla miettineeni, että vaikka kaikki täytyi tehdä pienellä budjetilla, tunsin olevani silti todella vapaa ja muistan reissulla saamani kokemukset lopun ikääni. Vauvan tai lasten kanssa tuollainen reissu ei olisi yksinkertaisesti ollut mahdollista, vaan se olisi ollut sitä samaa kuluttavaa kakkavaipan vaihtelua kuin kotona, mutta nomad-oloissa.
Parikymppisenä en myöskään olisi pystynyt tarjoamaan samalla tavalla laadukasta lapsuutta, kuin kolmikymppisenä. Silloin olisi pitänyt miettiä kaikkea sen kautta, mihin opiskelijabudjetti riittää. Työssäkäyvänä pystyn kustantamaan lapsilleni harrastuksia, leluja, hoploppisynttäreitä ja kaikenlaista virikettä ihan eri tavalla.
Jos lapset olisi tehnyt parikymppisenä, heidän elämänkaartaan pystyisi toki seuraamaan hiukan pidempään ja jos hekin tekisivät lapset nuorina, nuorena isovanhempana olisi varmaan hauska puuhastella. Toisaalta mistäpä sitä tietää, vaikka kuolisin jo tänään.
Asia ei ole täysin mustavalkoinen. Tärkeintä on varmaan tehdä ne ratkaisut, mihin tietää itse olevansa tyytyväinen ja elää sitä oman näköistä elämää. Ohhoh... tässä vaiheessa huomaan että en ottanut sitä eroa huomioon ollenkaan. Onko se joku kivitauluun hakattu laki, että pitää erota?
5,5