Lue keskustelun säännöt.
Hoitoalalla työskentelevä: muistatko vielä ensimmäisen vainajan jonka kohtasit työssäsi?
03.03.2021 |
Itse muistan, jopa naaman, vaikka tästä on jo 15 vuotta aikaa. Hän oli mies vuodeosaston potilaana, jossa olin juuri aloittanut ensimmäisen sijaisuuteni. Sairasti keuhkosyöpää ja kuoli heti ensimmäisessä yövuorossani. Mitään tarkempia ohjeita minulle ei oltu tällaiseen tilanteeseen annettu, muuta kuin ehkä koulussa teoriassa mutta sehän ei käytäntöä vastaa. Laitoimme sitten vainajan toisen yökön kanssa. Muistan siinä samalla miettineeni, että miksi sitä aina sanotaan että vainaja näyttää kuin hän nukkuisi, koska mielestäni vainaja näytti kyllä täysin vainajalta eikä miltään muulta. Hän oli muuten myös ensimmäinen vainaja mitä olin koskaan nähnyt elämässäni. En viitsinyt sitä sanoa sille toiselle yökölle, koska arvelin hänen pitävän minua herkkänä tai lapsellisena. Totuttava oli kuitenkin nopeasti ja niinhän siinä sitten kävikin.
Kommentit (24)
Muistan. Kyseinen potilas sairasti alzheimerin taudin loppuvaihetta.
Olin harjoittelijana ja löysimme hänet aamulla vaipuneena ikiuneen.
Hän ei juurikaan eronnut ulkonäöltään siitä, mitä hän oli ollut elävänä. Eloton, kuihtunut kasa luita ja nahkaa. Hän oli yli 90v. rouva, joka vain nukkui koko sen ajan, kun minulla oli kunnia tuntea hänet.
Pesimme hänet ja sekin tuntui samalta kuin silloin kun pesimme häntä ja hänessä oli vielä pisara elämää tallella.
Toki hetki oli pyhä.
Teimme viimeistä palvelusta vainajalle.
Kun katsotte sairaalan vanhusten vuodeosastoa, näette paljon vanhuksia, joista ei maallikko osaisi sanoa, ovatko he hengissä vai kuolleita.
Heitä pidetään keinotekoisesti hengissä.
Monet heistä on jo "kuolleita".
Heillä on vain keho jossa makuuhaavoja ja "matelia-aivot", jotka sammuvat viimeisenä.
Vaikka arvostan suuresti hoitajan työtä, vaihdoin alaa.
Hoitajan työ on yksi arvokkaimmista, sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavimmista töistä ja samalla yhteiskunnan tasolla yksi törkeimmin aliarvostetuimmista töistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli 7kk ikäinen vauva. Syntynyt puolikiloisena, vaikeasti vammautunut, laajat aivoverenvuodot. Aivot tuhoutuneet. Huono keuhkotilanne, tarvitsi hengitystukea. Oli koko ikänsä sairaalassa. Muistan huoneen. Muistan kirkuvan äidin. Muistan isän vitivalkoiset kasvot.
Ensimmäisen muistaa aina.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on palstan ketjuissa todellakin eroa.
Tällainen todellisen elämän suuria ja todellisia asioita käsittelevä ketju ja sitten vaakakupissa
toisaalta nämä kaikki aivottomien kumihuulibimbojen ja muiden tyhjäpäiden jonninjoutavat
Dubain reissut ja loppumattomat ihmissuhdekuviot ja pähkinän syönnit.
Ööh... Tässä kerrotaan miltä kuollut ihminen näyttää. Ei tässä mitään elämän mysteerejä ratkota. Eikä olla parempia kuin "kumihuulibimbot".
Olin kesätöissä vuodeosastolla lukioaikana. Siellä oli lapsuuden naapuri saattohoidossa. Pyysin, että saanko istua Siina-mummon vieressä, omaisia ei ollut paikalla. Pomo liikuttui ja sen päivän työ oli pitää Siinan kädestä kiinni ja laulella. Osasin vaan luterilaisia virsiä, Siina oli ortodoksi. En tiedä mitä ajatteli, kuume oli jo korkea eikä hän tainnut ihan läsnä olla. Viimeisen henkäyksen muistan ja sen jälkeen kasvoille levinneen tyyneyden. Ei ollut ollenkaan pelottava kokemus. Olin 17, hyvin viaton ja ennakkoluuloton myös. Mutta kokemus oli kaunis ja sen jälkeen vainajan laitto. Miten tosiaan kunnioittaen hoitajat toimi. Ikkunan avaaminen "että sielu pääsee vapauteen" ja exitussetin laitto.