Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Se, kun ei sanota yhtään mitään.

Minustakin on parempi, että sanotaan edes, ettei tiedä mitä sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Isäni hukkui ja löytyi vasta neljän viikon kuluttua. Työkaveri alkoi pohtia että "minkähännäköinen se oli". 

Todennäköisesti turvonnut ja ylös kauhottavassa kunnossa, eli nesteytynyt...

Esikois lapsemme syntyi kuolleena. Hautajaisissa pappi sanoi että tämä oli jumalan tahto. Voitte vain arvata kuulunko enää kirkkoon

70 kymppinen nainen joka hankkii joskus ainoan tyttären yhden yön jutussa, ja jonka tytär  ei edes koskaan edes  isäänsä, sanoi 55 v minulle isäni kuoleman jälkeen: nyt sitten ei ole sinullakaan isä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan jo vastannut tähän vanhaan aloitukseen...

No enivei. Olin yläasteella kun kotona aamuyöllä sattui kuolemantapaus. Järkytyksestä huolimatta menin kouluun, sieltä kotiin palatessa joku kodin lähellä asuva aikuinen tulee selittään miten tää kuolema on tapahtunut.... Ja selitys oli päin mettää, mut siis kaikkea muuta kuin sivistynyttä käytöstä. Tietysti jännää sekin, että aamuöinen kodin seinien sisällä tapahtuneesta kuolemasta oli juorut liikkuneet. Semmosta! No, onneks toi tantta oli kuitenkin sen verran etäinen naapuri, ettei sitä kutsuttu hautajaisiin.

Nykyäänhän asioita arvellaan netin keskustelupalstoilla heti, kun näkyy poliisiauto tai ambulanssinja udellaan lisää ja jopa ärsyynnytään, että eikö kukaan tiedä, täytyyhän jonkun tietää. Mitä he ovat vailla, nimiä, yksityiskohtaisia kuvauksia? Nykyään on vielä kuvaajia aina paikalla ja mediaan päättyneissä klipeissä voi kuulua kommentointia. Ja tiedotusvälineisiin päätyneitä kuvauksia pitää omaisten oikoa jne. Elämme sairasta aikaa.

Ennen tuota tehtiin ilman mediaa. Livenä paikan päällä. 

hirvein oli " en voi tukea sinua koska koirani kuoli puoli v otta sitten enkä pysty käsittelemään kuolemaa".

enoni kuoli oli minulle tärkeä ihminen.

toinen tilanne, kun veljeni kuoli tämä sama tyyppi vetosi hänen enonsa kuolemaan ettei pysty tukemaan .

olisin tarvinnut tukea hän kuoli onnettomuudessa. aina kun tämän narsistin kissan koiran kaima kuolee hän soittaa minulle, mutta kun minä kohtaan surua hän vetoaa omaan suru aikaan . ja ainiin hän suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta koiraansa niin ettei sinä kuolema päivänä saa hänelle puhua ollenkaan tai varsinkaan yrittää piristää.

hirveä tyyppi ei olla enää väleissä 

Eräs henkilö kerran kyseli minua johonkin tapaamiseen ja jouduin kieltäytymään, jolloin kerroin syyksi serkkuni hautajaiset ja selitin samalla lyhyesti serkun kuolleen syöpään. Siihen tämä henkilö sitten vatsasi suomen kielen sijasta rallienglannissa: ''Shit happens, but life goes on!'' Ei se nyt ollut mitenkään erityisen hirveää, jopa koomista, vaikka paljastikin kyseisen ihmisen olevan tilannetajuton moukka, kun olisi voinut kommentoida kliseisesti vain osonotto tai ''ymmärrän, nähdään toiste''.

Ei hirveää, mutta täti usein kommentoi kaikkiin vastaaviin: ''Niin oli sen vuoro nyt, pian minäkin tästä jo kuolen, en seuraavaa kesää näe'' ja tätä jatkunut viimeiset 20 vuotta.

"Ai lapsesi kuoli, no teet vaan uuden".

Nuorena tulin kaverin hautajaisista, äiti sanoi: 

Kyllä se on hyvä jotta sulloon nuata vastoonkäymisiä, notta opit elämästä pikkuusen 

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Aivan kauheaa. Toivottavasti tämän kirjoittanut tietää että vika ei ollut 6-vuotiaan vaan sen aikuisen , joka jätti lapsen lapsen vastuulle. Tai no, toivottavasti tämä tarina ei olisi totta lainkaan. Huh.

En muista että kukaan olisi typerehtinyt mitään. Muistan miten vaikea on itse keksiä mitään järkevää sanottavaa joten olen oppinut luottamaan perinteisiin "otan osaa" ja "toivotan voimia". Sitten usein asiasta keslustellaan enemmän niin pyrin aktiivisesti kuuntelemaan.

Minulla vähän särähtää kun joku sanoo lemmikkinsä menettäneelle että "otan osaa", jotenkin se minusta kuuluu ihmisille.  Tämä siis siitä huolimatta että olen ns. koiraihminen ja -aktiivi. Koira on upea eläin ja omani on minulle läheinen, mutta vierastan koirien "hänettelyä" ja inhimillistämistä siinä määrin etten halua puhua osanotosta tai edes eutanasiasta tai adoptoimisesta. Hassua.

Vierailija kirjoitti:

Veljeni kuoli hiihtoretkellään. Tuttavani kysyi että oliko hän uskossa. Nieleskelin, mutta pystyin sanomaan, että hän oli hyvä ihminen. Tuttava totesi, että eihän se riitä. 

Jos joku taivas on, ehkä nämä maalliset tuomarit ei ole siellä ensimmäisiä

Töissä samassa sairaalassa, missä isäni teki kuolemaa (syöpä). Eräänä iltapäivänä sain tiedon, että isä nukkui pois ja soitin siitä sitten pomolle joka oli tilanteesta tietoinen. 

"Ookoo... no tuutsä huomenna töihin?" 

Toisinpäin: isäni hyväksikäytti minua, mutta säästi muut lapset, jotta emme voisi yhdessä kääntyä häntä vastaan.  Jollain tavalla hallitsi minua vielä vanhana. Kotona oli ulospäin hyvin, hautajaisissa ja paljon jälkeenpäinkin sain kuulla kuinka hyvä mies hän oli. En voi edes kirjoittaa miten rumia ajatuksia tuli ja tulee yhä. 

Olin 12v kun isäni kuoli, kerroin silloiselle parhaalle ystävälleni asiasta niin hän sanoi et mitä siittä! Se tuntui kyllä pahalta

Isäni hautajaisissa minulle aina erittäin epäystävällinen äitipuoli veti mut sivummalle ja alkoi puhua perinnöstä ja osituksista ts. ei antanut edes surra isääni rauhassa sen pienen hetken. Hänellä ei ollut muu mielessä kuin omaisuus.  Tuota käytöstä en voi ikinä unohtaa. 

Otan tähän nyt sen linjan, että jos ei tarkoita pahaa, niin se riittää. Voi yrittää myös itse ottaa oppia muiden sanomisista, että itse jättäisi edes yhden tyhmyyden sanomatta toisille.

Olen myös kuunnellut pahastuneen omaisen juttuja, ja ei siihen pahastumiseen paljon aina tarvita, kun on näin vaikeasta asiasta kyse.

Yllättäen kuolleesta ystävästä toinen ystävä sanoi halveksivasti, että sehän käytti aineita. Minä tiesin, ettei käyttänyt, ja myöhemmin selvisi, että nopeasti levinneeseen syöpään kuoli. Menetin kerralla kaksi ystävää.

Äitini kuoleman jälkeen kaksi työkaveriani kävivät tervehtimässä ja toinen heistä tiuski ku kukkiin piti laittaa rahaa. En pystyny sanoo mitään, toista näytti hävettävän.