En löydä paikkaani tästä maailmasta. Olen liian ujo ja herkkä työelämään. Elämä valuu hukkaan.

Ihan samoja tuntemuksia ja olen 10 vuotta ap:ta nuorempi. En ole ollut koskaan vakituisessa työssä. 

Mulla diagnosoitiin viime vuonna estynyt persooallisuushäiriö ja se laitettiin kurjan lapsuuden syyksi. Todellisuus on se, että mua ei oo ikinä hyväksytty mihinkään porukoihin. En, vaikka olen ollut pienestä asti ihmisten kanssa tekemisissä ja mulla on hyvät vanhemmat. Mussa on vaan jotain luotaantyöntävää. Vissiin se on herkkyys ja luultavasti autismi eikä estyneisyys. 

Usein tuntuu että olisipa ihanaa että ei enää seuraavana aamuna heräisi. En olisi enää taakka myöskään läheisilleni. 

Täällä neuvotaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on siis vaikka hiljaisena introverttina ja ihan hyvä neuvo, ei siinä mitään mutta ongelmahan onkin, että muut eivät hyväksy sinua omana ujona hiljaisena itsenäsi. Eikö siitä juuri nyt puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ajatellut, että vakituinen työ on palkinto hyvin hoidetusta työstä. Ja kun en ole vakituisen paikan arvoinen, en ole tarpeeksi hyvä. Ja ujous on varmasti syynä. Esimerkiksi olen tehnyt työtä samassa paikassa pätkissä pari vuotta. Sitten paikka laitetaan avoimeen hakuun, mutta minä en pääse jatkoon toiselle kierrokselle ryhmähaastattelusta. Oletettavasti syynä on ujous ja esiintymiskammo, joiden takia en pärjää haastatteluissa. Tai sitten minusta on puhuttu pahaa selän takana. Uskon myös, että pätkäkierre estää työllistymästä muualle, koska kaikki ajattelevat minussa olevan jotain vikaa, kun en kelpaa pysyvästi minnekään.

Luulen, että työttömyys olisi paras ratkaisu minullekin. Olen onnellisin kotona. Minusta ei olisi mitään haittaa kenellekään, eikä tarvitsisi miettiä kelpaamistaan.

Hautausmaan puutarhuri voisi olla mukava ammatti. Viihdyn ulkona ja sen tyylisissä töissä. Se olisi varmasti sopivan itsenäistä. Siivoustyössä viihdyin muuten, mutta se taitaa olla suljettu pois. Harmi kyllä, koska itse koin sen itsenäiseksi ja minulle sopivaksi työksi. Mutta pomot eivät hyväksyneet tällaista luonnetta.

Ap.

Vakituinen työ ei ole palkinto tai osoitus jostain yleisestä hyväksynnästä, olet väärässä jo siinä! Nykyaikana ei vain ole helppoa saada vakituista työpaikkaa ja moni kamppailee asian kanssa, ihan persoonastaan huolimatta. Kukaan ei nykyaikana ajattele mitään siitä, että takana ei ole vakituisia työpaikkoja, paljon tärkeämpää on se, että sinua on pidetty luotettavana ja hyvänä työntekijänä. Sinun kirjoituksista paistaa läpi, että pidät ujouttasi ja omaa persoonaasi syynä ihan kaikkeen. Ehkä oikeasti olet ollut hyvä työntekijä paikoissa, joissa vain käytetään paljon määräaikaista työvoimaa? Kilpailu vakituisista työpaikoista on toisinaan kovaa ja vain yksi voidaan valita, ei se tarkoita että muut hakijat olisivat olleet surkeita.

Siivousalan pomot eivät hyväksyneet sinua? Kuinka monen firman eri pomosta oli kyse? Eihän yksi tympeä pomo tarkoita vielä mitään! Jos pidät alasta ja sinulla on siitä kokemusta, haet vain töitä muista firmoista ja esimerkiksi haastattelussa/hakemuksessa kerrot olevasi ujo, mutta olet aina saanut työstäsi hyvää palautetta ja kykenet itsenäiseen työskentelyyn. Suosittelijaksi pyydat sen lastentarhan johtajan, jossa olet siivoustöitä tehnyt ja jolla on sinusta hyvä mielikuva. Alalla on firmoja sen verran paljon, että kyllä sieltä sinunlaista arvostava paikka löytyy ennen pitkää.

Ei sinun tarvitse luonnettasi muuttaa. Tottakai voit esimerkiksi opetella sosiaalisia taitoja lisää ja yrittää hankkia esiintymisvarmuutta. Ne ovat taitoja joita voi oppia, ihan omaa peruspersoonallisuutta muuttamatta. Sinulla on työkokemusta alalta, jossa haluaisit toimia ja olet saanut työstäsi hyvää palautetta. Se on jo hyvin paljon enemmän kuin monella muulla.

Minullakin varmaan paljon vaikuttavat myös huonot kokemukset ihmisistä. Jos pääsen porukkaan missä muut ova mukavia niin pystyn kuitenkin olemaan ihan puheliaskin ihminen. Näin kävi esim yhdellä kurssilla jolloin puhun todella paljonkin. Sinne oli kuitenkin mukava mennä ja oikeastaan ensimmäistä kertaa tunsin sellaista ilon tunteen kuinka pystyn olemaan rennosti muiden kanssa. Tätä ei aiemmissa opinnoissa tapahtunut, kun kiusattiin tai jäin muuten ihan yksin. Ajattelen, että vaikka ujompi olenkin niin paljon aiemmat kokemukset ovat tehneet pahaa myös.

Vierailija kirjoitti:

Täällä neuvotaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on siis vaikka hiljaisena introverttina ja ihan hyvä neuvo, ei siinä mitään mutta ongelmahan onkin, että muut eivät hyväksy sinua omana ujona hiljaisena itsenäsi. Eikö siitä juuri nyt puhuta.

Itsensä hyväksyminen merkitseekin vapautumista siitä tuntemuksesta, että on koko ajan vailla muiden hyväksyntää.

Saat täältä vertaistuki tsempin. ❤️ Tuntuu että täällä maailmassa on koko ajan enemmän kaltaisiamme. Minulla on teoria mistä se johtuu, mutta en millään jaksa nyt näpytellä tämän enempää. Väsyttää ja masentaa.

Halaus sinulle <3 Täällä ihan samanlaiset fiilikset, olen aivan loppi kun pitää esittää sosiaalista ylipirteää töissä. Nykyään en edes jaksa, olen vaan ja vastailen jos minulle puhutaan mutta en jaksa enään yrittää itse. En jaksa enää miettiä kuinka epäkohteliaalta vaikutan, ei puheliaatkaan jaksaisi olla hiljaa koko aika vasten omaa luonnetta, joten miksi minun pitäisi esittää.

Varsinkin asiakaspalvelu/myyntityö voi olla tosella väsyttävää introvertille, jos pitää jatkuvasti olla esillä ja hyväntuulinen. Jos taas aivan kaikki sosiaaliset tilanteet kuormittaa niin kyse on varmaan enemmän sosiaalisesta ahdistuksesta, mitä voi hyvin olla myös ekstroverteilla. Siihen voi löytää apua, varsinkin toiminnallinen terapia auttaa usein. Ideana on vapaaehtoisesti altistaa itseään sosiaalisille tilanteille terapeutin avustuksella, niin pikkuhiljaa sitä itsevarmuutta alkaa löytyä.

Ryhdistäydy, kyllä se siittä.👍

Vierailija kirjoitti:

Pidätkö eläimistä?

Minä kans ujona yritin ja yritin. Opiskelin tutkinnon tekniikan alalta, pääsin töihin tehtaaseen ja sitä kautta olisi varmaan ollut kykyjä edetä, mutta seinä tuli vastaan. Itkin iltaisin, kun olin niin väsynyt työpäivistä. Kun piti esittää olevansa sosiaalisesti normaali. Olen ujo, hiljainen introvertti enkä muuksi muutu. Onnen kaupalla joku sattuma vei töihin eläinten pariin ja kaikki muuttui. Saan olla se mikä olen, ja olen hyvä tässä. Miten iloinen voikaan olla siitä, että kerrankin kelpaan, eläimet arvostaa meitä hissukoita :)

Olet ollut älyttömän onnekas, ihana kuulla että positiivisiakin tarinoita on ja onnellisia loppuja, vaikka itsellä menikin kaikki päin peetä. Ei ap.

Kiitos kaikille ihanista viesteistä, kun yritätte kannustaa. Mutta kyllä minä olen jo luopunut toivosta. Kaikki pomot kaikilla aloilla ovat sanoneet, että en kelpaa mihinkään ja pitäisi puhua enemmän. Kaikkia muita kehutaan ja kaikki muut ovat saaneet vakituisen paikan alle kahdessa vuodessa. Minussa on jotain vikaa. Luulen, että kaikki toivovat, että ymmärtäisin lopettaa itse. Uskon olevani ihan oikeassa siinä, että vakituinen paikka on palkinto hyvin tehdystä työstä. Työpaikoilla vakituiset ovat paremmassa arvossa, he ovat esimiesten silmissä parempia työntekijöitä ja heillä on paremmat edut.

En kehtaa enää hakea töitä. Kukaan ei usko, että voisin olla hyvä työntekijä. Suosittelijoita ei ole, enkä voisi asettaa ketään niin kiusalliseen tilanteeseen, että edes pyytäisin.

Ap.

Voi ap, tiedän tunteen.. ❤ En osaa auttaa, itse olen jo luovuttanut. En haaveile enään mistään omasta asunnosta, mökistä, autosta, harrastusvälineistä, ei ole mahdollista saada pätkätöillä kun kukaan ei ota tämmöistä hissukkaa töihin eikä varsinkaan vakkariksi. Olen miettinyt rupeaisinki vaan kokonaan loisimaan, oisin rahaton mutta jäisi kaikki stressi väliatä kun yrittää esittää sosiaalista töissä.

Minä olen samankaltainen. Minulla oli sen verran säästöjä että olen loisinut alkuvuoden kotona. Kuvittelin keksiväni jonkin bisnesidean jota voisin tehdä kotoa käsin, mutta p@skat.

Olen siis tehnyt sosiaalialan töitä joita ei niin vain tehdäkään etänä. Ja itse asiassa videopuhelutkin stressaavat.

Itse olen samanlainen persoona. Mutta olen myös huomannut että nykyaikana ei ole enää normaalia saada vakipaikka töistä. Vaikka kyllä mä samaistun, yhdessä työpaikassa mietin miksi muut vakinaistettiin, mutta mulle sanottiin ehkä muualta löytyy töitä. Olin ystävällinen ja vaikutti että sain ihan positiivista palautettakin. En ole jotenkin kuitenkaan sellainen joka halutaan vakkariksi. No mutta toisaalta ne muut aloitti ennen mua, joten ehkei paikkoja oikeesti ollut. Ihan sama oikeastaan. Olen maaseudun tyttö syntyjään ja ajatellut että kaupunkielämä ei sovi mulle. Tai siis kaupunkien TYÖelämä. Muuten viihdyn kyllä täällä avointen ihmisten keskellä, kauheat traumat tuppukylän menosta kouluajoilta. Mutta tosiaan jossain maatilalla vapaana olisi varmaan sopiva työ mulle.

Koskettava viesti ap. Järkyttävää että siivoojaksikin pitää olla pirtsakka ja cool tyyppi. Kamalaa tää työelämä nykyään, ihmisten cv t on täynnä hienoja enkunkielisiä titteleitä ja ne esittäjät ja sauhuajat pärjää.

Ymmärrän että vaikka myyntitykiksi pitää olla " hyvä tyyppi", mutta pääosassa töistä riittää kyllä että tekee työnsä hyvin eikä ole töykeä. Pääosa töistä on yhä tavallisia, mutta ihmiset ei saa olla.

Itse olen 45- vuotias pätkätyöläinen. Tuntuu että vaikka kuinka tehokkaasti teen työt ja olen joustava ja mukava pomoille, niin aina mut ohitetaan ja ne nuoret ja mediaseksikkäät omaa osaamistaan konsulttijargonilla rummuttavat menevät aina ohi.

Kyllä tämä katkeraksi vetää. Nytkin tein ison homman yhdessä projektissa, mutta taas olen jotenkin pudonnut ulkopuolelle ja hyvä kun jotain työtunteja saan. Ei kai tässä voi kun jotenkin tahkoa epävarmaa elantoa ja toivoa että työelämä olisi omille lapsille inhimillisempi.

Helpottavaa lukea, etten ole ainoa tämän ongelman kanssa painiskeleva. Näköjään meitä on paljon, vaikka olen luullut olevani ainoa. Töissä tunnen olevani outo ja kummallinen. Sitten taas lähipiirini ja sukuni on tällaista samanlaista kuin minä, joten tunnen oloni paljon hyväksytymmäksi vapaa-ajalla. 

Minäkin olen omasta mielestäni kohtelias ja ystävällinen. En ajaudu riitoihin muiden kanssa. Olen kiltti ja ehkä liiankin joustava. Mutta aika harmaa ja näkymätön, enkä tykkää tai uskalla tuoda itseäni esille. Ainakin itse olen kokenut, että työssäni pärjää hiljaisempikin puurtaja, mutta ehkä se ei riitä esimiehille. Ei saisi olla kateellinen kenellekään, mutta minulle tulee ihan älyttömät huonommuudentunteet ja ehkä kateellisuuttakin, kun toiset vakinaistetaan tuosta vaan. Mielestäni se kertoo jotain huonommuudestani. Työnantaja ei jostain syystä pidä minua soveltuvana vakituiseksi, vaikka nyt pätkiin kelpaankin. Pisin aikani ketjutettuna samalla työnantajalla on 9 vuotta. En kelvannut yhteenkään vakituiseen paikkaan, jota hain. Kyllä se kertoo ihan kaiken oleellisen. 9 vuoden aikana olisi kyllä vakinaistettu, jos työnantaja olisi halunnut minut töihin. 

Olen nyt paremmalla mielialalla kuin eilen ja nyt ajateltuna tuntuu ihan järkyttävältä nämä pakkomielteiset ajatukseni, että minun pitäisi muuttaa itseäni, luonnettani, ulkonäköäni ja harrastuksiani miellyttääkseni työnantajia. 

Minäkin olisin onnellisin varmasti jossain maatilalla tai suurperheen kotiäitinä, vaikka olen asunut ikäni kaupungissa ja lapsetkin jäi hankkimatta. 

Olisiko vielä kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Täällä neuvotaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on siis vaikka hiljaisena introverttina ja ihan hyvä neuvo, ei siinä mitään mutta ongelmahan onkin, että muut eivät hyväksy sinua omana ujona hiljaisena itsenäsi. Eikö siitä juuri nyt puhuta.

Tämä on juuri se ongelma. Vaikka kuinka oppisi hyväksymään itsensä, kuitenkaan ympäröivä maailma ei hyväksy sinua sellaisena. Aina sanotaan, että "ole vain oma itsesi", mutta entäs jos se "oma itse" on ympäristön mielestä vääränlainen. Liian ujo, liian hiljainen, liian herkkä. Herkät ja ujot joutuvat kohtaamaan jatkuvasti muiden painostamista muuttumaan yhteiskunnan hyväksymäksi ihmiseksi. Työelämä suosii ulospäin suuntautuvia ekstroverttejä. Yritäpä siinä olla oma itsesi. 

Minäkin olen aika ujo ja herkkä mutta vuosien harjoittelun jälkeen opin peittämään sen. Taistelin itselleni koulutuksen ja sain hyvän työpaikan. "Normaalissa elämässä" jokainen päivä on todella kuluttava. Lähes kaiken pystyy feikkaamaan mutta parisuhde se jää kokematta. Vaikka ulkoisesti olen karskea äijänköriläs niin sisältä olen suorastaan friikki.

Joskus sitä iltaisin katselee tähtitaivaalle miettien, että olenkohan minä jostain tuolta mutta eksynyt tälle planeetalle ja unohtanut kuka oikeasti olen.

Lohduksi voi todeta, että käytännöllisesti katsoen ihmiskunnan kehitys on jumittunut jonkinlaiseen kollektiivisen hulluuden tilaan. Siksi en ainakaan itse osaa enää ottaa sopeutumattomuuttani kovin vakavasti.