Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ystävä jätti kun löysi itselleen miehen
01.03.2021 |
Aloin miettimään tätä meidän yhteistä historiaa. Lähennyttiin silloin paljon kun hän erosi edellisestä miehestään. Otti minuun yhteyttä ja pahoitteli kun ei voinut olla minun tukena kun erosin häntä aiemmin. Tässä muutaman vuoden aikana ollaan oltu tosi tiivisti, melkein joka päivä yhteydessä. Mutta nyt kun hän löysi miehen, hän ei ilmeisesti tarvitse minua enää. Olen odottanut häneltä jo kohta viikon erääseen kysymykseen vastausta, mutta täysi hiljaisuus...
Sitä alkaa vain kelata näinä hetkinä, että onko ollut toiselle vain joku kertakäyttöesine? Kun löytää parisuhteen niin sen kertaköäyttöesineen voi heittää menemään.
Pahalta tuntuu erityisesti siksi, että ystäväni tietää miten iso asia minulle hylkääminen on. :( Ja nyt hän haluaa sen trauman toistaa minulle.
Ehkäpä olikin hyvä, että asiat tulivat nyt tietoisuuteen... Ehkä en tuntenut koko ihmistä. Tuntuu silti pahalta.
Kommentit (135)
Vierailija kirjoitti:
Joskus on niin, että elämäntilanne yhdistää eniten. Sinkkuus, työpaikka, naapurusto, samanikäiset lapset. Ja sitten kun tilanne muuttuu, huomaa, ettei sitä yhteistä ehkä niin paljon enää olekaan eikä oikein ole puhuttavaa, jos puheenaihe on yleensä liittynyt siihen yhdistävään asiaan. Itselläni on tällaisia kavereita ollut ja sitten hiipunut, enkä usko että kummallekaan on jäänyt pahaa mieltä.
Täytyy osata eroittaa ystävyys ja kaveruus. Ap.llä on ollut kaveri , ei ystävä. Ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja on vastavuoroista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on useitä läheisiä ystäviä, mutta emme ole koskaan soitelleet kenenkään kanssa säännöllisesti. Kukaan ei päivystä ystävilleen 24/7
Jokaisen elämässä tapahtuu, on parisuhteita, eroja, lapsia. Tuemme ja iloitsemme yhdessä, mutta ennen kaikkea annamme toistemme elää.
Ystäväsi on rakastunut, anna hänelle aikaa. Kokeile myöhemmin uudelleen, ja kun sinä rakastut, perustat perheen ystäväsi antaa sinulle aikaa.Ymmärrän huolesi, olin lukevinani, että sinulla on aiempia hylkäämiskokemuksia, mutta tästä ei tarvitse tulla sellaista. Ystävyytenne on muoto on ehkä muutoksessa, mutta sillä on silti hyvät mahdollisuudet jatkua loppu elämänne. Kannatta nyt tukeutua enemmän muihin ystäviin, tai löytää muuta mielekästä tekemistä.
Samaa mietin, eli ap:n lapsuuden ja nuoruuden hylkäämiskokemuksia. Veikkaan, että historiasta löytyy ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat nyt negatiivisesti kaikkeen. Itse en nimittäin tunnista ap:n ja joidenkin muidenkin valtavaa pettymystä, katkeruutta ja jopa vihamielisyyttä ystävän lähdettyä. Tottakai sitä on hetken pettynyt, kun elämä muuttuu, mutta ei siihen pettymykseen saa jäädä rypemään.
Ei ole normaalia alkaa laskemaan ystävyyden tunteja ja päiviä. Normaalia ei varsinkaan ole se, että alkaa marttyyrinä miettimään kuinka paljon on itse tehnyt ja toinen ei ole edes kiitollinen! Kuinka toinen ei ollut tarpeeksi kiitollinen ja osoittanut arvostusta, vaan lähti vain! Jos ajatukset alkavat mennä tuollaisiin, niin silloin syy löytyy ihan itsestä, ei ystävistä. Jos asiaan jää vellomaan ja oma elämä alkaa pyörimään vain asiassa, niin ammattiauttajan kanssa keskustelu ei olisi huono ajatus. Hylkäämiskokemukset voi muuttaa paremmiksi. Helppoa se ei ole varmasti, mutta mahdollista. Se on ihan itsestä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamoon, se on rakastunut! Anna sen olla hetki rauhassa! Muutenkin outoja te, joiden mielestä hautaan asti pitäisi jatkaa sitä teiniaikojen "joka päivä nähtiin/soiteltiin" -meininkiä. Mä en joskus ole yhteydessä parhaan ystäväni kanssa kuukauteen, eikä se muuta ystävyyttä huonommaksi. Kummankaan mielestä.
Miten ihmiset unohtavatkin niin helposti omat heikkoutensa kun heillä menee hyvin? Sitä kuikuillaan sitten muita huonompia sieltä norsunluutornista ja ihmetellään, kun toinen on yksinäinen/ei löydä miestä tms.
Ai tämä luulo taitaakin olla se syy miksi kaverit häippäsi kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Kateus ja huonommuudentunto. Mulla oli ainakin ihan samat ongelmat senkin jälkeen kun mieheni löysin, mutta eipä kavereilta apua herunut koska "hoitakoot nyt sen miehensa kanssa kun semmoisen kerran meni hankkimaan" oli ajatus heillä. Jäin siis yksin ja tukena oli ainoastaan mies jonka olin tuntenut vasta hetken aikaa. En olisi koskaan tehnyt ystävilleni noin. Mutta varmaan he sitten ajattelivat kateuksissaan että olen nyt heitä parempi kun minulla on mies. Ilmeisesti olin ollut edeltävät 7 vuotta pahnanpohjimmainen kun olin sen ajan sinkkuna, ja he olivat seurustellessaan pitäneet itseään parempana ja norsunluutornista katselleet minua "poloista".
Minusta on naisilla hyvin yleistä tämä, että parisuhteen ja lasten myötä osa alkaa pitää itseään parempina kuin sinkkuja/lapsettomia ystävättäriään. Olen itse lapseton sinkkunainen ja ottanut tietoisesti etäisyyttä heihin, jotka haluavat asettaa minut siihen estoisen reppanan rooliin, jotta näyttäisivät itse paremmilta rinnallani. Ihmettelen silti sitä, eikö kauan kaivattu parisuhde ja perheellistyminen tuonut sittenkään onnellisuutta mukanaan, koska he jatkavat oman häntänsä nostattamista muiden kustannuksella.
En tiedä, esiintyykö mieskaverusten keskuudessa samaa ja jos esiintyy, niin kuinka paljon. En kauhean hyvin tunne miesten kaverikulttuuria. Minulla on myös miespuolisia ystäviä mutta tämä asia ei ole koskaan tullut heidän kanssaan puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselle tärkeintä on perustaa perhe siinä vaiheessa kun kumppani löytyy, muulla ei ole mitään väliä. Pelkkiä ylimääräisiä pyöriä.
M
Periaatteessa näin, mutta en sanoisi ystäviä ylimääräisiksi pyöriksi, vaan apupyöriksi, jotka pitää jossakin vaiheessa irrottaa. Eli siinä vaiheessa, kun pyöräily alkaa sujumaan, pitää uskaltaa irrottaa tuet ja lähteä jatkamaan matkaa itsenäisesti tai sen puolison kanssa. Joskus on ehkä kiva lähteä pyöräilemään yhdessä taas, mutta silloin toinen ei ole enää se apupyörä, vaan oma pyöränsä, joka saattaa lähteä jossakin risteyksessä omaan suuntaansa. Toinen pyörä ei ole enää kytketty kiinni vahvasti omaan menopeliin, vaan sekin kulkee itsenäisesti. Jos ystävyys on ollut aitoa ja hyvää, niin on kiva pyöräillä yhdessä pikkumatkoja, mutta joskus on parempi pärjätä itse ja muistella hymyillen niitä vanhoja reissuja.
Näitä hylkäämiskokemuksia kun lukee, niin täytyy olla onnellinen omasta ystävästä. Elämäntilanteet vuosien mittaan muuttuneet täysin erilaisiksi, hän pitkässä parisuhteessa ja naimisissa ja itse olen ikisinkku enkä tällä hetkellä kaipaakaan ketään. Välimatkaa reipas 300 km. Silti ei ole koskaan tuntunut siltä, että hän olisi miehen takia heivannut mua varasijalle elämässään, saanut vain miehen myötä yhden tärkeän ihmisen siihen lisää. Tunnen olevani ihan yhtä tärkeä hänelle kuin ennenkin ja yhteistä matkaa se 15v takana.
Tämän perusteella sanoisin, että vikaa voi olla molemmissa osapuolissa. Toinen loukkaantuu siitä, että aikaa ei tunnu enää riittävän, ja toinen siitä että ystävä vaikuttaa kateelliselta suhteesta eikä ole hänen puolestaan onnellinen, vaikka tästä ei välttämättä ole edes kyse. Ja siitä se kuilu alkaa kasvamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselle tärkeintä on perustaa perhe siinä vaiheessa kun kumppani löytyy, muulla ei ole mitään väliä. Pelkkiä ylimääräisiä pyöriä.
M
Eräs ystäväni halusi häämatkamme hotellin puhelinnumeron, jotta voisi soitella kuulumisiaan sinne. Olimme kuukauden Malesiassa.
Anna sinä ap rakastuneelle ystävällesi aikaa olla rakastunut. Se että vietätte hetken erossa ei ehkä tarkoita mitään, muuta kuin, että ystäväsi on onnellinen ja kuhertelu tuulella.
Omassa tarinassani olen edelleen ystävä muille ystävilleni, mutta tämä takertuja veti pultit, kun ilmoitin että häämatkalla vietän aikaa mieheni kanssa. Ystävälläni ei siis ollut tuomloin mitään kriisiä tai ongelmia, halusi vain viettää aikaa soitellen.
Olin sitten hänelle se hyväksikäyttäjä ja itsekäs ystävä joka "katosi" parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on useitä läheisiä ystäviä, mutta emme ole koskaan soitelleet kenenkään kanssa säännöllisesti. Kukaan ei päivystä ystävilleen 24/7
Jokaisen elämässä tapahtuu, on parisuhteita, eroja, lapsia. Tuemme ja iloitsemme yhdessä, mutta ennen kaikkea annamme toistemme elää.
Ystäväsi on rakastunut, anna hänelle aikaa. Kokeile myöhemmin uudelleen, ja kun sinä rakastut, perustat perheen ystäväsi antaa sinulle aikaa.Ymmärrän huolesi, olin lukevinani, että sinulla on aiempia hylkäämiskokemuksia, mutta tästä ei tarvitse tulla sellaista. Ystävyytenne on muoto on ehkä muutoksessa, mutta sillä on silti hyvät mahdollisuudet jatkua loppu elämänne. Kannatta nyt tukeutua enemmän muihin ystäviin, tai löytää muuta mielekästä tekemistä.
Samaa mietin, eli ap:n lapsuuden ja nuoruuden hylkäämiskokemuksia. Veikkaan, että historiasta löytyy ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat nyt negatiivisesti kaikkeen. Itse en nimittäin tunnista ap:n ja joidenkin muidenkin valtavaa pettymystä, katkeruutta ja jopa vihamielisyyttä ystävän lähdettyä. Tottakai sitä on hetken pettynyt, kun elämä muuttuu, mutta ei siihen pettymykseen saa jäädä rypemään.
Ei ole normaalia alkaa laskemaan ystävyyden tunteja ja päiviä. Normaalia ei varsinkaan ole se, että alkaa marttyyrinä miettimään kuinka paljon on itse tehnyt ja toinen ei ole edes kiitollinen! Kuinka toinen ei ollut tarpeeksi kiitollinen ja osoittanut arvostusta, vaan lähti vain! Jos ajatukset alkavat mennä tuollaisiin, niin silloin syy löytyy ihan itsestä, ei ystävistä. Jos asiaan jää vellomaan ja oma elämä alkaa pyörimään vain asiassa, niin ammattiauttajan kanssa keskustelu ei olisi huono ajatus. Hylkäämiskokemukset voi muuttaa paremmiksi. Helppoa se ei ole varmasti, mutta mahdollista. Se on ihan itsestä kiinni.
No todellakin on normaalia pahoittaa mielensä jos ystävä kaikkoaa. Epänormaalia on bedderwisseröidä vauvapalstalla ja esittää tietävänsä että tämä ei olisi normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus on niin, että elämäntilanne yhdistää eniten. Sinkkuus, työpaikka, naapurusto, samanikäiset lapset. Ja sitten kun tilanne muuttuu, huomaa, ettei sitä yhteistä ehkä niin paljon enää olekaan eikä oikein ole puhuttavaa, jos puheenaihe on yleensä liittynyt siihen yhdistävään asiaan. Itselläni on tällaisia kavereita ollut ja sitten hiipunut, enkä usko että kummallekaan on jäänyt pahaa mieltä.
Täytyy osata eroittaa ystävyys ja kaveruus. Ap.llä on ollut kaveri , ei ystävä. Ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja on vastavuoroista.
No en sanoisi noin. Ei kaveruus ole mitään yksipuolista, ei todellakaan.
Ap:n pitää nyt vain tajuta, että hän ei ole omistanut tätä ystäväänsä. Hän ei omista loppujen lopuksi ketään, kukaan ei omista ketään toista. Vaikka olisi naimisissa, niin toista ei omista. Vaikka olisi lapsia, niin heitäkään ei omista. Jokainen on oma yksilönsä ja saa mennä niin kuin menee, saa tehdä omat virheensä itse ja kaikki muutkin asiat. Ystävä päätti tehdä nyt näin ja se oli hänen ratkaisunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamoon, se on rakastunut! Anna sen olla hetki rauhassa! Muutenkin outoja te, joiden mielestä hautaan asti pitäisi jatkaa sitä teiniaikojen "joka päivä nähtiin/soiteltiin" -meininkiä. Mä en joskus ole yhteydessä parhaan ystäväni kanssa kuukauteen, eikä se muuta ystävyyttä huonommaksi. Kummankaan mielestä.
Miten ihmiset unohtavatkin niin helposti omat heikkoutensa kun heillä menee hyvin? Sitä kuikuillaan sitten muita huonompia sieltä norsunluutornista ja ihmetellään, kun toinen on yksinäinen/ei löydä miestä tms.
Ai tämä luulo taitaakin olla se syy miksi kaverit häippäsi kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Kateus ja huonommuudentunto. Mulla oli ainakin ihan samat ongelmat senkin jälkeen kun mieheni löysin, mutta eipä kavereilta apua herunut koska "hoitakoot nyt sen miehensa kanssa kun semmoisen kerran meni hankkimaan" oli ajatus heillä. Jäin siis yksin ja tukena oli ainoastaan mies jonka olin tuntenut vasta hetken aikaa. En olisi koskaan tehnyt ystävilleni noin. Mutta varmaan he sitten ajattelivat kateuksissaan että olen nyt heitä parempi kun minulla on mies. Ilmeisesti olin ollut edeltävät 7 vuotta pahnanpohjimmainen kun olin sen ajan sinkkuna, ja he olivat seurustellessaan pitäneet itseään parempana ja norsunluutornista katselleet minua "poloista".
Minusta on naisilla hyvin yleistä tämä, että parisuhteen ja lasten myötä osa alkaa pitää itseään parempina kuin sinkkuja/lapsettomia ystävättäriään. Olen itse lapseton sinkkunainen ja ottanut tietoisesti etäisyyttä heihin, jotka haluavat asettaa minut siihen estoisen reppanan rooliin, jotta näyttäisivät itse paremmilta rinnallani. Ihmettelen silti sitä, eikö kauan kaivattu parisuhde ja perheellistyminen tuonut sittenkään onnellisuutta mukanaan, koska he jatkavat oman häntänsä nostattamista muiden kustannuksella.
En tiedä, esiintyykö mieskaverusten keskuudessa samaa ja jos esiintyy, niin kuinka paljon. En kauhean hyvin tunne miesten kaverikulttuuria. Minulla on myös miespuolisia ystäviä mutta tämä asia ei ole koskaan tullut heidän kanssaan puheeksi.
Pahin "jättäjä" oli kyllä ihan miespuolinen ystäväni 20v takaa, että semmoista. Meillä on kaikilla ollut ne lapset tehtynä jo kauan ennen kuin mieheni kanssa tapasin. Paras ystäväni(joka ei muuttunut mihinkään kun aloin olemaan mieheni kanssa) on lapseton 40v nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on useitä läheisiä ystäviä, mutta emme ole koskaan soitelleet kenenkään kanssa säännöllisesti. Kukaan ei päivystä ystävilleen 24/7
Jokaisen elämässä tapahtuu, on parisuhteita, eroja, lapsia. Tuemme ja iloitsemme yhdessä, mutta ennen kaikkea annamme toistemme elää.
Ystäväsi on rakastunut, anna hänelle aikaa. Kokeile myöhemmin uudelleen, ja kun sinä rakastut, perustat perheen ystäväsi antaa sinulle aikaa.Ymmärrän huolesi, olin lukevinani, että sinulla on aiempia hylkäämiskokemuksia, mutta tästä ei tarvitse tulla sellaista. Ystävyytenne on muoto on ehkä muutoksessa, mutta sillä on silti hyvät mahdollisuudet jatkua loppu elämänne. Kannatta nyt tukeutua enemmän muihin ystäviin, tai löytää muuta mielekästä tekemistä.
Samaa mietin, eli ap:n lapsuuden ja nuoruuden hylkäämiskokemuksia. Veikkaan, että historiasta löytyy ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat nyt negatiivisesti kaikkeen. Itse en nimittäin tunnista ap:n ja joidenkin muidenkin valtavaa pettymystä, katkeruutta ja jopa vihamielisyyttä ystävän lähdettyä. Tottakai sitä on hetken pettynyt, kun elämä muuttuu, mutta ei siihen pettymykseen saa jäädä rypemään.
Ei ole normaalia alkaa laskemaan ystävyyden tunteja ja päiviä. Normaalia ei varsinkaan ole se, että alkaa marttyyrinä miettimään kuinka paljon on itse tehnyt ja toinen ei ole edes kiitollinen! Kuinka toinen ei ollut tarpeeksi kiitollinen ja osoittanut arvostusta, vaan lähti vain! Jos ajatukset alkavat mennä tuollaisiin, niin silloin syy löytyy ihan itsestä, ei ystävistä. Jos asiaan jää vellomaan ja oma elämä alkaa pyörimään vain asiassa, niin ammattiauttajan kanssa keskustelu ei olisi huono ajatus. Hylkäämiskokemukset voi muuttaa paremmiksi. Helppoa se ei ole varmasti, mutta mahdollista. Se on ihan itsestä kiinni.
No todellakin on normaalia pahoittaa mielensä jos ystävä kaikkoaa. Epänormaalia on bedderwisseröidä vauvapalstalla ja esittää tietävänsä että tämä ei olisi normaalia.
Nyt menee jo sairaaksi. Tottakai on oikeus pahoittaa mielensä, mutta jos siihen mielensä pahoittamiseen jää rypemään pitkäksi aikaa ja ei tajua alkaa elämään omaa elämäänsä, niin se ei ole normaalia.
Kaikki muuttuu. Ap muuttuu, elämä ympärillämme muuttuu ja ystävä muuttuu. Siinä muutoksessa pitää pystyä elämään mukana, sillä vanhaan ei ole ikinä paluuta.
Tämä korona-aika on yksi muutos elämässä. Vanhan perään voi itkeä ja sitä muistella, mutta nyt on nyt ja nyt elämä on tätä. Jos joku ei pysy mukana ja mukaudu, niin valitettavasti se on vain hänen ongelmansa. Pitää osata selviytyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei se jättänyt sinua kokonaan.
On vain nyt täynnä sitä miestään, kun ensi huuma on ohi ja suhteesta tulee tasainen, ystävä on taas tavoitettavissa.
Eikä elämää kannata perustaa yhden ystävän varaan, vaan yrittää tutustua uusiinkiin ihmisiin.
Niin. Mä vaan itse kuuntelin aika paljon ystäväni murheita ja miessotkuja ennen kuin vakiintui. Kyllä se kieltämättä tuntuu vähän pahalta.
Olet ollut kuuntelu oppilaana "ystävällesi". Saat olla onnellinen että asia paljastui. Kun hän seuraavan kerran erottuaan taas tarvitsee sinua voit miettiä asiaa. Älä ala kynnysmatoksi vaan etsi oikeita ystäviä , heitäkin on! Tsemppiä sinulle!
Ystävän kertomana asia voisi olla hyvin paljon erilainen. Ehkä on ollutkin todella hyvä, että tämä ystävä sai riuhdottua itsensä irti ap:n lonkeroista. Ehkä ap:n lonkerot eivät olleet ihan normaalit.
Saamme kuulla ja lukea lähes joka päivä esimerkiksi narsismin uhreista ja heidän taisteluistaan päästä irti todella sairaasta "ystävyydestä". En sano, että ap olisi narsku, mutta asioita tulee ajatella myös ystävän kannalta. Kaikki ei ole aina siltä miltä näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsi sydämellä. Silloin kun itse et ollut sinkku, nyhjäsitkö vain miehesi kanssa?
Hauskaa miten näistä vastauksista pystyy jollain tapaa näkemään, ketkä ovat niitä jotka panostavat samanlailla ystävyyssuhteisiin pariutumisen jälkeenkin, ja ketkä niitä joista on luonnollista että ystävät vähän jää kun kumppani löytyy (ja sitten +10v jälkeen alkavat miettiä että olis kiva nähdä muitakin kun miestä ja lapsia.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja pöh!
Ei tuollainen ole aito kaveri, eikä selvästikään aidosti ollut ekasta kerrasta pshoillaan jos toistaa saman asian.
Älä jää odottamaan vastausta, jatka elämää.
Kun alkaa taas pommittelemaan viestiä ja on "pahoillaan", älä reagoi mitenkään.
Nyt näit, että hän kohtelee sinua kuin esinettä millä ei ole arvoa.
Et tarvitse tuollaista "kaveria" elämääsi.
Muista, että välttämättä sinussa ei ole mitään syytä, mikä aiheuttaisi tuollaista käytöstä. Kyse onkin ehkä siitä, että hän ei itse huomaa miten käyttäytyy muita kohtaan, ja minkälainen olo siitä muille voi tulla.
Anna olla, et ole tehnyt mitään väärää, hän teki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamoon, se on rakastunut! Anna sen olla hetki rauhassa! Muutenkin outoja te, joiden mielestä hautaan asti pitäisi jatkaa sitä teiniaikojen "joka päivä nähtiin/soiteltiin" -meininkiä. Mä en joskus ole yhteydessä parhaan ystäväni kanssa kuukauteen, eikä se muuta ystävyyttä huonommaksi. Kummankaan mielestä.
Miten ihmiset unohtavatkin niin helposti omat heikkoutensa kun heillä menee hyvin? Sitä kuikuillaan sitten muita huonompia sieltä norsunluutornista ja ihmetellään, kun toinen on yksinäinen/ei löydä miestä tms.
Ai tämä luulo taitaakin olla se syy miksi kaverit häippäsi kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Kateus ja huonommuudentunto. Mulla oli ainakin ihan samat ongelmat senkin jälkeen kun mieheni löysin, mutta eipä kavereilta apua herunut koska "hoitakoot nyt sen miehensa kanssa kun semmoisen kerran meni hankkimaan" oli ajatus heillä. Jäin siis yksin ja tukena oli ainoastaan mies jonka olin tuntenut vasta hetken aikaa. En olisi koskaan tehnyt ystävilleni noin. Mutta varmaan he sitten ajattelivat kateuksissaan että olen nyt heitä parempi kun minulla on mies. Ilmeisesti olin ollut edeltävät 7 vuotta pahnanpohjimmainen kun olin sen ajan sinkkuna, ja he olivat seurustellessaan pitäneet itseään parempana ja norsunluutornista katselleet minua "poloista".
Minusta on naisilla hyvin yleistä tämä, että parisuhteen ja lasten myötä osa alkaa pitää itseään parempina kuin sinkkuja/lapsettomia ystävättäriään. Olen itse lapseton sinkkunainen ja ottanut tietoisesti etäisyyttä heihin, jotka haluavat asettaa minut siihen estoisen reppanan rooliin, jotta näyttäisivät itse paremmilta rinnallani. Ihmettelen silti sitä, eikö kauan kaivattu parisuhde ja perheellistyminen tuonut sittenkään onnellisuutta mukanaan, koska he jatkavat oman häntänsä nostattamista muiden kustannuksella.
En tiedä, esiintyykö mieskaverusten keskuudessa samaa ja jos esiintyy, niin kuinka paljon. En kauhean hyvin tunne miesten kaverikulttuuria. Minulla on myös miespuolisia ystäviä mutta tämä asia ei ole koskaan tullut heidän kanssaan puheeksi.
Sinun kannattaa nyt hieman funtsia kavereitasi ja tyyppejä, joiden kanssa hengaat. Muista, että ainoa ystäviäsi yhdistävään tekijä olet sinä. Sinä heidät valitset ja nämä reppanafiilikset esiin tuot.
Mä en ole ikinä tajunnut näitä jotka nyhjää miehensä kainalossa koko ajan? Tietty on ensihuuma, mutta ei sekään nyt vuosia kestä. Eikö ihmisillä ole omia harrastuksia ja elämää? Aika surullista.
Mulla ja miehellä on omat harrastukset ja menot. On ollut ihan alusta asti.
Miehillä yleensä on muutenkin ajattelutapa "Bros before hoes". Miksi naisilla ei ole vastaavaa? Itselleni ainakin ystävät on vähintään yhtä tärkeitä kuin mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamoon, se on rakastunut! Anna sen olla hetki rauhassa! Muutenkin outoja te, joiden mielestä hautaan asti pitäisi jatkaa sitä teiniaikojen "joka päivä nähtiin/soiteltiin" -meininkiä. Mä en joskus ole yhteydessä parhaan ystäväni kanssa kuukauteen, eikä se muuta ystävyyttä huonommaksi. Kummankaan mielestä.
Miten ihmiset unohtavatkin niin helposti omat heikkoutensa kun heillä menee hyvin? Sitä kuikuillaan sitten muita huonompia sieltä norsunluutornista ja ihmetellään, kun toinen on yksinäinen/ei löydä miestä tms.
Ai tämä luulo taitaakin olla se syy miksi kaverit häippäsi kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Kateus ja huonommuudentunto. Mulla oli ainakin ihan samat ongelmat senkin jälkeen kun mieheni löysin, mutta eipä kavereilta apua herunut koska "hoitakoot nyt sen miehensa kanssa kun semmoisen kerran meni hankkimaan" oli ajatus heillä. Jäin siis yksin ja tukena oli ainoastaan mies jonka olin tuntenut vasta hetken aikaa. En olisi koskaan tehnyt ystävilleni noin. Mutta varmaan he sitten ajattelivat kateuksissaan että olen nyt heitä parempi kun minulla on mies. Ilmeisesti olin ollut edeltävät 7 vuotta pahnanpohjimmainen kun olin sen ajan sinkkuna, ja he olivat seurustellessaan pitäneet itseään parempana ja norsunluutornista katselleet minua "poloista".
Minusta on naisilla hyvin yleistä tämä, että parisuhteen ja lasten myötä osa alkaa pitää itseään parempina kuin sinkkuja/lapsettomia ystävättäriään. Olen itse lapseton sinkkunainen ja ottanut tietoisesti etäisyyttä heihin, jotka haluavat asettaa minut siihen estoisen reppanan rooliin, jotta näyttäisivät itse paremmilta rinnallani. Ihmettelen silti sitä, eikö kauan kaivattu parisuhde ja perheellistyminen tuonut sittenkään onnellisuutta mukanaan, koska he jatkavat oman häntänsä nostattamista muiden kustannuksella.
En tiedä, esiintyykö mieskaverusten keskuudessa samaa ja jos esiintyy, niin kuinka paljon. En kauhean hyvin tunne miesten kaverikulttuuria. Minulla on myös miespuolisia ystäviä mutta tämä asia ei ole koskaan tullut heidän kanssaan puheeksi.
Pahin "jättäjä" oli kyllä ihan miespuolinen ystäväni 20v takaa, että semmoista. Meillä on kaikilla ollut ne lapset tehtynä jo kauan ennen kuin mieheni kanssa tapasin. Paras ystäväni(joka ei muuttunut mihinkään kun aloin olemaan mieheni kanssa) on lapseton 40v nainen.
Veikkaanpa, että sulle tämä mies oli "vain" ystävä, mutta hän toivoi jotain enemmän...
Ystävä jätti? Olitteko siis suhteessa? Minä aina häivyn, kun ystävä luulee että meillä olisi jonkinlainen sitoumus, ei ole.
Mielipiteeni riippuu siitä, kuinka kauan tuo uusi onni ja teidän välisenne hiljaiselo nyt on jatkunut. Ensimmäiset kuukaudetkin voivat mennä aika sumussa, kun oikein rakastuu, mutta kyllä sitten uskoisi jo pahimman sokean huuman menevän ohi ja ystäviäkin tulevan ikävä.
Kieltämättä tuo, että olet johonkin viestiin saanut odottaa vastausta viikon ja että hän vähättelee ajatuksiasi, kuulostaa ystävältäsi ylimieliseltä käytökseltä. Ehkä hän nyt kokee, ettei tarvitse sinua enää, ja muistutat vain vanhasta surkeasta elämästä ennen nykyistä onnea. Vai kokeeko hän sinut jopa jotenkin uhkana?
Kunhan arki laskeutuu suhteeseen ja ristiriitoja alkaa miehen kanssa löytyä, alkaa varmasti viestejäkin taas tulla. Itse päätät, kelpaako hänen ystävyytensä enää.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiselle tärkeintä on perustaa perhe siinä vaiheessa kun kumppani löytyy, muulla ei ole mitään väliä. Pelkkiä ylimääräisiä pyöriä.
M