En voi sietää lapsen tottelemattomuutta!

Vierailija kirjoitti:

Leikkikää ruualla, en tarkoita sotkemista vaan esim. sitä, että koverratte perunalle silmät ja suun, ja leikit että se juttelee lapselle syömisestä - ei mitenkään alistavaan sävyyn (huh), vaan hauskana olentona. Peruna voisi ehkä pelätä lentämistä (ei tykkää heittämisestä), mutta rakastaisi pyörimistä ja tanssimista! Lapsi voisi nauttia siitä, kun osaisit sinäkin leikkiä ja vähän irrotella.

Niin ja ellei hauskuus luonnistu, anna katsoa vaikka tabletista jotain kivaa. Oggy ja torakat?

Vierailija kirjoitti:

Leikkikää ruualla, en tarkoita sotkemista vaan esim. sitä, että koverratte perunalle silmät ja suun, ja leikit että se juttelee lapselle syömisestä - ei mitenkään alistavaan sävyyn (huh), vaan hauskana olentona. Peruna voisi ehkä pelätä lentämistä (ei tykkää heittämisestä), mutta rakastaisi pyörimistä ja tanssimista! Lapsi voisi nauttia siitä, kun osaisit sinäkin leikkiä ja vähän irrotella.

No ei helvetti... "Osaisit sinäkin leikkiä ja vähän irrotella". Meillä leikitään vaikka ja mitä, enkä kyllä ymmärrä että miksi juuri ruoalla pitäisi leikkiä. Meillä on leikkiruoat leikkimistä varten. On taas vedetty mutkat suoriksi kun oletat että en osaa leikkiä ja irrotella kun meillä on ihan normaalit rajat lapsella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lempeydellä ja myötätunnolla saa paljon paremman lopputuloksen aikaiseksi kuin hermojen menettämisellä ja tiuskimisella.

Muistutan aina itseäni, ettei lapsi uhmaa ja kiukuttele ilkeyttään, vaan siksi että hän on vielä pieni eikä osaa käsitellä omia tunteitaan. Kasvaminen on rankkaa, ja pientä harmittaa kovasti kun kaikki asiat ei mene hänen mielensä mukaan. Hänellä ei ole työkaluja joiden avulla hän pystyisi säätelemään käytöstään. Vanhemman tehtävä on olla se turvallinen kallio jota vasten lapsi saa kokeilla kaikkea, myös niitä negatiivisia tunteita.

Meillä on auttanut myös se, että kaikkeen tekemiseen varataan reilusti aikaa. Lasta kehotetaan tai kielletään lempeästi, ja hän saa rauhassa miettiä asiaa. Jos lapsi ei tottele, niin häntä edelleen lempeästi ohjataan kohti haluttua toimintoa, kuten vaikkapa eteiseen pukemaan. Jos lapsi heittäytyy lattialle ja alkaa parkua, niin hänet nostetaan syliin, lohdutetaan ja tilanteen rauhoituttua aletaan pukea, tai mitä tahansa nyt olikaan tarkoitus tehdä. Lapselle ei hermostuta, häntä ei riuhdota kovakouraisesti eikä hänelle puhuta vihaisesti. Syli yleensä lohduttaa ja rauhoittaa joka tilanteessa.

Aluksi lapsen uhma tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta, mutta nykyään osaan jo ikäänkuin asettua tilanteen ulkopuolelle eräänlaiseksi tarkkailijaksi, eikä mikään lapsen raivo saa omia tunteita kuohumaan. Tiedän, että kiukku menee ohi aikanaan, ja minulla itselläni on hyvä mieli kun osaan hoitaa tilanteen hermostumatta. Kiireessä ei asiat suju uhmaikäisen kanssa, sitä kannattaa välttää viimeiseen asti. Harjoittelua ja itsetutkiskelua se vaatii, ja oman vajavaisuuden kohtaamista, mutta lopputulos palkitsee.

Itse en usko mihinkään kovempaan rankaisuun pienen lapsen kohdalla. Rutiinit, järkevät ja kohtuulliset rajat sekä äärettömästi lempeyttä, hellyyttä ja rakkautta on paras lääke kaikkeen. Leikin ja pienen hämäämisen avulla pääsee myös monesta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi lapsen hampaat kyllä pestään, mutta pesupaikkaa voi vaihtaa, lapsen kanssa voi hassutella ja pelleillä, tai yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun pesun ajaksi. Jos niitä hampaita pesee väkipakolla ja huutavasta ja rimpuilevasta lapsesta tiukasti kiinni pitäen, niin että tilanne on lapselle hyvin epämiellyttävä, ja todennäköisesti seuraava pesukerta on vain entistä pahempaa tappelua ja rääkyä. Jos pesusta tekee lapselle mukavaa, niin pikkuhiljaa lapsi alkaa pitää siitä ja jonain päivänä avaa suun ilman kiinnipitämistä tai vastustelua. Minun mielestäni lasta ei pidä nujertaa, hän oppii kyllä hyvätapaiseksi kun hänen kanssaan tehdään yhteistyötä hyvässä hengessä. Kokemusta on.

Lapsikin osaa olla itsekäs. Eli ei välttämättä suostu tekemään mitä sanotaan vaikka ymmärtäisi asian perustelut.

Myöskään et pysty tekemään kaikesta pakollisesta tekemisestä mukavaa lapselle.

Tärkeintä on, että lapsen luottamus kasvaa. Että vaikka olisi epämieluisiakin asioita, hän luottaisi siihen, että ajattelet hänen parastaan JA otat hänen tunteensa huomioon niin hyvin, kuin suinkaan voit... Lapsen pitää saada kokea se, että asetat hänet kaiken edelle - sen pitäisi olla itsestäänselvyys. (Samaa joskus odotetaan parisuhteessa.)

Luottamus kehittyy sillä, että vanhempi jopa uhrautuu - mielellään! - saadakseen lapsen tyytyväiseksi, koska mikään ei ole niin tärkeää, kuin oman lapsen onnellisuus.

Ei sekään ole hyvä, että lapsi kokee olevansa "maailman napa" jonka äiti ja isä asettavat kaiken edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lempeydellä ja myötätunnolla saa paljon paremman lopputuloksen aikaiseksi kuin hermojen menettämisellä ja tiuskimisella.

Muistutan aina itseäni, ettei lapsi uhmaa ja kiukuttele ilkeyttään, vaan siksi että hän on vielä pieni eikä osaa käsitellä omia tunteitaan. Kasvaminen on rankkaa, ja pientä harmittaa kovasti kun kaikki asiat ei mene hänen mielensä mukaan. Hänellä ei ole työkaluja joiden avulla hän pystyisi säätelemään käytöstään. Vanhemman tehtävä on olla se turvallinen kallio jota vasten lapsi saa kokeilla kaikkea, myös niitä negatiivisia tunteita.

Meillä on auttanut myös se, että kaikkeen tekemiseen varataan reilusti aikaa. Lasta kehotetaan tai kielletään lempeästi, ja hän saa rauhassa miettiä asiaa. Jos lapsi ei tottele, niin häntä edelleen lempeästi ohjataan kohti haluttua toimintoa, kuten vaikkapa eteiseen pukemaan. Jos lapsi heittäytyy lattialle ja alkaa parkua, niin hänet nostetaan syliin, lohdutetaan ja tilanteen rauhoituttua aletaan pukea, tai mitä tahansa nyt olikaan tarkoitus tehdä. Lapselle ei hermostuta, häntä ei riuhdota kovakouraisesti eikä hänelle puhuta vihaisesti. Syli yleensä lohduttaa ja rauhoittaa joka tilanteessa.

Aluksi lapsen uhma tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta, mutta nykyään osaan jo ikäänkuin asettua tilanteen ulkopuolelle eräänlaiseksi tarkkailijaksi, eikä mikään lapsen raivo saa omia tunteita kuohumaan. Tiedän, että kiukku menee ohi aikanaan, ja minulla itselläni on hyvä mieli kun osaan hoitaa tilanteen hermostumatta. Kiireessä ei asiat suju uhmaikäisen kanssa, sitä kannattaa välttää viimeiseen asti. Harjoittelua ja itsetutkiskelua se vaatii, ja oman vajavaisuuden kohtaamista, mutta lopputulos palkitsee.

Itse en usko mihinkään kovempaan rankaisuun pienen lapsen kohdalla. Rutiinit, järkevät ja kohtuulliset rajat sekä äärettömästi lempeyttä, hellyyttä ja rakkautta on paras lääke kaikkeen. Leikin ja pienen hämäämisen avulla pääsee myös monesta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi lapsen hampaat kyllä pestään, mutta pesupaikkaa voi vaihtaa, lapsen kanssa voi hassutella ja pelleillä, tai yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun pesun ajaksi. Jos niitä hampaita pesee väkipakolla ja huutavasta ja rimpuilevasta lapsesta tiukasti kiinni pitäen, niin että tilanne on lapselle hyvin epämiellyttävä, ja todennäköisesti seuraava pesukerta on vain entistä pahempaa tappelua ja rääkyä. Jos pesusta tekee lapselle mukavaa, niin pikkuhiljaa lapsi alkaa pitää siitä ja jonain päivänä avaa suun ilman kiinnipitämistä tai vastustelua. Minun mielestäni lasta ei pidä nujertaa, hän oppii kyllä hyvätapaiseksi kun hänen kanssaan tehdään yhteistyötä hyvässä hengessä. Kokemusta on.

Lapsikin osaa olla itsekäs. Eli ei välttämättä suostu tekemään mitä sanotaan vaikka ymmärtäisi asian perustelut.

Myöskään et pysty tekemään kaikesta pakollisesta tekemisestä mukavaa lapselle.

Lapsi kokeilee rajoja päivittäin ja venkoilee ja välttelee aina kun mahdollista. Silti lempeä ohjaaminen ja asian suorittaminen ajan kanssa ja hyvässä hengessä alkaa jossain vaiheessa tuottaa tulosta, kunhan vain jaksaa olla kärsivällinen.

Mietin, että mikä olisi sellainen asia mistä ei saisi lapselle tehtyä mukavaa halutessaan, mutta en keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla, että yhtenä päivänä pukeminen on jostain syystä taistelua, mutta muina päivinä ei, tai jonain aamuna lapsi haluaisi leikkiä eikä tulla ruokapöytään, mutta ne ovat ennemminkin yksittäistapauksia eivätkä toistu päivittäin. Ei meillä ole mitään sellaisia. En tiedä mitä tarkoitat, mutta ei meillä esimerkiksi pukeminen, nukkumaan meneminen, ruokailu, hygieniasta huolehtiminen, potalla käyminen tai mikään muukaan pakollinen asia ole lapselle epämiellyttävää. Hetkellisesti harmittaa jos kielletään tekemästä jotakin, mutta sitten lapsi tulee syliin hakemaan lohtua ja rauhoittuu siinä nopeasti. Yleensä saadaan hänet toimimaan kehotusten mukaan, vaikka on vasta alle kolmevuotias ja uhma on edelleen päällä vahvasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lempeydellä ja myötätunnolla saa paljon paremman lopputuloksen aikaiseksi kuin hermojen menettämisellä ja tiuskimisella.

Muistutan aina itseäni, ettei lapsi uhmaa ja kiukuttele ilkeyttään, vaan siksi että hän on vielä pieni eikä osaa käsitellä omia tunteitaan. Kasvaminen on rankkaa, ja pientä harmittaa kovasti kun kaikki asiat ei mene hänen mielensä mukaan. Hänellä ei ole työkaluja joiden avulla hän pystyisi säätelemään käytöstään. Vanhemman tehtävä on olla se turvallinen kallio jota vasten lapsi saa kokeilla kaikkea, myös niitä negatiivisia tunteita.

Meillä on auttanut myös se, että kaikkeen tekemiseen varataan reilusti aikaa. Lasta kehotetaan tai kielletään lempeästi, ja hän saa rauhassa miettiä asiaa. Jos lapsi ei tottele, niin häntä edelleen lempeästi ohjataan kohti haluttua toimintoa, kuten vaikkapa eteiseen pukemaan. Jos lapsi heittäytyy lattialle ja alkaa parkua, niin hänet nostetaan syliin, lohdutetaan ja tilanteen rauhoituttua aletaan pukea, tai mitä tahansa nyt olikaan tarkoitus tehdä. Lapselle ei hermostuta, häntä ei riuhdota kovakouraisesti eikä hänelle puhuta vihaisesti. Syli yleensä lohduttaa ja rauhoittaa joka tilanteessa.

Aluksi lapsen uhma tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta, mutta nykyään osaan jo ikäänkuin asettua tilanteen ulkopuolelle eräänlaiseksi tarkkailijaksi, eikä mikään lapsen raivo saa omia tunteita kuohumaan. Tiedän, että kiukku menee ohi aikanaan, ja minulla itselläni on hyvä mieli kun osaan hoitaa tilanteen hermostumatta. Kiireessä ei asiat suju uhmaikäisen kanssa, sitä kannattaa välttää viimeiseen asti. Harjoittelua ja itsetutkiskelua se vaatii, ja oman vajavaisuuden kohtaamista, mutta lopputulos palkitsee.

Itse en usko mihinkään kovempaan rankaisuun pienen lapsen kohdalla. Rutiinit, järkevät ja kohtuulliset rajat sekä äärettömästi lempeyttä, hellyyttä ja rakkautta on paras lääke kaikkeen. Leikin ja pienen hämäämisen avulla pääsee myös monesta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi lapsen hampaat kyllä pestään, mutta pesupaikkaa voi vaihtaa, lapsen kanssa voi hassutella ja pelleillä, tai yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun pesun ajaksi. Jos niitä hampaita pesee väkipakolla ja huutavasta ja rimpuilevasta lapsesta tiukasti kiinni pitäen, niin että tilanne on lapselle hyvin epämiellyttävä, ja todennäköisesti seuraava pesukerta on vain entistä pahempaa tappelua ja rääkyä. Jos pesusta tekee lapselle mukavaa, niin pikkuhiljaa lapsi alkaa pitää siitä ja jonain päivänä avaa suun ilman kiinnipitämistä tai vastustelua. Minun mielestäni lasta ei pidä nujertaa, hän oppii kyllä hyvätapaiseksi kun hänen kanssaan tehdään yhteistyötä hyvässä hengessä. Kokemusta on.

Lapsikin osaa olla itsekäs. Eli ei välttämättä suostu tekemään mitä sanotaan vaikka ymmärtäisi asian perustelut.

Myöskään et pysty tekemään kaikesta pakollisesta tekemisestä mukavaa lapselle.

Lapsi kokeilee rajoja päivittäin ja venkoilee ja välttelee aina kun mahdollista. Silti lempeä ohjaaminen ja asian suorittaminen ajan kanssa ja hyvässä hengessä alkaa jossain vaiheessa tuottaa tulosta, kunhan vain jaksaa olla kärsivällinen.

Mietin, että mikä olisi sellainen asia mistä ei saisi lapselle tehtyä mukavaa halutessaan, mutta en keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla, että yhtenä päivänä pukeminen on jostain syystä taistelua, mutta muina päivinä ei, tai jonain aamuna lapsi haluaisi leikkiä eikä tulla ruokapöytään, mutta ne ovat ennemminkin yksittäistapauksia eivätkä toistu päivittäin. Ei meillä ole mitään sellaisia. En tiedä mitä tarkoitat, mutta ei meillä esimerkiksi pukeminen, nukkumaan meneminen, ruokailu, hygieniasta huolehtiminen, potalla käyminen tai mikään muukaan pakollinen asia ole lapselle epämiellyttävää. Hetkellisesti harmittaa jos kielletään tekemästä jotakin, mutta sitten lapsi tulee syliin hakemaan lohtua ja rauhoittuu siinä nopeasti. Yleensä saadaan hänet toimimaan kehotusten mukaan, vaikka on vasta alle kolmevuotias ja uhma on edelleen päällä vahvasti.

Lapsia on todella paljon erilaisia. Monet lapset inhoavat intohimoisesti erinäisiä asioita. On myös paljon lapsia, joilla "lempeät rajat" eivät tuota tuloksia vaan tarvitaan ihan oikeaa kuria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lempeydellä ja myötätunnolla saa paljon paremman lopputuloksen aikaiseksi kuin hermojen menettämisellä ja tiuskimisella.

Muistutan aina itseäni, ettei lapsi uhmaa ja kiukuttele ilkeyttään, vaan siksi että hän on vielä pieni eikä osaa käsitellä omia tunteitaan. Kasvaminen on rankkaa, ja pientä harmittaa kovasti kun kaikki asiat ei mene hänen mielensä mukaan. Hänellä ei ole työkaluja joiden avulla hän pystyisi säätelemään käytöstään. Vanhemman tehtävä on olla se turvallinen kallio jota vasten lapsi saa kokeilla kaikkea, myös niitä negatiivisia tunteita.

Meillä on auttanut myös se, että kaikkeen tekemiseen varataan reilusti aikaa. Lasta kehotetaan tai kielletään lempeästi, ja hän saa rauhassa miettiä asiaa. Jos lapsi ei tottele, niin häntä edelleen lempeästi ohjataan kohti haluttua toimintoa, kuten vaikkapa eteiseen pukemaan. Jos lapsi heittäytyy lattialle ja alkaa parkua, niin hänet nostetaan syliin, lohdutetaan ja tilanteen rauhoituttua aletaan pukea, tai mitä tahansa nyt olikaan tarkoitus tehdä. Lapselle ei hermostuta, häntä ei riuhdota kovakouraisesti eikä hänelle puhuta vihaisesti. Syli yleensä lohduttaa ja rauhoittaa joka tilanteessa.

Aluksi lapsen uhma tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta, mutta nykyään osaan jo ikäänkuin asettua tilanteen ulkopuolelle eräänlaiseksi tarkkailijaksi, eikä mikään lapsen raivo saa omia tunteita kuohumaan. Tiedän, että kiukku menee ohi aikanaan, ja minulla itselläni on hyvä mieli kun osaan hoitaa tilanteen hermostumatta. Kiireessä ei asiat suju uhmaikäisen kanssa, sitä kannattaa välttää viimeiseen asti. Harjoittelua ja itsetutkiskelua se vaatii, ja oman vajavaisuuden kohtaamista, mutta lopputulos palkitsee.

Itse en usko mihinkään kovempaan rankaisuun pienen lapsen kohdalla. Rutiinit, järkevät ja kohtuulliset rajat sekä äärettömästi lempeyttä, hellyyttä ja rakkautta on paras lääke kaikkeen. Leikin ja pienen hämäämisen avulla pääsee myös monesta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi lapsen hampaat kyllä pestään, mutta pesupaikkaa voi vaihtaa, lapsen kanssa voi hassutella ja pelleillä, tai yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun pesun ajaksi. Jos niitä hampaita pesee väkipakolla ja huutavasta ja rimpuilevasta lapsesta tiukasti kiinni pitäen, niin että tilanne on lapselle hyvin epämiellyttävä, ja todennäköisesti seuraava pesukerta on vain entistä pahempaa tappelua ja rääkyä. Jos pesusta tekee lapselle mukavaa, niin pikkuhiljaa lapsi alkaa pitää siitä ja jonain päivänä avaa suun ilman kiinnipitämistä tai vastustelua. Minun mielestäni lasta ei pidä nujertaa, hän oppii kyllä hyvätapaiseksi kun hänen kanssaan tehdään yhteistyötä hyvässä hengessä. Kokemusta on.

Lapsikin osaa olla itsekäs. Eli ei välttämättä suostu tekemään mitä sanotaan vaikka ymmärtäisi asian perustelut.

Myöskään et pysty tekemään kaikesta pakollisesta tekemisestä mukavaa lapselle.

Lapsi kokeilee rajoja päivittäin ja venkoilee ja välttelee aina kun mahdollista. Silti lempeä ohjaaminen ja asian suorittaminen ajan kanssa ja hyvässä hengessä alkaa jossain vaiheessa tuottaa tulosta, kunhan vain jaksaa olla kärsivällinen.

Mietin, että mikä olisi sellainen asia mistä ei saisi lapselle tehtyä mukavaa halutessaan, mutta en keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla, että yhtenä päivänä pukeminen on jostain syystä taistelua, mutta muina päivinä ei, tai jonain aamuna lapsi haluaisi leikkiä eikä tulla ruokapöytään, mutta ne ovat ennemminkin yksittäistapauksia eivätkä toistu päivittäin. Ei meillä ole mitään sellaisia. En tiedä mitä tarkoitat, mutta ei meillä esimerkiksi pukeminen, nukkumaan meneminen, ruokailu, hygieniasta huolehtiminen, potalla käyminen tai mikään muukaan pakollinen asia ole lapselle epämiellyttävää. Hetkellisesti harmittaa jos kielletään tekemästä jotakin, mutta sitten lapsi tulee syliin hakemaan lohtua ja rauhoittuu siinä nopeasti. Yleensä saadaan hänet toimimaan kehotusten mukaan, vaikka on vasta alle kolmevuotias ja uhma on edelleen päällä vahvasti.

Lapsia on todella paljon erilaisia. Monet lapset inhoavat intohimoisesti erinäisiä asioita. On myös paljon lapsia, joilla "lempeät rajat" eivät tuota tuloksia vaan tarvitaan ihan oikeaa kuria.

Lempeiden rajojen vastakohta ei ole "kuri" vaan tiukemmat rajat. Minulla on kaksi tyttöä (nyt jo aikuisia). Toinen oli pienenä vedättäjä. Vinkui, vonkui ja kyseenalaisti ja vaati aina joustoa vähän pidemmälle. Hänellä piti olla jämäkät rajat ja enemmän ehdottomia "vaatimuksia". Hänen ongelmansa oli myöhemminkin tärkeiden asioiden äärimmäinen tuonnemmaksi lykkääminen. Toinen tyttö oli räjähtelevän temperamenttinen, mutta erittäin herkkä. Hän ei käytännössä tarvinnut muuta kuin lohtua ja hyväksyntää. Hän osasi asettaa itse itselleen rajat jo pienennä - esim. läksyt ensin sitten hauskanpito. Aikuisenakin on kurinalainen ja tunnollinen. Aikuisena toinenkin tyttö on oppinut kurinalaisuutta, vaikka monia kantapään oppeja pitikin käydä noukkimassa matkan varrelta. 

Hampaita pestessä videot pyörimään, pukiessa lauletaan ja ruokaillessa luetaan/leikitään jos ei muu auta.

Varmaan kaikki väärin mut so not.

Ihan tälleen juuri tuollaisia rajattomia lapsia sietämättömänä kysyn että missä vaiheessa sitä ruokaa ei saa enää heitellä, jos sitä tuossa ap lapsen iässä saa? Useampia lapsiperheitä nähnyt missä lapsi jossain mäkissä, Rossossa tai Buffassa heittää ruokaa lattialle. Kouluikäisiä tai alle. Vieläkö vaan sanoitetaan ja tehdään ruokailusta leikkiä? Ostetaan uusi ruoka kun ei saa perustarpeella kiristää? 😅Missä vaiheessa ne rajat laitetaan? Vaikka kotona saisikin porsastella niin julkisilla paikoilla ei.

Oman karvavauvamme saimme koulutettua tottelevaiseksi naksuttimella ja makupaloilla. Lapsen makupalojen kannattaa olla sokerittomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lempeydellä ja myötätunnolla saa paljon paremman lopputuloksen aikaiseksi kuin hermojen menettämisellä ja tiuskimisella.

Muistutan aina itseäni, ettei lapsi uhmaa ja kiukuttele ilkeyttään, vaan siksi että hän on vielä pieni eikä osaa käsitellä omia tunteitaan. Kasvaminen on rankkaa, ja pientä harmittaa kovasti kun kaikki asiat ei mene hänen mielensä mukaan. Hänellä ei ole työkaluja joiden avulla hän pystyisi säätelemään käytöstään. Vanhemman tehtävä on olla se turvallinen kallio jota vasten lapsi saa kokeilla kaikkea, myös niitä negatiivisia tunteita.

Meillä on auttanut myös se, että kaikkeen tekemiseen varataan reilusti aikaa. Lasta kehotetaan tai kielletään lempeästi, ja hän saa rauhassa miettiä asiaa. Jos lapsi ei tottele, niin häntä edelleen lempeästi ohjataan kohti haluttua toimintoa, kuten vaikkapa eteiseen pukemaan. Jos lapsi heittäytyy lattialle ja alkaa parkua, niin hänet nostetaan syliin, lohdutetaan ja tilanteen rauhoituttua aletaan pukea, tai mitä tahansa nyt olikaan tarkoitus tehdä. Lapselle ei hermostuta, häntä ei riuhdota kovakouraisesti eikä hänelle puhuta vihaisesti. Syli yleensä lohduttaa ja rauhoittaa joka tilanteessa.

Aluksi lapsen uhma tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta, mutta nykyään osaan jo ikäänkuin asettua tilanteen ulkopuolelle eräänlaiseksi tarkkailijaksi, eikä mikään lapsen raivo saa omia tunteita kuohumaan. Tiedän, että kiukku menee ohi aikanaan, ja minulla itselläni on hyvä mieli kun osaan hoitaa tilanteen hermostumatta. Kiireessä ei asiat suju uhmaikäisen kanssa, sitä kannattaa välttää viimeiseen asti. Harjoittelua ja itsetutkiskelua se vaatii, ja oman vajavaisuuden kohtaamista, mutta lopputulos palkitsee.

Itse en usko mihinkään kovempaan rankaisuun pienen lapsen kohdalla. Rutiinit, järkevät ja kohtuulliset rajat sekä äärettömästi lempeyttä, hellyyttä ja rakkautta on paras lääke kaikkeen. Leikin ja pienen hämäämisen avulla pääsee myös monesta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi lapsen hampaat kyllä pestään, mutta pesupaikkaa voi vaihtaa, lapsen kanssa voi hassutella ja pelleillä, tai yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun pesun ajaksi. Jos niitä hampaita pesee väkipakolla ja huutavasta ja rimpuilevasta lapsesta tiukasti kiinni pitäen, niin että tilanne on lapselle hyvin epämiellyttävä, ja todennäköisesti seuraava pesukerta on vain entistä pahempaa tappelua ja rääkyä. Jos pesusta tekee lapselle mukavaa, niin pikkuhiljaa lapsi alkaa pitää siitä ja jonain päivänä avaa suun ilman kiinnipitämistä tai vastustelua. Minun mielestäni lasta ei pidä nujertaa, hän oppii kyllä hyvätapaiseksi kun hänen kanssaan tehdään yhteistyötä hyvässä hengessä. Kokemusta on.

Lapsikin osaa olla itsekäs. Eli ei välttämättä suostu tekemään mitä sanotaan vaikka ymmärtäisi asian perustelut.

Myöskään et pysty tekemään kaikesta pakollisesta tekemisestä mukavaa lapselle.

Tärkeintä on, että lapsen luottamus kasvaa. Että vaikka olisi epämieluisiakin asioita, hän luottaisi siihen, että ajattelet hänen parastaan JA otat hänen tunteensa huomioon niin hyvin, kuin suinkaan voit... Lapsen pitää saada kokea se, että asetat hänet kaiken edelle - sen pitäisi olla itsestäänselvyys. (Samaa joskus odotetaan parisuhteessa.)

Luottamus kehittyy sillä, että vanhempi jopa uhrautuu - mielellään! - saadakseen lapsen tyytyväiseksi, koska mikään ei ole niin tärkeää, kuin oman lapsen onnellisuus.

Vaikka lapsi kiusaisi muita lapsia, tärkeintä on silti se lapsen onnellisuus?

Hei kertokaa nyt missä vaiheessa siihen ruuanheittelyyn saa puuttua? Sitten kun lapsi ammattikoulussa tai lukiossa heittelee ruuat ruokalan lattialle?

Vierailija kirjoitti:

Hei kertokaa nyt missä vaiheessa siihen ruuanheittelyyn saa puuttua? Sitten kun lapsi ammattikoulussa tai lukiossa heittelee ruuat ruokalan lattialle?

Alle vuoden ikäinen ei vielä paljoa ymmärrä, joten saattaa heitellä astiat ja ruuat lattialle. Meillä alettiin sitten ehkä vähän yli vuoden ikäistä rajoittaa ja kieltää rauhallisesti ja määrätietoisesti sotkemasta tahallaan.

Sotkeminen jatkuu aikansa ja jää vähitellen pois kun lasta ohjaa kärsivällisesti.

Meillä 2,5-vuotias syö siististi, on syönyt jo pitkään. Vauvana annettiin sotkea, riitti että osa päätyi suuhunkin asti.

Vaikka meillä noudatetaan lempeää kasvatusta, meillä on silti rajat ja lapselle opetetaan käytöstapoja muun elämän ohessa. Lapsi ei missään nimessä ole kuriton, hän on erittäin hyvätapainen ja häneltä edellytetään ikätason mahdollistamia asioita.

Tuon ikäisen kanssa joskus on vaan helpointa napata tenava syliin ja jatkaa matkaa, mä en ainakaan jaksa jäädä vaikka ulos odottaa että kiukku on ohi. Ei lapsi mene rikki vaikka huutaisi rattaissa koko kotimatkan...

Pöydästä pois kun alkaa leikkiä ruuan kanssa, silloin ei ole nälkä.

Jokainen turhaantuu joskus, jokainen vänkää joskus lapsen kanssa, se on normaalia, eikä lapsi siitä vahingoitu, on oikeastaan hyvä että lapsi näkee erilaisia tunteita ja tajuaa että ne on sallittuja, hänen omansa ja muidenkin.

Meillä kohta kolme vuotta täyttävä hyvin temperamenttinen ja räiskähtelevä lapsi vetää kyllä koko perheen hermot välillä tiukalle. Mutta ei hän sitä tahallaan tee ja kun itse jaksaa ja muistaa olla lempeä, hommat sujuu paremmin. Ruuan heittelystä kielletään, mutta ei rankaista tai poisteta pöydästä. Sitä on kyllä vähentänyt kovasti se, että koira syö lattialle lentäneet ruuat eikä niitä enää saa takaisin. Lyöminen ym väkivaltaisuus tietenkin estetään, mutta ei huutamalla tai räyhäämällä. Sanoittaminen, turvallisten valintamahdollisuuksien antaminen (kummalla lusikalla syöt, peseekö äiti vai isi hampaat) ja hassuttelu ja leikin kautta tekeminen toimii parhaiten.

Ja tuosta milloin lapselta sitten odotetaan käytöstapoja. Kaksivuotiaskin lapsi kyllä tietää ettei saisi lyödä, mutta ei vaan pysty hallitsemaan tunteitaan vielä, sama pätee ruualla leikkimiseen. Isompi lapsi on 5-vuotias ja häneltä odotetaan sen verran hillintää ettei ruoka lennä. Sen vaan huomaa lapsesta, milloin lapsi perseilee ns tahallaan ja milloin se johtuu vaan hallitsemattomasta tunteenpurkauksesta. Meillä nämä lapset on hyvin eri luonteisia, siinä on varmasti isoja eroja milloin lapsi oppii hallitsemaan tunteensa ja kanavoimaan sen kiukun muuhun kuin tavaroiden heittelyyn. Ehkä yleensä siinä 3-4v iässä. Kaksivuotiaana lapsi on väkivaltaisimmillaan, niin sanotaan ja se varmasti pitää normaalitapauksissa paikkaansa.

Ihmettelen taas. Miksi mulla oli niin helppoa?

Tämän ihmisen pitää ymmärtää että kyseessä on pikkulapsi joka ei ole aikuinen, noin pieni tekee kaiken omalla tavallaan ja on vielä uhmaiässä.

Mitä enemmän yrität, sen varmemmin menee pieleen.

Ei tuota käytöstä voi kitkeä pois.

Etkö ymmärrä että itse teet kaiken vaikeaksi?

Olet hermostunut tiukkapipo.

En muista kuin pari hetkeä jolloin oli vaikeaa pienen kanssa.

Hetkissä pitää olla luova eikä taisteleva.

En kyllä yhtään ihmettele miksi nykyään on niin paljon huonosti käyttäytyvää jälkikasvua kun näiden palstajeesusten kasvatusmetodeista lukee... Lasta ei näköjään koskaan saisi ojentaa tai ns. kurittaa (enkä tarkoita fyysistä kuritusta), selvä! Ja lapselle pitää tarjota loputtomia valinnan mahdollisuuksia ja kaikki pitää lyödä leikiksi, selvä! Siinäpä sitä lempeästi kasvatatte kun lapsi käy kolmatta kertaa peräkkäin pikkusisaruksen kimppuun. "Ei taas saa lyödä, äidin kulta, leikitäänkö legoilla sen sijaan, puspus!"

Vierailija kirjoitti:

En kyllä yhtään ihmettele miksi nykyään on niin paljon huonosti käyttäytyvää jälkikasvua kun näiden palstajeesusten kasvatusmetodeista lukee... Lasta ei näköjään koskaan saisi ojentaa tai ns. kurittaa (enkä tarkoita fyysistä kuritusta), selvä! Ja lapselle pitää tarjota loputtomia valinnan mahdollisuuksia ja kaikki pitää lyödä leikiksi, selvä! Siinäpä sitä lempeästi kasvatatte kun lapsi käy kolmatta kertaa peräkkäin pikkusisaruksen kimppuun. "Ei taas saa lyödä, äidin kulta, leikitäänkö legoilla sen sijaan, puspus!"

Olet käsittänyt lempeitä otteita käyttävän kasvatuksen väärin. Siinäkin on rajat, ja lasta kasvatetaan käyttäytymään oikein. Menetelmät ei vain sisällä huutamista, hermojen menetystä, kovakouraista käsittelyä, epäjohdonmukaista ailahtelua (välillä raivotaan ja välillä ei), tiuskimista yms. Lasta sen sijaan ojennetaan ja käsitellään hermostumatta ja normaalilla äänensävyllä puhuen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen taas. Miksi mulla oli niin helppoa?

Tämän ihmisen pitää ymmärtää että kyseessä on pikkulapsi joka ei ole aikuinen, noin pieni tekee kaiken omalla tavallaan ja on vielä uhmaiässä.

Mitä enemmän yrität, sen varmemmin menee pieleen.

Ei tuota käytöstä voi kitkeä pois.

Etkö ymmärrä että itse teet kaiken vaikeaksi?

Olet hermostunut tiukkapipo.

En muista kuin pari hetkeä jolloin oli vaikeaa pienen kanssa.

Hetkissä pitää olla luova eikä taisteleva.

Sepä hieno että sinulle on osunut helppo luonteinen lapsi.