Lue keskustelun säännöt.
Naurattaa, kun 7-kymppiset vanhempani kuvittelevat omistavansa arvokasta tavaraa ja arvokkaan osakkeen
26.02.2021 |
Tänään kävin vanhemmilla siivoomassa ja taas oli niin kova uho vanhemmillani siitä, miten arvokasta omaisuutta ja tavaraa heillä on. 60-luvun puolenvälin neukkukuutiokolmio, itä-Vantaalla huonojen julkisten yhteyksien päässä ei-arvostetulla asuinalueella. Ostettu 80-luvun alussa ja vähän ennen myyntiä asuntoa on vähän pintarempattu edellisten asukkaiden toimesta myynnin edistämisen vuoksi. Sen jälkeen ei mitään remppaa, muuta kuin pari vuotta sitten putkiremppa, jossa vanhempani valitsivat vessaan mahdollisimman halvat materiaalit ja kalusteet. Eivät suostuneet tekemään muuta remppaa, koska "ei tarvetta" ja "remonttifirmat kusettaa". Käytännössä huoneessa kuin huoneessa lattialistat irti ja repsottaa, seinän maali rapissut, kaapinovet niin keittiössä, eteisessä kuin makkarissa rikki, saranat pois paikoiltaan, sieltä täältä paikkailtu jeesusteipillä. Vanhempien käsitys asunnon arvosta on ainakin puoli miljoonaa, perustuen siihen että "asuntojen arvo nousee".
Samoin vanhemmilla on älytön oletus siitä, että heidän tavaransa ovat jotain arvotavaraa, josta minä ja veljeni tulemme aikanaan tappelemaan perinnönjaossa. Isä uhosi, että pitää tehdä oikein etukäteen sopimus, ettei teille tule riitaa. Niin riitaa Myrna-kahviastiastosta, Valittujen Palojen kirjaklassikoista ja muista kirjoista, joita divarit ei ota ilmaiseksikaan, Kotilieden tms. keräily koristeposliinilautasista, Chippendale-pikkulusikoista ja ottimista, Askon 90-luvun alun nahkasohvakalustosta, pronssisista Kalevala-koruista jne.
Ihan kiva siis, että aikanaan pienituloiset vanhempani ovat tyytyväisiä kotiinsa ja tavaroihinsa mutta oikeasti jotain käsittämätöntä, miten arvokkaiksi he ne kuvittelevat. Puoli miljoonaa lähestulkoon peruskorjaamattomasta 60-luvun kolmiosta itä-Vantaalla? Tai ajatus siitä, että me veljien kanssa tapellaan siitä, kuka pääsee panemaan rahaksi Myrna-kupeilla sitten kun vanhempia ei enää ole? Please kertokaa, että teillä on myös samanlaisia kokemuksia!?
Kommentit (1400)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä elintasolapsia, ei tunnu oikein mikään kelpaavan. Myrnakin arvotonta krääsää. Juupa juu. Tällaisiako me olemmeteistä kasvattaneet.
Ehkä tässä on nyt toisenlaiset ajat tulossa, ei kulutushysteriaa, aina ei kaiken tarvitse olla uutta ja viimisen päälle hienoa. Kierrätys- ja uusiokäyttö voivatkin olla tulevaisuuden visio. Samoin korjaaminen ja paikkaaminen.
Kovasti jaksatte arvostella ja halveksia vanhempienne koteja ja tavaroita, koittakaapa nyt kuitenkin ymmärtää meitä pula-ajan lapsia, emme tosiaan syntyneet ”kultalusikka” suussa, mutta halusimme antaa teille kaiken mahdollisen, ja tuollaisia teistä on sitten tullut..Sinä voisit olla minulle sukua! ❤️ Äitini aina muistaa kertoa köyhästä lapsuudestaan. Osin se onkin toki totta, sillä isovanhemmillani ei ollut mahdollisuutta korkeaan koulutukseen (sodan ja elämäntilanteen vuoksi) ja heillä oli viisi lasta elätettävänään. Mutta aivan varmasti he tekivät kaikkensa lastensa eteen. ❤️ Mummi kävi osan ajasta töistä ja teki ison urakan kotona. Joka ainoa viikko leipoi muun ohessa kaksi keittiön yläkaappia täyteen leipää ja leivonnaisia, ruokki perheen, tiskasi käsin, osin pesi pyykit ja vaipatkin käsin. Ihan viime vuosina äitini on muistellut nuoruuttaan sanoen, että olisi kai sitä joskus voinut vaikka avuksi tarjoutua, mutta ei sellainen nuorena koskaan käynyt mielessä.... Mummi ja ukki kyllä huolsi perheensä ja sille joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vähistä rahoista yksityinen koulukin. Saivat lapset ajokortit ja parille ostettiin autotkin. Mummi-parka ei koskaan eläessään tainnut pahemmin rahaa itseensä laittaa, ei edes hammasproteeseja vuosikymmeniin uusinut. Ja kuten ukistani sanottiin, se mies antaisi vaikka viimeisen paitansa päältään toisten hyväksi. ❤️
Minä olen sitten se elintasolapsi, joskus nuoruudessani käenpoikaseksikin kutsuttu. Minä olen se, joka on 16-vuotiaasta asti kulkenut pari iltaa viikossa töissä ja saanut ostaa osan lukiokirjoistanikin itse. Itse ostin oman ylioppilashattuni ja Prisman alennusmyynnistä itselleni halvan juhlamekon. Äitini tarjoutui ompelemaan siihen kukkamekkoon mustan jatkokappaleen koska se oli hänestä niin kamalan lyhyt. Arvatakin varmaan, että äitini ylioppilasjuhlissa hänellä oli mittojen mukaan ompelijalla ommeltu mekko. Siitä on muistona kaunis valokuvaamossa otettu kuvasarja. Minun juhlistani ei ole valokuvia, koska niitä ei otettu. Isäni muisti kyllä mainita huonokäytöksisyydestäni, kun en lähettänyt kuvallani varustettua kiitoskorttia vieraille.
Minä olen se pilalle passattu ja kiittämätön elintasolapsi, joka hassua rahansa turhuuteen. Äitini rahat sen sijaan hädin tuskin riittävät edes kaikkeen välttämättömimpään. Vastakin tuli mökin tiestä 800 € tienhoitomaksu ja 90-luvun Mersuun piti laittaa yli 2000 € ilmajousitusta uusiksi. Äitini tapasi ennen koronaa huvitella viikoittain vaatekaupoilla, minä taas kuljen viisi vuotta vanhoissa henkkamaukan t-paidoissa. Mutta kun elän tällä tavalla säästeliäästi, niin minä lokkina ja käenpoikasena raaskin sitten maksaa äitini lääkärilaskut. Mikä on ihan oikein ja kohtuullista, koska minullehan se kaikki sitten jää, ilmajouset ja Puustellin keittiö viinipullotelineellä. Enkä minä omaa osaani tässä sure, mutta isovanhempieni muistelu nostaa tipan linssiin. ❤️
Suokaa anteeksi, minä jatkan vielä. Ajatelkaa tätä jonkinlaisena edullisena (sellaisiin asioihin minä olen tottunut) terapiana, on jotenkin vapauttavaa sanoa nämä asiat ”ääneen” - ihan vain anonyymisti keskustelupalstalla.
Lapsuudenkodissani riideltiin aina rahasta. Vanhempani riitelivät kovasti siitä, kumman vuoro oli ostaa kotiin (siis lähinnä minulle, ainoalle lapselle) ruokaa. Vuodesta toiseen.
Minun keskeisiä lapsuusmuistojani on se, että minulle ei koskaan kuulunut mitään ja haluni johonkin tavaraan oli yleensä ihan naurettava asia. Jos kuitenkin jonkun kerran vuodessa todettiin, että minulle täytyi ostaa jotakin, tästä tehtiin erillinen riita. Se suoritettiin siten, että minä istuin hiljaa auton takapenkillä kuunnellen sitä, kun vanhempani raivosivat etupenkillä. Lopulta toinen jäi riidassa alakynteen ja hävisi riidan, joutui siis maksajaksi. Sen jälkeen saatiin itku loppumaan, autolla ajettiin marketin pihaan ja mentiin ostamaan minulle se kyseinen juttu. Enkä edes osannut olla onnellinen siitäkään asiasta.
Äitini muuten muistelee lapsuuttani sanoen, että oman köyhän lapsuutensa vastapainoksi hän piti huolen siitä, että minulla oli kaikkea yllinkyllin. (Paitsi nyt ruokaa, vaatteita, atopiarasvoja ja pesuaineita. Auto perheeseen ostettiin kyllä uutena.)
Tästä pilalle hemmottelustani johtuu se, että aikuisena ylenkatson Myrnia, Mariskooleja ja muuta elämässä todella tärkeää.
Hei, kiitos kun luit. ❤️ En ihan oikeasti ole koskaan eläessäni kehdannut näitä asioita kertoa kenellekään. Niihin liittyy jonkinlainen häpeä, vaikka en osaa edes sanoa mistä. Se minun täytyy vielä selvittää, mitä häpeän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Plot twist. Kuolinpesään ilmestyykin miljoonan euron osakesalkku. Koska ei ole tehty sitä tositeeveestä tuttua remppaa ja remonttia joka hiivatin vuosi.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se surullista että suuri osa ihmisistä keskittää elämänsä pääasiallisen huomion tavaroiden hankkimiseen. Ja keskimäärin niillä tavaroilla ei ole juuri mitään arvoa myöhemmin.
Se vasta on surullista kuinka moni keskittyy elämässään suremaan miten arvotonta tavaraa perintönä tulee saamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytän töissä pukuja. Eräs sukulaiseni oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ottaa hänen miesvainajaltaan jääneet puvut ja solmiot käyttöön. Uusin puvuista oli teetetty ennen vuotta 1985. En ottanut, vaikka kuinka pyydettiin!
Aina voi kysyä. No et ottanut vastaan. Kannattaako siitä nyt tehdä numeroa?
tarvii sitä nyt sen verran uhriutua, muistella miten piti pintansa
-en ottanut!
kerrankin piti puolensa, eikä jäänyt jyrän alle
Kirjoittaja taas täällä, iltaa! Onnekseni parikymmentä vuotta mm. oikeusasioiden parissa on antanut pintaa ja uskallan siten kieltäytyä koipalloilta haisevista vanhoista, kuluneista puvuista ja teryleenisolmioista. Sinä et ilmeisesti osaa? Hieno juttu, nyt tiedän kenelle seuraavat puvut lähetän. Oikeasti nyt, on olemassa lahja ja ”lahja”.
Varmaan pk seudullakin luullaan liikoja, mutta muuttotappiokunnissa voidaan puhua tosiasioiden kieltämisestä, kun asunto ei mene kaupaksi sitten millään edes puoleen hintaan viiden vuoden takaisesta hintatasososta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä elintasolapsia, ei tunnu oikein mikään kelpaavan. Myrnakin arvotonta krääsää. Juupa juu. Tällaisiako me olemmeteistä kasvattaneet.
Ehkä tässä on nyt toisenlaiset ajat tulossa, ei kulutushysteriaa, aina ei kaiken tarvitse olla uutta ja viimisen päälle hienoa. Kierrätys- ja uusiokäyttö voivatkin olla tulevaisuuden visio. Samoin korjaaminen ja paikkaaminen.
Kovasti jaksatte arvostella ja halveksia vanhempienne koteja ja tavaroita, koittakaapa nyt kuitenkin ymmärtää meitä pula-ajan lapsia, emme tosiaan syntyneet ”kultalusikka” suussa, mutta halusimme antaa teille kaiken mahdollisen, ja tuollaisia teistä on sitten tullut..Sinä voisit olla minulle sukua! ❤️ Äitini aina muistaa kertoa köyhästä lapsuudestaan. Osin se onkin toki totta, sillä isovanhemmillani ei ollut mahdollisuutta korkeaan koulutukseen (sodan ja elämäntilanteen vuoksi) ja heillä oli viisi lasta elätettävänään. Mutta aivan varmasti he tekivät kaikkensa lastensa eteen. ❤️ Mummi kävi osan ajasta töistä ja teki ison urakan kotona. Joka ainoa viikko leipoi muun ohessa kaksi keittiön yläkaappia täyteen leipää ja leivonnaisia, ruokki perheen, tiskasi käsin, osin pesi pyykit ja vaipatkin käsin. Ihan viime vuosina äitini on muistellut nuoruuttaan sanoen, että olisi kai sitä joskus voinut vaikka avuksi tarjoutua, mutta ei sellainen nuorena koskaan käynyt mielessä.... Mummi ja ukki kyllä huolsi perheensä ja sille joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vähistä rahoista yksityinen koulukin. Saivat lapset ajokortit ja parille ostettiin autotkin. Mummi-parka ei koskaan eläessään tainnut pahemmin rahaa itseensä laittaa, ei edes hammasproteeseja vuosikymmeniin uusinut. Ja kuten ukistani sanottiin, se mies antaisi vaikka viimeisen paitansa päältään toisten hyväksi. ❤️
Minä olen sitten se elintasolapsi, joskus nuoruudessani käenpoikaseksikin kutsuttu. Minä olen se, joka on 16-vuotiaasta asti kulkenut pari iltaa viikossa töissä ja saanut ostaa osan lukiokirjoistanikin itse. Itse ostin oman ylioppilashattuni ja Prisman alennusmyynnistä itselleni halvan juhlamekon. Äitini tarjoutui ompelemaan siihen kukkamekkoon mustan jatkokappaleen koska se oli hänestä niin kamalan lyhyt. Arvatakin varmaan, että äitini ylioppilasjuhlissa hänellä oli mittojen mukaan ompelijalla ommeltu mekko. Siitä on muistona kaunis valokuvaamossa otettu kuvasarja. Minun juhlistani ei ole valokuvia, koska niitä ei otettu. Isäni muisti kyllä mainita huonokäytöksisyydestäni, kun en lähettänyt kuvallani varustettua kiitoskorttia vieraille.
Minä olen se pilalle passattu ja kiittämätön elintasolapsi, joka hassua rahansa turhuuteen. Äitini rahat sen sijaan hädin tuskin riittävät edes kaikkeen välttämättömimpään. Vastakin tuli mökin tiestä 800 € tienhoitomaksu ja 90-luvun Mersuun piti laittaa yli 2000 € ilmajousitusta uusiksi. Äitini tapasi ennen koronaa huvitella viikoittain vaatekaupoilla, minä taas kuljen viisi vuotta vanhoissa henkkamaukan t-paidoissa. Mutta kun elän tällä tavalla säästeliäästi, niin minä lokkina ja käenpoikasena raaskin sitten maksaa äitini lääkärilaskut. Mikä on ihan oikein ja kohtuullista, koska minullehan se kaikki sitten jää, ilmajouset ja Puustellin keittiö viinipullotelineellä. Enkä minä omaa osaani tässä sure, mutta isovanhempieni muistelu nostaa tipan linssiin. ❤️
Suokaa anteeksi, minä jatkan vielä. Ajatelkaa tätä jonkinlaisena edullisena (sellaisiin asioihin minä olen tottunut) terapiana, on jotenkin vapauttavaa sanoa nämä asiat ”ääneen” - ihan vain anonyymisti keskustelupalstalla.
Lapsuudenkodissani riideltiin aina rahasta. Vanhempani riitelivät kovasti siitä, kumman vuoro oli ostaa kotiin (siis lähinnä minulle, ainoalle lapselle) ruokaa. Vuodesta toiseen.
Minun keskeisiä lapsuusmuistojani on se, että minulle ei koskaan kuulunut mitään ja haluni johonkin tavaraan oli yleensä ihan naurettava asia. Jos kuitenkin jonkun kerran vuodessa todettiin, että minulle täytyi ostaa jotakin, tästä tehtiin erillinen riita. Se suoritettiin siten, että minä istuin hiljaa auton takapenkillä kuunnellen sitä, kun vanhempani raivosivat etupenkillä. Lopulta toinen jäi riidassa alakynteen ja hävisi riidan, joutui siis maksajaksi. Sen jälkeen saatiin itku loppumaan, autolla ajettiin marketin pihaan ja mentiin ostamaan minulle se kyseinen juttu. Enkä edes osannut olla onnellinen siitäkään asiasta.
Äitini muuten muistelee lapsuuttani sanoen, että oman köyhän lapsuutensa vastapainoksi hän piti huolen siitä, että minulla oli kaikkea yllinkyllin. (Paitsi nyt ruokaa, vaatteita, atopiarasvoja ja pesuaineita. Auto perheeseen ostettiin kyllä uutena.)
Tästä pilalle hemmottelustani johtuu se, että aikuisena ylenkatson Myrnia, Mariskooleja ja muuta elämässä todella tärkeää.
Hei, kiitos kun luit. ❤️ En ihan oikeasti ole koskaan eläessäni kehdannut näitä asioita kertoa kenellekään. Niihin liittyy jonkinlainen häpeä, vaikka en osaa edes sanoa mistä. Se minun täytyy vielä selvittää, mitä häpeän.
Kiitos tarinastasi ❤️ Tunnistan siinä paljon samaa omani kanssa. Kyllä näistä asioista pitää voida saada puhua ihan vapaasti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun vanhemmat on mulle rakkaita ja tärkeitä, vaikka en halua heidän tavaroitaan kotiini siinä vaiheessa, kun eivät itse niitä tarvitse. Äitini rakastaa myrna-astiastoaan, mun mielestä se on kauhea. Olemme tästä keskustelleet monta kertaa, oikein hyvässä sovussa.
Tämä on minunkin mielestäni perimmäinen pointti.
Outoa että joidenkin mielestä se että ymmärtää ettei ne vanhusten lasiastiat tai homehtuva talo maaseudulla ole minkään arvoisia, tarkoittaa samaa kuin ettei arvostaisi heidän antamaansa kasvatusta ja muuta mahdollisesti merkityksellistä työtä.
Tuo rahallinen arvo on ihan puhdas fakta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaako boomerilla todella tunteisiin, kun vuosikymmenien aikana tienattu palkka on tuhlattu arvottomaan rojuun? Luuleeko boomer todella, että jälkikasvu ottaa silmät ilonkyynelissä vastaan ne käytetyt tietosanakirjat ja ”retro”sohvakalustot? Kyllä kyynelet voivat olla silmissä vastaanottajalla, mutta ei ehkä ilosta.
Mitä tarkoitat? Mihin "arvottomaan rojuun"? Nuo tavarat, mitkä joskus ovat olleet uusia, ovat nyt jo ajan hampaan kuluttamia. Eihän me ikäihmiset tiedetä, mitä te näille tavaroillemme teette kuolemamme jälkeen. Ei kai nyt kuitenkaan ole tarkoitus, että me "puumerit" tyhjennetään kämppämme, että olisi mahdollisimman siistissä kunnossa panna koti myyntiin. Ja mieluummin vielä remontoituna. Pitäiskö sitä ostaa jo valmis arkkukin ja mennä vaikka valmiiksi sinne odottelemaan, että vaivattaisi mahdollisimman vähän.
Aina se on tähän asti seuraava sukupolvi jaksanut edesmenneiden kodit siivota ja korjata, mutta nyt taitaa olla sellainen polvi, joka odottaa, että kaikki on järjestyksessä ja konmaritettu. Ja aina parempi, jos on vielä paksu lompsa siinä lipaston päällä odottamassa.
Ainakaan minun vanhemmista kumpikaan ei ole tyhjentänyt yhtäkään kuolinpesää. Itse toivoin, että vanhemmat olisivat myyneet ajoissa omakotitalonsa ja muuttaneet sellaiseen asuntoon, jossa he olisivat pärjänneet ilman piha- ja huoltotöitä ja päässeet kauppaan ilman kyytien kyselyjä.
Minä olen mieheni kanssa tyhjentänyt appiukon ja omien vanhempieni asunnon. Iso hommahan tuo on, mutta niin paljon siellä oli kaikenlaista henkilökohtaista tavaraa, että mieluummin tehtiin se itse. Paljon olisi ollut sellaistakin, mikä olisi mukava ollut säilyttää, mutta säilytystilat vain ovat rajalliset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun vanhemmat on mulle rakkaita ja tärkeitä, vaikka en halua heidän tavaroitaan kotiini siinä vaiheessa, kun eivät itse niitä tarvitse. Äitini rakastaa myrna-astiastoaan, mun mielestä se on kauhea. Olemme tästä keskustelleet monta kertaa, oikein hyvässä sovussa.
Tämä on minunkin mielestäni perimmäinen pointti.
Outoa että joidenkin mielestä se että ymmärtää ettei ne vanhusten lasiastiat tai homehtuva talo maaseudulla ole minkään arvoisia, tarkoittaa samaa kuin ettei arvostaisi heidän antamaansa kasvatusta ja muuta mahdollisesti merkityksellistä työtä.
Tuo rahallinen arvo on ihan puhdas fakta.
Juuri näin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä elintasolapsia, ei tunnu oikein mikään kelpaavan. Myrnakin arvotonta krääsää. Juupa juu. Tällaisiako me olemmeteistä kasvattaneet.
Ehkä tässä on nyt toisenlaiset ajat tulossa, ei kulutushysteriaa, aina ei kaiken tarvitse olla uutta ja viimisen päälle hienoa. Kierrätys- ja uusiokäyttö voivatkin olla tulevaisuuden visio. Samoin korjaaminen ja paikkaaminen.
Kovasti jaksatte arvostella ja halveksia vanhempienne koteja ja tavaroita, koittakaapa nyt kuitenkin ymmärtää meitä pula-ajan lapsia, emme tosiaan syntyneet ”kultalusikka” suussa, mutta halusimme antaa teille kaiken mahdollisen, ja tuollaisia teistä on sitten tullut..Sinä voisit olla minulle sukua! ❤️ Äitini aina muistaa kertoa köyhästä lapsuudestaan. Osin se onkin toki totta, sillä isovanhemmillani ei ollut mahdollisuutta korkeaan koulutukseen (sodan ja elämäntilanteen vuoksi) ja heillä oli viisi lasta elätettävänään. Mutta aivan varmasti he tekivät kaikkensa lastensa eteen. ❤️ Mummi kävi osan ajasta töistä ja teki ison urakan kotona. Joka ainoa viikko leipoi muun ohessa kaksi keittiön yläkaappia täyteen leipää ja leivonnaisia, ruokki perheen, tiskasi käsin, osin pesi pyykit ja vaipatkin käsin. Ihan viime vuosina äitini on muistellut nuoruuttaan sanoen, että olisi kai sitä joskus voinut vaikka avuksi tarjoutua, mutta ei sellainen nuorena koskaan käynyt mielessä.... Mummi ja ukki kyllä huolsi perheensä ja sille joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vähistä rahoista yksityinen koulukin. Saivat lapset ajokortit ja parille ostettiin autotkin. Mummi-parka ei koskaan eläessään tainnut pahemmin rahaa itseensä laittaa, ei edes hammasproteeseja vuosikymmeniin uusinut. Ja kuten ukistani sanottiin, se mies antaisi vaikka viimeisen paitansa päältään toisten hyväksi. ❤️
Minä olen sitten se elintasolapsi, joskus nuoruudessani käenpoikaseksikin kutsuttu. Minä olen se, joka on 16-vuotiaasta asti kulkenut pari iltaa viikossa töissä ja saanut ostaa osan lukiokirjoistanikin itse. Itse ostin oman ylioppilashattuni ja Prisman alennusmyynnistä itselleni halvan juhlamekon. Äitini tarjoutui ompelemaan siihen kukkamekkoon mustan jatkokappaleen koska se oli hänestä niin kamalan lyhyt. Arvatakin varmaan, että äitini ylioppilasjuhlissa hänellä oli mittojen mukaan ompelijalla ommeltu mekko. Siitä on muistona kaunis valokuvaamossa otettu kuvasarja. Minun juhlistani ei ole valokuvia, koska niitä ei otettu. Isäni muisti kyllä mainita huonokäytöksisyydestäni, kun en lähettänyt kuvallani varustettua kiitoskorttia vieraille.
Minä olen se pilalle passattu ja kiittämätön elintasolapsi, joka hassua rahansa turhuuteen. Äitini rahat sen sijaan hädin tuskin riittävät edes kaikkeen välttämättömimpään. Vastakin tuli mökin tiestä 800 € tienhoitomaksu ja 90-luvun Mersuun piti laittaa yli 2000 € ilmajousitusta uusiksi. Äitini tapasi ennen koronaa huvitella viikoittain vaatekaupoilla, minä taas kuljen viisi vuotta vanhoissa henkkamaukan t-paidoissa. Mutta kun elän tällä tavalla säästeliäästi, niin minä lokkina ja käenpoikasena raaskin sitten maksaa äitini lääkärilaskut. Mikä on ihan oikein ja kohtuullista, koska minullehan se kaikki sitten jää, ilmajouset ja Puustellin keittiö viinipullotelineellä. Enkä minä omaa osaani tässä sure, mutta isovanhempieni muistelu nostaa tipan linssiin. ❤️
Suokaa anteeksi, minä jatkan vielä. Ajatelkaa tätä jonkinlaisena edullisena (sellaisiin asioihin minä olen tottunut) terapiana, on jotenkin vapauttavaa sanoa nämä asiat ”ääneen” - ihan vain anonyymisti keskustelupalstalla.
Lapsuudenkodissani riideltiin aina rahasta. Vanhempani riitelivät kovasti siitä, kumman vuoro oli ostaa kotiin (siis lähinnä minulle, ainoalle lapselle) ruokaa. Vuodesta toiseen.
Minun keskeisiä lapsuusmuistojani on se, että minulle ei koskaan kuulunut mitään ja haluni johonkin tavaraan oli yleensä ihan naurettava asia. Jos kuitenkin jonkun kerran vuodessa todettiin, että minulle täytyi ostaa jotakin, tästä tehtiin erillinen riita. Se suoritettiin siten, että minä istuin hiljaa auton takapenkillä kuunnellen sitä, kun vanhempani raivosivat etupenkillä. Lopulta toinen jäi riidassa alakynteen ja hävisi riidan, joutui siis maksajaksi. Sen jälkeen saatiin itku loppumaan, autolla ajettiin marketin pihaan ja mentiin ostamaan minulle se kyseinen juttu. Enkä edes osannut olla onnellinen siitäkään asiasta.
Äitini muuten muistelee lapsuuttani sanoen, että oman köyhän lapsuutensa vastapainoksi hän piti huolen siitä, että minulla oli kaikkea yllinkyllin. (Paitsi nyt ruokaa, vaatteita, atopiarasvoja ja pesuaineita. Auto perheeseen ostettiin kyllä uutena.)
Tästä pilalle hemmottelustani johtuu se, että aikuisena ylenkatson Myrnia, Mariskooleja ja muuta elämässä todella tärkeää.
Hei, kiitos kun luit. ❤️ En ihan oikeasti ole koskaan eläessäni kehdannut näitä asioita kertoa kenellekään. Niihin liittyy jonkinlainen häpeä, vaikka en osaa edes sanoa mistä. Se minun täytyy vielä selvittää, mitä häpeän.
Kaikkea hyvää teille molemmille. Tässä näkee mitä seuraa tavaroihin rakastumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä elintasolapsia, ei tunnu oikein mikään kelpaavan. Myrnakin arvotonta krääsää. Juupa juu. Tällaisiako me olemmeteistä kasvattaneet.
Ehkä tässä on nyt toisenlaiset ajat tulossa, ei kulutushysteriaa, aina ei kaiken tarvitse olla uutta ja viimisen päälle hienoa. Kierrätys- ja uusiokäyttö voivatkin olla tulevaisuuden visio. Samoin korjaaminen ja paikkaaminen.
Kovasti jaksatte arvostella ja halveksia vanhempienne koteja ja tavaroita, koittakaapa nyt kuitenkin ymmärtää meitä pula-ajan lapsia, emme tosiaan syntyneet ”kultalusikka” suussa, mutta halusimme antaa teille kaiken mahdollisen, ja tuollaisia teistä on sitten tullut..Sinä voisit olla minulle sukua! ❤️ Äitini aina muistaa kertoa köyhästä lapsuudestaan. Osin se onkin toki totta, sillä isovanhemmillani ei ollut mahdollisuutta korkeaan koulutukseen (sodan ja elämäntilanteen vuoksi) ja heillä oli viisi lasta elätettävänään. Mutta aivan varmasti he tekivät kaikkensa lastensa eteen. ❤️ Mummi kävi osan ajasta töistä ja teki ison urakan kotona. Joka ainoa viikko leipoi muun ohessa kaksi keittiön yläkaappia täyteen leipää ja leivonnaisia, ruokki perheen, tiskasi käsin, osin pesi pyykit ja vaipatkin käsin. Ihan viime vuosina äitini on muistellut nuoruuttaan sanoen, että olisi kai sitä joskus voinut vaikka avuksi tarjoutua, mutta ei sellainen nuorena koskaan käynyt mielessä.... Mummi ja ukki kyllä huolsi perheensä ja sille joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vähistä rahoista yksityinen koulukin. Saivat lapset ajokortit ja parille ostettiin autotkin. Mummi-parka ei koskaan eläessään tainnut pahemmin rahaa itseensä laittaa, ei edes hammasproteeseja vuosikymmeniin uusinut. Ja kuten ukistani sanottiin, se mies antaisi vaikka viimeisen paitansa päältään toisten hyväksi. ❤️
Minä olen sitten se elintasolapsi, joskus nuoruudessani käenpoikaseksikin kutsuttu. Minä olen se, joka on 16-vuotiaasta asti kulkenut pari iltaa viikossa töissä ja saanut ostaa osan lukiokirjoistanikin itse. Itse ostin oman ylioppilashattuni ja Prisman alennusmyynnistä itselleni halvan juhlamekon. Äitini tarjoutui ompelemaan siihen kukkamekkoon mustan jatkokappaleen koska se oli hänestä niin kamalan lyhyt. Arvatakin varmaan, että äitini ylioppilasjuhlissa hänellä oli mittojen mukaan ompelijalla ommeltu mekko. Siitä on muistona kaunis valokuvaamossa otettu kuvasarja. Minun juhlistani ei ole valokuvia, koska niitä ei otettu. Isäni muisti kyllä mainita huonokäytöksisyydestäni, kun en lähettänyt kuvallani varustettua kiitoskorttia vieraille.
Minä olen se pilalle passattu ja kiittämätön elintasolapsi, joka hassua rahansa turhuuteen. Äitini rahat sen sijaan hädin tuskin riittävät edes kaikkeen välttämättömimpään. Vastakin tuli mökin tiestä 800 € tienhoitomaksu ja 90-luvun Mersuun piti laittaa yli 2000 € ilmajousitusta uusiksi. Äitini tapasi ennen koronaa huvitella viikoittain vaatekaupoilla, minä taas kuljen viisi vuotta vanhoissa henkkamaukan t-paidoissa. Mutta kun elän tällä tavalla säästeliäästi, niin minä lokkina ja käenpoikasena raaskin sitten maksaa äitini lääkärilaskut. Mikä on ihan oikein ja kohtuullista, koska minullehan se kaikki sitten jää, ilmajouset ja Puustellin keittiö viinipullotelineellä. Enkä minä omaa osaani tässä sure, mutta isovanhempieni muistelu nostaa tipan linssiin. ❤️
Voi että pientä, sääliksi käy käenpoikasta. Vanhalla mersulla ja ikiaikaisella Puustellin keittiöllä ei pitkälle pötkitä.
Mutta muista hurjastella mökkitiellä, ettei ilmajouset turhan panttina seiso.
+ toiv. viinipulloteline ei ole tyhjä
(äläkä kosta koko sukupolvelle sairaiden vanhempiesi käytöstä, jostain hekin ovat sen oppineet/perineet)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kosh kirjoitti:
Ap. Olet aikuinen. Käyttäydy siten. Elä ja anna elää. Älä ole enää murrosikäinen lapsi. Anna vanhempiesi elää rauhassa ja pitää ne asenteensa ja Jeesusteippinsä. Se ei kuulu sinulle enää.
Ennen piti pikkuhiljaa aikuistua ja ottaa vastuu omista valinnoistaan, nykyiset 40v käyttäytyvät murroikäisten tavoin. Ei ihme että heidän jälkeläisensä vastaavasti ovat kuin kesyttämättömiä eläimiä, mu'haavat toisiaan ja pahoinpitelevät tuntemattomia.
Ja nyt pieni kyssäri: mikä sukupolvi on kasvattanut nykyiset nelikymppiset? olisiko heillä osuutta asiaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytän töissä pukuja. Eräs sukulaiseni oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ottaa hänen miesvainajaltaan jääneet puvut ja solmiot käyttöön. Uusin puvuista oli teetetty ennen vuotta 1985. En ottanut, vaikka kuinka pyydettiin!
Aina voi kysyä. No et ottanut vastaan. Kannattaako siitä nyt tehdä numeroa?
tarvii sitä nyt sen verran uhriutua, muistella miten piti pintansa
-en ottanut!
kerrankin piti puolensa, eikä jäänyt jyrän alle
Kirjoittaja taas täällä, iltaa! Onnekseni parikymmentä vuotta mm. oikeusasioiden parissa on antanut pintaa ja uskallan siten kieltäytyä koipalloilta haisevista vanhoista, kuluneista puvuista ja teryleenisolmioista. Sinä et ilmeisesti osaa? Hieno juttu, nyt tiedän kenelle seuraavat puvut lähetän. Oikeasti nyt, on olemassa lahja ja ”lahja”.
Hyvä sinä!
Tarvittiinhan siihen parikymmentä vuotta, ja uskallusta riittää.
Seuraavat puvut otat siis vastaan. Onko ne villaa?
Tuleeko koipallot mukana?
Teryleeniin ei kyllä koit iske, vie vaan ullakolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaako boomerilla todella tunteisiin, kun vuosikymmenien aikana tienattu palkka on tuhlattu arvottomaan rojuun? Luuleeko boomer todella, että jälkikasvu ottaa silmät ilonkyynelissä vastaan ne käytetyt tietosanakirjat ja ”retro”sohvakalustot? Kyllä kyynelet voivat olla silmissä vastaanottajalla, mutta ei ehkä ilosta.
Mitä tarkoitat? Mihin "arvottomaan rojuun"? Nuo tavarat, mitkä joskus ovat olleet uusia, ovat nyt jo ajan hampaan kuluttamia. Eihän me ikäihmiset tiedetä, mitä te näille tavaroillemme teette kuolemamme jälkeen. Ei kai nyt kuitenkaan ole tarkoitus, että me "puumerit" tyhjennetään kämppämme, että olisi mahdollisimman siistissä kunnossa panna koti myyntiin. Ja mieluummin vielä remontoituna. Pitäiskö sitä ostaa jo valmis arkkukin ja mennä vaikka valmiiksi sinne odottelemaan, että vaivattaisi mahdollisimman vähän.
Aina se on tähän asti seuraava sukupolvi jaksanut edesmenneiden kodit siivota ja korjata, mutta nyt taitaa olla sellainen polvi, joka odottaa, että kaikki on järjestyksessä ja konmaritettu. Ja aina parempi, jos on vielä paksu lompsa siinä lipaston päällä odottamassa.
Ainakaan minun vanhemmista kumpikaan ei ole tyhjentänyt yhtäkään kuolinpesää. Itse toivoin, että vanhemmat olisivat myyneet ajoissa omakotitalonsa ja muuttaneet sellaiseen asuntoon, jossa he olisivat pärjänneet ilman piha- ja huoltotöitä ja päässeet kauppaan ilman kyytien kyselyjä.
Jospa he viihtyivät siinä asunnossa ja tunsivat sen kodikseen. Kyytin tarjoaminen on aika pientä apua, kun ajattelee miten paljon lapsista ollut vaivaa ja huolta vanhemmilleen.
Varmaan tunsivat, mutta eivät kyenneet siinä asumaan. Rollaattorilla ei meinannut mahtua vessaan ja suihkuun pääsemiseen piti hommata apua. Olen tuo, joka heitettiin pois kotoa, eikä vanhemmat lapsiinsa aikaa käyttäneet. Kyllä se kuskaus kävi työstä.
Uhriutuminen on päivän sana!
Mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun äiti valitti lähes päivittäin, miten heillä on hankalaa? En minä ajatuksen voimalla pystynyt tekemään tilaa vessaan tai saamaan kynnyksiä pois. Tai sulattamaan lumia pois pihalta, kun lumityöt kävi liian raskaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pk seudullakin luullaan liikoja, mutta muuttotappiokunnissa voidaan puhua tosiasioiden kieltämisestä, kun asunto ei mene kaupaksi sitten millään edes puoleen hintaan viiden vuoden takaisesta hintatasososta.
Tällaista tänään, ehkäpä huomenna on toisin.
Arvot vaihtuu tulevaisuudessakin.
Ohiksena että kuka se on tämä Stina-Susanna kenestä tällä niin kovasti puhutaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytän töissä pukuja. Eräs sukulaiseni oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ottaa hänen miesvainajaltaan jääneet puvut ja solmiot käyttöön. Uusin puvuista oli teetetty ennen vuotta 1985. En ottanut, vaikka kuinka pyydettiin!
Aina voi kysyä. No et ottanut vastaan. Kannattaako siitä nyt tehdä numeroa?
tarvii sitä nyt sen verran uhriutua, muistella miten piti pintansa
-en ottanut!
kerrankin piti puolensa, eikä jäänyt jyrän alle
Kirjoittaja taas täällä, iltaa! Onnekseni parikymmentä vuotta mm. oikeusasioiden parissa on antanut pintaa ja uskallan siten kieltäytyä koipalloilta haisevista vanhoista, kuluneista puvuista ja teryleenisolmioista. Sinä et ilmeisesti osaa? Hieno juttu, nyt tiedän kenelle seuraavat puvut lähetän. Oikeasti nyt, on olemassa lahja ja ”lahja”.
Hyvä sinä!
Tarvittiinhan siihen parikymmentä vuotta, ja uskallusta riittää.
Seuraavat puvut otat siis vastaan. Onko ne villaa?
Tuleeko koipallot mukana?
Teryleeniin ei kyllä koit iske, vie vaan ullakolle.
Kenen ullakolle? Tuon vaatteista kieltäytyjänkö? Miksi hänen pitäisi säilöä toisen vanhoja vaatteita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä elintasolapsia, ei tunnu oikein mikään kelpaavan. Myrnakin arvotonta krääsää. Juupa juu. Tällaisiako me olemmeteistä kasvattaneet.
Ehkä tässä on nyt toisenlaiset ajat tulossa, ei kulutushysteriaa, aina ei kaiken tarvitse olla uutta ja viimisen päälle hienoa. Kierrätys- ja uusiokäyttö voivatkin olla tulevaisuuden visio. Samoin korjaaminen ja paikkaaminen.
Kovasti jaksatte arvostella ja halveksia vanhempienne koteja ja tavaroita, koittakaapa nyt kuitenkin ymmärtää meitä pula-ajan lapsia, emme tosiaan syntyneet ”kultalusikka” suussa, mutta halusimme antaa teille kaiken mahdollisen, ja tuollaisia teistä on sitten tullut..Sinä voisit olla minulle sukua! ❤️ Äitini aina muistaa kertoa köyhästä lapsuudestaan. Osin se onkin toki totta, sillä isovanhemmillani ei ollut mahdollisuutta korkeaan koulutukseen (sodan ja elämäntilanteen vuoksi) ja heillä oli viisi lasta elätettävänään. Mutta aivan varmasti he tekivät kaikkensa lastensa eteen. ❤️ Mummi kävi osan ajasta töistä ja teki ison urakan kotona. Joka ainoa viikko leipoi muun ohessa kaksi keittiön yläkaappia täyteen leipää ja leivonnaisia, ruokki perheen, tiskasi käsin, osin pesi pyykit ja vaipatkin käsin. Ihan viime vuosina äitini on muistellut nuoruuttaan sanoen, että olisi kai sitä joskus voinut vaikka avuksi tarjoutua, mutta ei sellainen nuorena koskaan käynyt mielessä.... Mummi ja ukki kyllä huolsi perheensä ja sille joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vähistä rahoista yksityinen koulukin. Saivat lapset ajokortit ja parille ostettiin autotkin. Mummi-parka ei koskaan eläessään tainnut pahemmin rahaa itseensä laittaa, ei edes hammasproteeseja vuosikymmeniin uusinut. Ja kuten ukistani sanottiin, se mies antaisi vaikka viimeisen paitansa päältään toisten hyväksi. ❤️
Minä olen sitten se elintasolapsi, joskus nuoruudessani käenpoikaseksikin kutsuttu. Minä olen se, joka on 16-vuotiaasta asti kulkenut pari iltaa viikossa töissä ja saanut ostaa osan lukiokirjoistanikin itse. Itse ostin oman ylioppilashattuni ja Prisman alennusmyynnistä itselleni halvan juhlamekon. Äitini tarjoutui ompelemaan siihen kukkamekkoon mustan jatkokappaleen koska se oli hänestä niin kamalan lyhyt. Arvatakin varmaan, että äitini ylioppilasjuhlissa hänellä oli mittojen mukaan ompelijalla ommeltu mekko. Siitä on muistona kaunis valokuvaamossa otettu kuvasarja. Minun juhlistani ei ole valokuvia, koska niitä ei otettu. Isäni muisti kyllä mainita huonokäytöksisyydestäni, kun en lähettänyt kuvallani varustettua kiitoskorttia vieraille.
Minä olen se pilalle passattu ja kiittämätön elintasolapsi, joka hassua rahansa turhuuteen. Äitini rahat sen sijaan hädin tuskin riittävät edes kaikkeen välttämättömimpään. Vastakin tuli mökin tiestä 800 € tienhoitomaksu ja 90-luvun Mersuun piti laittaa yli 2000 € ilmajousitusta uusiksi. Äitini tapasi ennen koronaa huvitella viikoittain vaatekaupoilla, minä taas kuljen viisi vuotta vanhoissa henkkamaukan t-paidoissa. Mutta kun elän tällä tavalla säästeliäästi, niin minä lokkina ja käenpoikasena raaskin sitten maksaa äitini lääkärilaskut. Mikä on ihan oikein ja kohtuullista, koska minullehan se kaikki sitten jää, ilmajouset ja Puustellin keittiö viinipullotelineellä. Enkä minä omaa osaani tässä sure, mutta isovanhempieni muistelu nostaa tipan linssiin. ❤️
Suokaa anteeksi, minä jatkan vielä. Ajatelkaa tätä jonkinlaisena edullisena (sellaisiin asioihin minä olen tottunut) terapiana, on jotenkin vapauttavaa sanoa nämä asiat ”ääneen” - ihan vain anonyymisti keskustelupalstalla.
Lapsuudenkodissani riideltiin aina rahasta. Vanhempani riitelivät kovasti siitä, kumman vuoro oli ostaa kotiin (siis lähinnä minulle, ainoalle lapselle) ruokaa. Vuodesta toiseen.
Minun keskeisiä lapsuusmuistojani on se, että minulle ei koskaan kuulunut mitään ja haluni johonkin tavaraan oli yleensä ihan naurettava asia. Jos kuitenkin jonkun kerran vuodessa todettiin, että minulle täytyi ostaa jotakin, tästä tehtiin erillinen riita. Se suoritettiin siten, että minä istuin hiljaa auton takapenkillä kuunnellen sitä, kun vanhempani raivosivat etupenkillä. Lopulta toinen jäi riidassa alakynteen ja hävisi riidan, joutui siis maksajaksi. Sen jälkeen saatiin itku loppumaan, autolla ajettiin marketin pihaan ja mentiin ostamaan minulle se kyseinen juttu. Enkä edes osannut olla onnellinen siitäkään asiasta.
Äitini muuten muistelee lapsuuttani sanoen, että oman köyhän lapsuutensa vastapainoksi hän piti huolen siitä, että minulla oli kaikkea yllinkyllin. (Paitsi nyt ruokaa, vaatteita, atopiarasvoja ja pesuaineita. Auto perheeseen ostettiin kyllä uutena.)
Tästä pilalle hemmottelustani johtuu se, että aikuisena ylenkatson Myrnia, Mariskooleja ja muuta elämässä todella tärkeää.
Hei, kiitos kun luit. ❤️ En ihan oikeasti ole koskaan eläessäni kehdannut näitä asioita kertoa kenellekään. Niihin liittyy jonkinlainen häpeä, vaikka en osaa edes sanoa mistä. Se minun täytyy vielä selvittää, mitä häpeän.
Kiitos tarinastasi ❤️ Tunnistan siinä paljon samaa omani kanssa. Kyllä näistä asioista pitää voida saada puhua ihan vapaasti.
Dementia?
etkö enää tuon pidemmälle muista
Tuo on jo häirintää. Ole hyvä ja lopeta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kosh kirjoitti:
Ap. Olet aikuinen. Käyttäydy siten. Elä ja anna elää. Älä ole enää murrosikäinen lapsi. Anna vanhempiesi elää rauhassa ja pitää ne asenteensa ja Jeesusteippinsä. Se ei kuulu sinulle enää.
Ennen piti pikkuhiljaa aikuistua ja ottaa vastuu omista valinnoistaan, nykyiset 40v käyttäytyvät murroikäisten tavoin. Ei ihme että heidän jälkeläisensä vastaavasti ovat kuin kesyttämättömiä eläimiä, mu'haavat toisiaan ja pahoinpitelevät tuntemattomia.
Ja nyt pieni kyssäri: mikä sukupolvi on kasvattanut nykyiset nelikymppiset? olisiko heillä osuutta asiaan?
vapaan kasvatuksen hedelmiä
Äitisi kuullostaa Hyacint Bucketilta.