Mikä parisuhteesta tekee vaikean? Kertokaa, kun en ymmärrä sen vaikeutta.

Vaikeaa on se, kun toinen ei puhu ongelmista eikä siitä, jos jokin ärsyttää, vaan ratkaisukeinona on kaiken läheisyyden loppuminen ja etäisyys. Pienikin ärsytyksen aihe laukaisee, läheisyys loppuu ja tilanne laukeaa ehkä päiväksi vasta sitten, kun parin viikon kyselyn ja ihmettelyn jälkeen romahdan ja itken, kun en kestä sitä, että suhteesta puuttuu kosketus kaikessa muodossa. Yritän puhua, mikään ei ole vialla, kysyn mikä ärsyttää, mikään ei ärsytä. Yritän olla kysymättä ja antaa tilaa, sekään ei auta. Yritän auttaa arjessa, että toisen elämä ois helpompaa, yritän puhua ja korjata asioita, mutta mikään ei auta, kun toisen automaattinen reaktio on jäätävä etäisyys. Se tässä on ongelmana.

Vierailija kirjoitti:

Olet löytänyt hyvän fiksun partnerin. Hyvin suuri osa suhteista ollaan sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kommunikaatio ja kemiat ei kohtaa plus harvat eivät oikeen osaa keskustella asioista, istua siis alas ja jutella kasvotusten ja yritetään yhdessä pähkäillä ratkaisuja ongelmiin.

Suurin ongelma ei ole pelkästään kommunikaation puute vaan se ettei omista toiveista ja ennakko-odotuksista jutella, useimmat tappelut perustuu olettamuuksiin että toinen tarkoittaa pahaa. Omia ongelmia ja luottamusongelmia reflektoidaan partneriin, lopussa teistä tulee vihollisia kun ei osata kohdata toinen ihmisenä joka tekee virheitä eikä tajuta että itsensä ja yhdessä kehittyminen on vastaus.

Tuossahan se syy tulikin, miksi itsellä meni mönkään. Ensin niin rakastettiin ja ykskaks oltiinkin toisten vihollisia. Mutta minä kyllästyin lähinnä siihen, kun mielestäni asioista puhuttiin jo aiemmin, mutta toinen vaikutti täysin unohtaneen ja oli muuttanut muutenkin mieltään asioissa. Minua kyllästyttää jankata samoja juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan akateeminen pariskunta ja mietittiin ihan samaa yksi ilta. En voi ymmärtää miten jotkut eivät kykene sivistyneeseen keskusteluun.

Teidän akateemiset kaverit tappelee koko ajan?

Ei vaan talon vuokra-asujat. Kerran tai pari kuussa viikonloppuiltana kuuluu epäakateeminen älämölö. 

Kyseessä ei ole mikään luokkasidonnainen asia. Edellisessä, akateemisessa parisuhteessani puhuimme puhumasta päästyämme, pidimme sitä oikein vahvuutenamme. Suhteen myrkyttivät lopulta puolisoni käsittelemättömät lapsuus/hylkäämistraumat, jotka hän purki minuun ja lapsiimme. Hänen piti saada sanoa kaikkeen viimeinen sana ja saada tahtonsa läpi, hän raivosi ja uhkaili. Hän ei suostunut käsittelemään aggressiivisuuttaan, sillä ei kokenut sen olevan ongelma vaan normaalia temperamenttia. "Jos ei kelpaa, etsi uusi mies."

Nykyisessä, myös akateemisessa parisuhteessani kunnioitetaan toistemme erilaisuutta ja kysellään, jos ei jotakin ymmärretä. Kummallakaan ei ole tarvetta lytätä toista mielipide-erojen vuoksi. Arvostamme molemmat rauhallista arkea ja yhteistyötä, ja yritämme ratkaista orastavat konfliktit ilman riitelyä.

Ensimmäinen puolisoni oli lapsuudenperheensä hemmoteltu iltatähti, joka sai kiukkuamalla aina tahtonsa läpi. Hänen dramaattiset kohtauksensa olivat perheen sisäinen vitsi. Toinen puolisoni on diplomaattinen keskimmäinen lapsi, joka on sisarussarjan rauhallisin ja lempein luonteeltaan. Hän ei kaipaa mitään ylimääräistä draamaa ympärilleen.

Tällä elämänkokemuksella sanoisin, että ratkaiseva tekijä ei ole koulutustausta tai yhteiskuntaluokka, vaan luonne ja persoonallisuus. Käsittelemättömät tunnelukot tuovat vielä oman mausteensa sekaan. 

Mulle parisuhteet on vaikeita eikä niihin ole koskaan liittynyt mitään huutamista tai lautasten heittelyä.

Koen ettei vaan löydy tarpeeksi samankaltaista, omasta mielestä kiihoittavaa sekä luottamuksen arvoista tyyppiä. Joten jatkan sinkkuna.

Parisuhteessa menettää hallinnan omaan elämään. Toinen tekee asiat miten tekee, eikä siihen voi vaikuttaa. Sitten ottaa päähän koko ajan eikä sillekään voi paljon mitään. Tavallaan se on omaa syytä mutta toisaalta tietää että ongelmat ratkeaisi jos vain heittäisi toisen pihalle.