Keittiöpsykologit: ulkopuolisuuden tunne koko elämän

Mä itse olen satavarmasti autismin kirjoilla, mutta sen sijaan diagnosoitiin sekamuotoinen persoonallisuushäiriö (estyneet ja epäluuloiset piirteet) ja ADD. Jo pelkkä ADD aiheuttaa ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita. Terapeuttini on myös ilmaissut, että en vaikuta persoonallisuushäiriöiseltä vaan ADD + asperger. Lapsuuteni ei myöskään puolla häiriintymistä. 

Joten varoitus: virallisia diagnooseja ei kannata lähteä hankkimaan, Suomessa ollaan todella jälkijunassa psykiatriassa.

Olen myös kiinnostunut lukemaan tunteesta ettei kuulu mihinkään. Joko self help tyyppisiä kirjoja tai ihan tutkimuskirjallisuutta. Saa vinkata.

Vierailija kirjoitti:

Mä itse olen satavarmasti autismin kirjoilla, mutta sen sijaan diagnosoitiin sekamuotoinen persoonallisuushäiriö (estyneet ja epäluuloiset piirteet) ja ADD. Jo pelkkä ADD aiheuttaa ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita. Terapeuttini on myös ilmaissut, että en vaikuta persoonallisuushäiriöiseltä vaan ADD + asperger. Lapsuuteni ei myöskään puolla häiriintymistä. 

Joten varoitus: virallisia diagnooseja ei kannata lähteä hankkimaan, Suomessa ollaan todella jälkijunassa psykiatriassa.

Kiitos viestistäsi.

Olen myös miettinyt joskus autisminkirjoa ja myös keskittymisenpulmia. Diagnoosit eivät niinkään kiinnosta, enkä usko että aikuiset sellaisia edes saavat helposti. Mutta haluaisin itse tietää jos jotain on ”vialla” koska tunne häiritsee muuten ihan normaalia ja hyvää elämää.

Ap

Naiset saavat todella helposti jonkun persoonallisuushäiriön diagnoosin. Tähän vaikuttaa yhteiskunnallinen näkökulma, naisilta ei hyväksytä tietynlaista käytöstä, eikä autismitutkimusta ole edes tehty naisilla. 

Suurin osa as-naisista on saanut ensin bipon tai epävakaan diagnoosin.

Kyllähän se neuroepätyypillisyys (myös erityisherkkyys), harvinaisempi persoonallisyystyyppi tms. aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemuksia, ja kun näin ollen saattaa jäädä muiden seurassa ns. syrjäänkin, kun ulospäinsuuntautuneet ja ekstrovertit hallitsevat "elintilaa"/tilanteita. Onhan se harmillista, mutta enpä tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Samanhenkisten seura tietysti ehkä helpottaisi tilannetta.

Traumakokemuksetkin tietysti myös voivat vaikuttaa kanssakäymiseen muiden kanssa.

Jos sinulla ei ole sellaista tiivistä yhteisöä työssä, ystävissä perheessä mihin todella kuulut on täysin varma että tunnet itsesi ulkopuoliseksi, pitää pystyä luottamaan ihmisiin ympärillään täysin ja saada itse samaa osakseen.

Suomi tuhansien yhdistysten maa. On vertaisryhmiä ym. Hakeudu ihmisten pariin niin huomaat että muilla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Kyllä, aika paljon.

Luen juuri Kimmo Takasen Tunne lukkosi kirjaa ja yksi tunnelukoista on tuo ulkopuolisuuden tunnelukko. Tunnelukko ei ole mikään sairaus tai pysyvä tila, vaan lukkoja on mahdollista avata, kun niistä tulee tietoiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomi tuhansien yhdistysten maa. On vertaisryhmiä ym. Hakeudu ihmisten pariin niin huomaat että muilla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Seuraa on kyllä, on perhettä, sukulaisia ja hyviä ystäviä. Kyse on sisäisestä tunteesta.

Vertaistukea ehkä kaipaisin, mutta etsinkö vertaistukea setasta, adhd ryhmästä, add ryhmästä, masentuneiden vertaistuesta, muusta mielenterveyden ongelmaisten ryhmästä, introverteistä, mensasta, traumatisoituneista vai mistä? En tiedä mistä aloittaisin. En usko että näistä jokainen ryhmä on minulle, vaan näillä tekijöillä täytyy olla joku yhteinen tekijä joka selittää ulkopuolisuuden heijastumisen näille kaikille (ja monelle muulle) alueelle.

Vierailija kirjoitti:

Luen juuri Kimmo Takasen Tunne lukkosi kirjaa ja yksi tunnelukoista on tuo ulkopuolisuuden tunnelukko. Tunnelukko ei ole mikään sairaus tai pysyvä tila, vaan lukkoja on mahdollista avata, kun niistä tulee tietoiseksi.

Älä lue tunnelukoista. Huuhaata. Ei mitään tekemistä psykologian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi tuhansien yhdistysten maa. On vertaisryhmiä ym. Hakeudu ihmisten pariin niin huomaat että muilla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Seuraa on kyllä, on perhettä, sukulaisia ja hyviä ystäviä. Kyse on sisäisestä tunteesta.

Vertaistukea ehkä kaipaisin, mutta etsinkö vertaistukea setasta, adhd ryhmästä, add ryhmästä, masentuneiden vertaistuesta, muusta mielenterveyden ongelmaisten ryhmästä, introverteistä, mensasta, traumatisoituneista vai mistä? En tiedä mistä aloittaisin. En usko että näistä jokainen ryhmä on minulle, vaan näillä tekijöillä täytyy olla joku yhteinen tekijä joka selittää ulkopuolisuuden heijastumisen näille kaikille (ja monelle muulle) alueelle.

Voit käydä vaikka kaikissa. Yhdeltä kuulee yhtä, toiselta toista. Muilta ihmisiltä voi oppia, jäsentelemään omia ajatuksia.

Veikkaan myös että olet suht nuori. Kyllä ne oudot olot vanhemmiten helpottaa.

Sama täällä. Olen päätynyt siihen tulokseen, etten vain ole viettänyt aikaa itselleni sopivien ihmisten parissa. Muutaman olen tavannut, joiden kanssa on jollain tavalla tuntunut jotain yhteistä olevan, eli ns. kuulunut joukkoon.

Kovin kuulostaa tutulta. Kaikilla työpaikoilla olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, yksi ystävä jäi 10v palkkatyöuran ajalta.

Sinänsä tulin ihmisten kanssa toimeen, enkä koe, että minuun olisi mitenkään negatiivisesti suhtauduttu.

Nykyään olen yksityinen elinkeinonharjoittaja ja sosiaalisia kontakteja on vielä vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi tuhansien yhdistysten maa. On vertaisryhmiä ym. Hakeudu ihmisten pariin niin huomaat että muilla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Seuraa on kyllä, on perhettä, sukulaisia ja hyviä ystäviä. Kyse on sisäisestä tunteesta.

Vertaistukea ehkä kaipaisin, mutta etsinkö vertaistukea setasta, adhd ryhmästä, add ryhmästä, masentuneiden vertaistuesta, muusta mielenterveyden ongelmaisten ryhmästä, introverteistä, mensasta, traumatisoituneista vai mistä? En tiedä mistä aloittaisin. En usko että näistä jokainen ryhmä on minulle, vaan näillä tekijöillä täytyy olla joku yhteinen tekijä joka selittää ulkopuolisuuden heijastumisen näille kaikille (ja monelle muulle) alueelle.

Voit käydä vaikka kaikissa. Yhdeltä kuulee yhtä, toiselta toista. Muilta ihmisiltä voi oppia, jäsentelemään omia ajatuksia.

Veikkaan myös että olet suht nuori. Kyllä ne oudot olot vanhemmiten helpottaa.

en ole ap mutta täytän ensivuonna 50 ja kärsin samasta ”vaivasta”..milloinkohan alkaa helpottaa..

Dissosiaatio?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi tuhansien yhdistysten maa. On vertaisryhmiä ym. Hakeudu ihmisten pariin niin huomaat että muilla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Seuraa on kyllä, on perhettä, sukulaisia ja hyviä ystäviä. Kyse on sisäisestä tunteesta.

Vertaistukea ehkä kaipaisin, mutta etsinkö vertaistukea setasta, adhd ryhmästä, add ryhmästä, masentuneiden vertaistuesta, muusta mielenterveyden ongelmaisten ryhmästä, introverteistä, mensasta, traumatisoituneista vai mistä? En tiedä mistä aloittaisin. En usko että näistä jokainen ryhmä on minulle, vaan näillä tekijöillä täytyy olla joku yhteinen tekijä joka selittää ulkopuolisuuden heijastumisen näille kaikille (ja monelle muulle) alueelle.

Voit käydä vaikka kaikissa. Yhdeltä kuulee yhtä, toiselta toista. Muilta ihmisiltä voi oppia, jäsentelemään omia ajatuksia.

Veikkaan myös että olet suht nuori. Kyllä ne oudot olot vanhemmiten helpottaa.

en ole ap mutta täytän ensivuonna 50 ja kärsin samasta ”vaivasta”..milloinkohan alkaa helpottaa..

Tänä vuonna itsekin täytän 50.

Kyllä tämä on koko iän kestävä ominaisuus.

Omassa elämässäni olosuhteet ovat vaikuttaneet tähän asiaan vahvasti. Kun olin lapsi, muutimme paljon ja ystävyyssuhteet aina katkesivat. Myöhemmin olen kahdesti vaihtanut ammattia olosuhteiden pakosta ja silloinkin joutunut aina aloittamaan alusta. Avioeron seurauksena suuri osa tuttavista kaikkosi, vain kourallinen tosiystäviä jäi. Minulla on myös enää hyvin vähän sukulaisia jäljellä, joten sellaisiakaan suhteita ei juuri ole. Olen vain oppinut selviämään yksin ja nykyään jo tottunutkin siihen, ettei kuulu mihinkään yhteisöön.

Toisiin porukoihin on helpompi solahtaa ja toisiin ei pääse millään. En koskaan ala väkisin tunkea mukaan, jos vastaanotto vaikuttaa yhtään nihkeältä. Tiedän, että se saattaa sulkea joitain ovia, mutta en nykyään varsinkaan jaksa enää vaivautua jos porukkaan pääseminen vaatii ponnistuksia.

Kyllä se tunnelukko-kirja auttaa paljon. Oli huuhaata tai ei, niin antaa hyviä syitä tähän. Monesti jo se auttaa, että tietää, mistä johtuu.

Minä olen 50+ ja olen kärsinyt myös siitä. Olen erikoisesta perheestä. Olen myös ollut aina vähän erilainen, en mikään massaihminen, vaan introvertti. Teininä pikkuvanha. En löydä ihan helposti yhteistä säveltä muiden kanssa. Muutenkin olen vähän privateperson, enkä paljasta itsestäni.

Viine vuosina, tai vuosikymmeninä, tämä on alkanut helpottamaan. Se johtuu siitä, että työelämässä on jo niin paljon kokemusta, ja kun asiasta puhutaan, niin ei ole tunnelukkoja.

Varmasti tulee ulkopuolisuuden tunne kun koulussa syrjitään eikä oteta mukaan eikä jutella ja välitunnilla yksin ja ryhmätyötkin tunnilla yksintöitä eikä ruokkiksellakaan voi mennä samaan pöytään kun on "varatut paikat" ja levitellään kaikenmaailman juttuja ja aiheutetaan yksinäisyyttä ja kaiken päälle vielä syytetään yksinäisyydestä kun täällä on se syrjäyttäminen.