Lue keskustelun säännöt.
Millä perusteella masennuksessa ei ole koskaan omaa syytä asenteessa?
21.02.2021 |
Millä perusteella joillekin sallitaan vuosia kestävä tai vaikka koko elämän mittainen masennus, niin että eivät edes töissä käy ja vaan selkään taputellaan että voi raukkaa ja sympatiaa riittää. Miksi pitkäaikainen masentuminen on sallittua ja sen suhteen ajatellaan, etteivät kaikki ole samalla viivalla, kun taas jossain muissa asioissa ajatellaan, että oma tilanne on vaan omaa heikkoutta ja huonoutta? Miksi masentunut saa olla yksilöllisillä syillä, mutta jotkin muut asiat tuomitaan heti, vaikka olisi oikeasti olemassa merkittäviä geneettisiäkin eroja?
Kommentit (32)
No kyllä se parantuminen omasta kokemuksesta puhuen oli paljon itsestä kiinni. Mutta siinä tilanteessa, kun on ihan helvetin pohjalla ja kaikki ajatukset on pelkästään negatiivisia ilman valon häivää, niin on ihan helvetin vaikea keksiä, että mistä sen motivaation saa ja mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä, kun pelkkä suihkussa käyminenkin on työn ja tuskan takana. Että vaikka on itsestä kiinni niin sen selättäminen on ihan super vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä perusteella masennus on ymmärrettävä sairaus? Eihän esim lihavuusgeenin omaavastakaan ajatella, että hänen ylipainonsa on seurausta sairaudesta, vaan sitä pudetään itsehillinnän puutteena? Miksi siis yhtä perustellusti masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni? Miksi hänelle annetaan oikeus olla yksilö?
Lihavuus ei ole enää omasta toiminnasta kiinni. Yli puolet kansasta on lihavia ja laihat lihoo koko ajan. Tällä tahdilla olemme pian kaikki ylipainoisia.
Niinhän tuo masentuneisuus ja mielenterveysongelmatkin lisääntyy yhtä lailla.
No kyllä se parantuminen omasta kokemuksesta puhuen oli paljon itsestä kiinni. Mutta siinä tilanteessa, kun on ihan helvetin pohjalla ja kaikki ajatukset on pelkästään negatiivisia ilman valon häivää, niin on ihan helvetin vaikea keksiä, että mistä sen motivaation saa ja mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä, kun pelkkä suihkussa käyminenkin on työn ja tuskan takana. Että vaikka olisi itsestä kiinni niin sen selättäminen on todella vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä perusteella masennus on ymmärrettävä sairaus? Eihän esim lihavuusgeenin omaavastakaan ajatella, että hänen ylipainonsa on seurausta sairaudesta, vaan sitä pudetään itsehillinnän puutteena? Miksi siis yhtä perustellusti masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni? Miksi hänelle annetaan oikeus olla yksilö?
Mikä sua nyt ihan tarkkaan pännii?
Ja jotkut ihmiset vaan lihovat toisia helpommin ihan samalla ruokavaliolla, ei siihenkään ole löytynyt selvää syytä miksi näin tapahtuu. Voi yrittää sitä ja tätä konstia mutta mikään ei vaan auta.
No yritäppä kertoa noin vaikka aloituksen muodossa, niin veikkaan, että tulee vaan alapeukkua ja kommenttia tyyliin "Läski siellä taas valittaa ja keksii tekosyitä".
Mulle tuli elämän surullisista tapahtumista posttraumaattinen stressihäiriö ja sitten vaikea masennus. Entinen pomokin siitä meni huutelemaan kaikelle kansalle. Just joo asenne ratkaisee ja itse pitää toimia oman tilanteen parantamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että liian helposti laitetaan parikymppisiä nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia. Luulisi sen masennuksen vain pahentuvan, kun on vain kaiket päivät kotona. Kyllä itseänikin masensi siinä iässä, eikä ovesta olisi halunnut poistua, mutta kyllä se työelämässä oleminen vain paransi oloani huomattavasti.
Itse muistan menneeni syvään suorastaan psykoottiseen masennukseen koulukiusaamisen ja seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena. Olin käytännössä työkyvytön ja oikeastaan liikuntakyvytön, kun pääsin peruskoulusta, mutta en mennyt ikinä mihinkään hoitoon, niin en saanut mitään diagnoosia. Tuijotin vain käytännössä seinään aamusta iltaan. En tiedä jos olisin mennyt hoitoon, olisinko voinut paremmin pärjätä kuin nyt, olen suorittanut kaksi korkeakoulututkintoa ja tehnyt töitä käytännössä koko elämäni. Peruskoulun eli helvetin loppuminen oli merkittävä tekijä siinä, että aloin vähitellen taas liikkua kotini ulkopuolella ja unelmoida tulevaisuudesta. Masennusta en ymmärrä sairaudeksi lääketieteellisessä mielessä, koska ei sitä voi pysyvästi parantaa millään lääketieteellisellä menetelmällä. Kysehän on usein sosiaalipsykologisesta ilmiöstä ja ihmismielen reaktiosta johonkin lamaannuttavaan, omaa minuutta ja identiteettiä uhkaavaan kokemukseen. Ei sellaista voi parantaa millään biologisella interventiolla, siitä voi vain kasvaa pois hyvien ihmissuhteiden ja korjaavien kokemusten kautta. En usko, että nykyinen hoitokäytäntö vahvistaa ihmisten terveen minäkokemuksen ja identiteetin kehittymistä, pikemminkin usein jopa päin vastoin. Siitähän kielivät viime vuosikymmeinä rajusti nousseet masennuksesta johtuvat työkyvyttömyseläkkeet. Hoito kroonistaa masennusta ja vahvistaa ihmisten haitallisia tunnesäätelymekanismeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sairauksia "sallita". Jos on sairas niin on sairas.
Vierailija kirjoitti:
Se on sairaus. Yhtä paljon omaa syytä kuin syöpä ja yhtä hedelmällistä pohtia kenen syytä sairastuminen on... Eli suomeksi ei mitään merkitystä, etenkään toipumisen kannalta.
Tuo on täyttä hevonulostetta. Minulla eräs kaveri oli 15 vuotta normaalisti työelämässä ja sitten kun hänelle tuli avioero ja ex vei lapset ja otti uuden ukon, niin hän masentui eikä ole ollut 6 vuoteen enää töissä. Hokee vain ettei kiinnosta ja jaksa, ja elämä on ohi. Moni kokee elämässään saman ja jatkaa eteenpäin, mutta häntä ei kiinnosta edes yrittää. Haukkuu terveydenhoitohenkilökunnan sun muut, että nämä ovat aaseja eivätkä ymmärrä häntä. Tuollaista nyt on ihan turha verrata syöpään tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että liian helposti laitetaan parikymppisiä nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia. Luulisi sen masennuksen vain pahentuvan, kun on vain kaiket päivät kotona. Kyllä itseänikin masensi siinä iässä, eikä ovesta olisi halunnut poistua, mutta kyllä se työelämässä oleminen vain paransi oloani huomattavasti.
Toistaiseksi myönnetty kuntoutustuki ei ollut minulle mikään kuolemantuomio, sairastuin vakavasti jo ennen varsinaista "työikäisyyttä". Voin yhä nousta täältä työelämään, opiskelen hiljaksiin uutta tutkintoa. Kokemusasiantuntijaksi kouluttautuminen kiinnostaa myös.
Fakta vain on se, ettei kaikille yksinkertaisesti kehity itsestään (eikä kaikkien saatavilla olevien kuntoutustenkaan avulla) sellaista stressinsietokykyä, mitä nykyinen työelämä vaatii. Monen nuoren eläkeläisen kohdalla katsotaan juuri sitä elämänhistoriaa; kun kertaalleen kasvaa rikkinäiseksi, kestää valitettavasti vielä pidempään rakentaa uusi, terve ajattelutapa. Kaikkien voimat eivät palaudu koskaan ennalleen.
Olisi hyvä tehdä testi; viedään masentunut kylmään yksin metsään selviytymään. Annetaan selvitymiseen välttämättömät ja varmat välineet. Riittävän ajan kuluttua, ne masentuneet, jotka eivät ole sytyttäneet nuotiota, rakentaneet suojaa ja etsineet vettä ruokaa, vaan hytisevät tarvikkeiden vieressä kylmissään ja nälissään; heille voi antaa sairauspäivärahan. Ne, jotka ovat pystyneet toimimaan itsensä hyväksi ohjataan tekemään sitä omassa normiarjessaankin.
Uskon, että molempia löytyisi.
Sanotaan, että syrjäytymisvaarassa olevat tunnistaa jo lapsena. Olisi hyvä saada se apu siis jo ennen kuin tämä "syrjäytymisvaara" näkyy kaikille. En tiedä viittasiko ap edes nuoriin, masennuksen vuoksi eläköityneisiin. Aika häilyvä avaus.