Lue keskustelun säännöt.
Taiteilijalla pitää olla aina myös toinen, ns. "kunnon" ammatti
20.02.2021 |
Puhun omasta kokemuksestani.
En halua kertoa minkä alan taiteilija olen enkä sitä, mikä minun ns. oikea työni on, mutta n. 25 vuoden kokemuksella voin sanoa, että oli järkevä juttu hankkia ensin se "oikea" ammatti, joka työllistyy ja jolla voi elättää itsensä ja perheensä paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin taidetta tehden.
Suhtaudun aika ristiriitaisesti tällä hetkellä käytävään raivoon, jota lähinnä esittävät taiteilijat kuten muusikot ja näyttelijät mediassa purkavat.
Totta kai koronatilanne on sellainen, jota vaikkapa 30 vuotta menestyksekkäästi keikkaa tehnyt muusikko kuten ei kukaan muukaan voinut aavistaa.
Taiteilijuuden näkökulmasta keikkojen/töiden loppuminen kuin seinään on kuitenkin aina realistinen mahdollisuus.
Yht´äkkiä sinusta ei vaan enää niin kovasti pidetä, tulee uusia, tuoreita tapauksia.
Mitä tahansa voi tapahtua.
Itse menetin käytännössä kaikki työni viime keväänä kuin veitsellä leikaten.
Olen onneksi vuosien varrella tehnyt silloin tällöin myös tätä kakkostyötäni, joten syyskuussa 2020 vihdoin sain 8 kk määräaikaisen kokopäivätyön.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vaihtoehto on olla tekemättä perhettä. Esimerkiksi Tove Jansson valitsi taiteen perheen edelle. Tämä on todellista omistautumista.
Lesbo.
Eikö joku vieläkään tiedä, että lesbotkin voivat perustaa perheitä ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ja monet heistä ovat niin tehneetkin. Tervemenoa vaan takaisin sinne kiven alle, josta tähän keskusteluun ryömitkin. Ja jos nyt joku alkaa inttämään vastaan sillä argumentilla, että tuohon maailman aikaan lesbot eivät perustaneet perheitä samalla tavoin kuin nykyään, niin kyllä Tovella taatusti olisi ollut siihen rohkeutta, mikäli hän vain olisi halunnut perhettä. Mutta hän valitsi taiteen perheen edelle. Niin tekee moni taiteilija edelleenkin. Niin ei-heterot kuin myös heterotkin.
Moni valitsee perheen ja taiteen yhtäaikaa. Sain vauvasta valtavasti lisää luovaa voimaa ja energiaa.
Ennen vauvaa laiskottelin päivät saamattta mitään aikaan ja tunsin ettei mikään riittänyt mitä tein. Pelkäsin valtavasti että urani loppuu jos hankin lapsen.
Mutta päinvastoin kävi. Sain lapsesta luovaa voimaa ja taiteen tekeminen lähti sujumaan helpommin. Suositan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vaihtoehto on olla tekemättä perhettä. Esimerkiksi Tove Jansson valitsi taiteen perheen edelle. Tämä on todellista omistautumista.
Lesbo.
Eikö joku vieläkään tiedä, että lesbotkin voivat perustaa perheitä ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ja monet heistä ovat niin tehneetkin. Tervemenoa vaan takaisin sinne kiven alle, josta tähän keskusteluun ryömitkin. Ja jos nyt joku alkaa inttämään vastaan sillä argumentilla, että tuohon maailman aikaan lesbot eivät perustaneet perheitä samalla tavoin kuin nykyään, niin kyllä Tovella taatusti olisi ollut siihen rohkeutta, mikäli hän vain olisi halunnut perhettä. Mutta hän valitsi taiteen perheen edelle. Niin tekee moni taiteilija edelleenkin. Niin ei-heterot kuin myös heterotkin.
Niin ja toisekseen Tovella oli miessuhteitakin, ei hän lesbo ollut. Perheen perustamattomuutta hän on perustellut nimenomaan sillä, että hänen taiteilijuutensa olisi pilannut lasten elämän ja toisinpäin, näin kärjistetysti. Ymmärsin niin, että jos hän olisi valinnut toisen uran, niin olisi perheen silloin todennäköisesti halunnut.
Toven taustalla ymmärrän tämän, koska isä oli taiteilija, joka toi perheeseen paljon epävakautta ja äiti joutui uhraamaan perheen eteen paljon. Paljolti kyllä ajattelen, että taiteilijuus ei ollut välttämättä se ongelma, vaan Toven isän alkoholismi. Kyllä tuollainen tausta jälkensä jättää ja voi tuoda ehdottoman asenteen. Ehkä Toven valinta silti oli ihan hyvä,mitä perheeseen tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vaihtoehto on olla tekemättä perhettä. Esimerkiksi Tove Jansson valitsi taiteen perheen edelle. Tämä on todellista omistautumista.
Lesbo.
Eikö joku vieläkään tiedä, että lesbotkin voivat perustaa perheitä ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ja monet heistä ovat niin tehneetkin. Tervemenoa vaan takaisin sinne kiven alle, josta tähän keskusteluun ryömitkin. Ja jos nyt joku alkaa inttämään vastaan sillä argumentilla, että tuohon maailman aikaan lesbot eivät perustaneet perheitä samalla tavoin kuin nykyään, niin kyllä Tovella taatusti olisi ollut siihen rohkeutta, mikäli hän vain olisi halunnut perhettä. Mutta hän valitsi taiteen perheen edelle. Niin tekee moni taiteilija edelleenkin. Niin ei-heterot kuin myös heterotkin.
Moni valitsee perheen ja taiteen yhtäaikaa. Sain vauvasta valtavasti lisää luovaa voimaa ja energiaa.
Ennen vauvaa laiskottelin päivät saamattta mitään aikaan ja tunsin ettei mikään riittänyt mitä tein. Pelkäsin valtavasti että urani loppuu jos hankin lapsen.
Mutta päinvastoin kävi. Sain lapsesta luovaa voimaa ja taiteen tekeminen lähti sujumaan helpommin. Suositan.
Olen kuullut muualtakin, että näin on käynyt. Mutta ehkä vähän varauksella suosittaisiin, koska siinä on ollut onneakin matkassa, että asiat kääntyivät parhain päin eikä vastakkaiseen suuntaan. Mukava kuulla positiivista kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vaihtoehto on olla tekemättä perhettä. Esimerkiksi Tove Jansson valitsi taiteen perheen edelle. Tämä on todellista omistautumista.
Lesbo.
Eikö joku vieläkään tiedä, että lesbotkin voivat perustaa perheitä ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ja monet heistä ovat niin tehneetkin. Tervemenoa vaan takaisin sinne kiven alle, josta tähän keskusteluun ryömitkin. Ja jos nyt joku alkaa inttämään vastaan sillä argumentilla, että tuohon maailman aikaan lesbot eivät perustaneet perheitä samalla tavoin kuin nykyään, niin kyllä Tovella taatusti olisi ollut siihen rohkeutta, mikäli hän vain olisi halunnut perhettä. Mutta hän valitsi taiteen perheen edelle. Niin tekee moni taiteilija edelleenkin. Niin ei-heterot kuin myös heterotkin.
Moni valitsee perheen ja taiteen yhtäaikaa. Sain vauvasta valtavasti lisää luovaa voimaa ja energiaa.
Ennen vauvaa laiskottelin päivät saamattta mitään aikaan ja tunsin ettei mikään riittänyt mitä tein. Pelkäsin valtavasti että urani loppuu jos hankin lapsen.
Mutta päinvastoin kävi. Sain lapsesta luovaa voimaa ja taiteen tekeminen lähti sujumaan helpommin. Suositan.
No sepä hienoa. Onnea valitsemallesi polulle. Nähtävästi kommentti oli kuitenkin tarkoittu tuolle henkilölle, joka väitti taiteen asettamisen perheen edelle johtuvan lesboudesta.
Samaa mieltä aloittajan kanssa, kannattaa hankkia jokin muukin ammatti.
Olen ollut vuosia taideyhdistyksessä sihteerinä ja seurannut läheltä taiteilijoiden elämää. Suurin osa on nälkätaiteilijoita, teokset eivät myy. Murto-osa koulutetuista taiteilijoista hankkii elantonsa taiteen tekemisellä ja teoksiensa myyntituloilla. Apurahojen turvin voi taiteilla mutta kaikki eivät niitäkään saa tai jos saavat niin pitää olla jonkinlaista meriittiä.
Niin kuin menneisyydestä tiedetään joku voi noista kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja heidän teoksien hinnat voivat olla todella kalliita joihin ei ole varaa kuin rikkailla.
Tunnen taiteilijoita joilla siviiliammatti josta leipänsä tienaavat, esim. sotealalla heitä on. Lisäksi on yleistä että kuvataidekouluissa ja kansalaisopisoissa taiteen opettajina toimii paikalliset taiteilijat ilman pedagogista pätevyyttä. Jotkut heistä ovat opiskelleet myös opettajiksi. Osalle heistä se on pakkopullaa osa tekee sitä innostuneesti. Taitelijoissa on outoja tyyppejä joiden ohjaukseen en lapsiani laittaisi, eivät välttämättä ole kovinkaan taitavia sosiaalisesti.
Taideyhdistyken puheenjohtaja sanoi muutamista yhdistyksen jäsenistä "jos näillä ei olisi taiteilijan statusta olisivat hoidossa suljetulla psykiatrisessa sairaalassa, eivätkä saisi vapaana kuljeskella". Joten kaikista taiteilijoista ei ole ns. "oikeisiin töihin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten pitää olla tarpeeksi hyvä. Itse en ainakaan osta kuvataidetta keneltäkään, joka ei panosta sen tekemiseen 100%. Jotain keikkahommia voi tietysti olla pakko tehdä, mutta osa-aikainen taiteen tekeminen ei vaan kanna.
Tämä näin. Taiteilijuus on elämäntapa ja sisäinen pakko, ei harrastus tai sivutyö.
On "taiteilijoita" jotka ovat taitavia esimerkiksi piirtämään tai toistamaan musiikkikappaleen teknisesti. He voivat sanoa itseään taiteilijoiksi, mutta pidän sellaisia enemmän piirtäjinä ja musiikin ammattilaisina kuin taiteilijoina sanan alkuperäisessä merkityksessä. Taiteeseen liittyy luovuus ja riskinotto, tarve ilmaista jotain omalla tavallaan ja persoonansa likoon laittaen.Sinulla on kovin romanttinen käsitys taiteilijuudesta - esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ei mahtuisi siihen porukkaan, koska hän "joutui" suunnittelemaan mitaleja, univormuja ja seteleitä, kuvittamaan kirjoja, ja tekemään mainoksia.
Ei minulla ole romanttinen käsitys taiteilijuudesta, vaan realistinen. Taiteilijaksi ryhtyminen on korkean riskin asia, eli todennäköisyys, että menestyy on jo lähtökohtaisesti pieni. Mutta asia on sillä tavalla, että taiteilijan voi olla vaikeaa olla jotain muuta kuin taiteilija, eli alkaa tehdä jotain järkevää ja rahallisesti kannattavaa.
En osaa sanoa, olisiko Akseli Gallen-Kallelasta ollut vaikka juristiksi, jos hän olisi vakaasti päättänyt. Esimerkiksi Jean Sibeliukselle kävi niin, että hänestä yritettiin suvun painostuksesta - ja hän itsekin yritti - lukea lakimieheksi, mutta siitä ei vaan tullut mitään kaiken rahallisen ja henkisen tuenkaan kanssa, joten hän palasi säveltämiseen ja onnekseen sitten onnistui ja menestyi siinä. Lukuisat muut taiteilijat, esimerkiksi Aleksis Kivi, elivät köyhyyttä ja pilkkaa kokien koko elämänsä. Taide on aika epätodennäköisesti sekä rahallisesti että henkisesti palkitsevaa, välttämättä ei se ole kumpaakaan. Taiteilijasta ei vaan välttämättä oikein ole normaaliin elämään, vaikka hän sitä yrittäisi.Minun äitini ryhtyi itsensä vain taiteellaan elättäväksi sinä keväänä, kun viimeinen sisarukseni kirjoitti ylioppilaaksi, lasten kanssa täytyy olla hiukan enemmän puskuria. Hänellä ei ole koskaan ollut epäilystäkään, siitä, etteikö kuvataide olisi hänen kutsumuksensa teini-iästä lähtien (hänen vnhempansa toivoivat hänestä arkkitehtia, hän kun oli hyvä sekä matematiikassa että piirustuksessa), mutta tottuivat sitten kyllä ajatukseen. Hän on opettanut minulle esimerkksi sen epämukavan totuuden että taiteilijalle kaikki on materiaalia.
Taiteen tekeminen on normaalia elämää siinä missä mikä tahansa muu oleminen, hyvin harvassa ovat ne taiteilijat, jotka ovat voineet heittäytyä sen varaan, että joku muu, puoliso tai mesenaatti, hoitaa kaikki heidän kontaktinsa muuhun todellisuuteen. Jo sen mesenaatin etsiminen ja pitäminen vaatii koko lailla muutakin kuin kutsumusta.
Se on totta ettei edes kova työ takaa menestystä, toisin kuin monella muulla alalla, henkisesti palkitsevaa se voi olla, vaikka olisit kuuluisa vain Ruotsinpyhtäällä.
Niin, riippuu varmasti kaikista persoonallisuuden osista, onko ihmisestä siihen ns. normaaliin elämään taiteilijuuden ohella. Joistainhan ei oikein ole normaaliin elämään, vaikka ei taiteenkaan saralla saisi oikein mitään tehtyä, eikä sillekään oikein paljon voi tehdä. Äidilläsi on käynyt onnekkaasti, että hänellä on ollut taitoja olla suunnitelmallinen ja ottaa langat käsiinsä. Ehkä on kuitenkin aika harvinaista, että ihminen on sekä erittäin luova että riittävän tunnollinen ja järjestelmällinen. Jokaista menestynyttä ja elämäntaidoissa pärjäävää taiteilijaa kohti on varmasti lukuisia epäonnistuneita. Ja monilla suurilla taiteilijoilla menestys perustuu siihen, että _joku toinen_ on hoitanut hyvin ne käytännön järjestelyt!
Siis muistan lukeneeni, että tutkimuksien perusteella luovuuteen liittyy useasti epäjärjestelmällisyys. Usein luovilla ihmisillä on esimerkiksi sotkuinen työpöytä ja epäselvä käsiala, ja kun tätä ominaisuutta ajattelee muillekin elämänalueille levinneenä niin ei ole ihme, että taiteilijoilla ei usein suju muu kuin se taide, jos sekään.
Urheilijat vois kans hankkia ihan oikean ammatin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä aloittajan kanssa, kannattaa hankkia jokin muukin ammatti.
Olen ollut vuosia taideyhdistyksessä sihteerinä ja seurannut läheltä taiteilijoiden elämää. Suurin osa on nälkätaiteilijoita, teokset eivät myy. Murto-osa koulutetuista taiteilijoista hankkii elantonsa taiteen tekemisellä ja teoksiensa myyntituloilla. Apurahojen turvin voi taiteilla mutta kaikki eivät niitäkään saa tai jos saavat niin pitää olla jonkinlaista meriittiä.
Niin kuin menneisyydestä tiedetään joku voi noista kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja heidän teoksien hinnat voivat olla todella kalliita joihin ei ole varaa kuin rikkailla.
Tunnen taiteilijoita joilla siviiliammatti josta leipänsä tienaavat, esim. sotealalla heitä on. Lisäksi on yleistä että kuvataidekouluissa ja kansalaisopisoissa taiteen opettajina toimii paikalliset taiteilijat ilman pedagogista pätevyyttä. Jotkut heistä ovat opiskelleet myös opettajiksi. Osalle heistä se on pakkopullaa osa tekee sitä innostuneesti. Taitelijoissa on outoja tyyppejä joiden ohjaukseen en lapsiani laittaisi, eivät välttämättä ole kovinkaan taitavia sosiaalisesti.
Taideyhdistyken puheenjohtaja sanoi muutamista yhdistyksen jäsenistä "jos näillä ei olisi taiteilijan statusta olisivat hoidossa suljetulla psykiatrisessa sairaalassa, eivätkä saisi vapaana kuljeskella". Joten kaikista taiteilijoista ei ole ns. "oikeisiin töihin".
80% tapaamistani psykiatreistakin ovat muuten sitä lajia erikoisia, että ilman psykiatrin statusta - jos olisivat vaikka tavan työttöminä - joutuisivat varmaan työkkärin lähettämänä psykiatrin arvioon itse. Oikeasti aika lennokkaita on jutut, epärealistisuus on hämmästyttävää ja ulkoinen habituskin epätavallinen.
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä aloittajan kanssa, kannattaa hankkia jokin muukin ammatti.
Olen ollut vuosia taideyhdistyksessä sihteerinä ja seurannut läheltä taiteilijoiden elämää. Suurin osa on nälkätaiteilijoita, teokset eivät myy. Murto-osa koulutetuista taiteilijoista hankkii elantonsa taiteen tekemisellä ja teoksiensa myyntituloilla. Apurahojen turvin voi taiteilla mutta kaikki eivät niitäkään saa tai jos saavat niin pitää olla jonkinlaista meriittiä.
Niin kuin menneisyydestä tiedetään joku voi noista kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja heidän teoksien hinnat voivat olla todella kalliita joihin ei ole varaa kuin rikkailla.
Tunnen taiteilijoita joilla siviiliammatti josta leipänsä tienaavat, esim. sotealalla heitä on. Lisäksi on yleistä että kuvataidekouluissa ja kansalaisopisoissa taiteen opettajina toimii paikalliset taiteilijat ilman pedagogista pätevyyttä. Jotkut heistä ovat opiskelleet myös opettajiksi. Osalle heistä se on pakkopullaa osa tekee sitä innostuneesti. Taitelijoissa on outoja tyyppejä joiden ohjaukseen en lapsiani laittaisi, eivät välttämättä ole kovinkaan taitavia sosiaalisesti.
Taideyhdistyken puheenjohtaja sanoi muutamista yhdistyksen jäsenistä "jos näillä ei olisi taiteilijan statusta olisivat hoidossa suljetulla psykiatrisessa sairaalassa, eivätkä saisi vapaana kuljeskella". Joten kaikista taiteilijoista ei ole ns. "oikeisiin töihin".
Onpa sinulla omituinen käsitys taiteilijoista. Olen itse pohjakoulutukseltani kuvataiteilija ja minun toinen ammattini on kuvataideopettaja. Usein taiteilijan leipätyönä on opettaminen esim. kansalaisopistossa. Taiteilijaopettaja on erinomainen asiantuntija aikuisten opettamisessa. Pedagogisella koulutuksella ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että henkilöllä on syvällinen ammattitaito opettamastaan asiasta. Taiteilijaopettaja saa olla persoonallinen tapaus. Valitettavasti korona on vienyt monelta tämänkin tulonlähteen. Aikuisten harrastustoiminta on keskeytetty ainakin Uudellamaalla.
Lasten kuvataidekouluissa työskentelee sekä kuvataideopettajia että taiteilijaopettajia. Lasten opettamisessa on hyötyä pedagogisesta osaamisesta, mutta toisaalta hyvin monenlaiset ns. erikoisemmatkin persoonat sopivat hommaan, jokainen löytää oman tapansa opettaa.
Varmaa ammattia ei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä aloittajan kanssa, kannattaa hankkia jokin muukin ammatti.
Olen ollut vuosia taideyhdistyksessä sihteerinä ja seurannut läheltä taiteilijoiden elämää. Suurin osa on nälkätaiteilijoita, teokset eivät myy. Murto-osa koulutetuista taiteilijoista hankkii elantonsa taiteen tekemisellä ja teoksiensa myyntituloilla. Apurahojen turvin voi taiteilla mutta kaikki eivät niitäkään saa tai jos saavat niin pitää olla jonkinlaista meriittiä.
Niin kuin menneisyydestä tiedetään joku voi noista kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja heidän teoksien hinnat voivat olla todella kalliita joihin ei ole varaa kuin rikkailla.
Tunnen taiteilijoita joilla siviiliammatti josta leipänsä tienaavat, esim. sotealalla heitä on. Lisäksi on yleistä että kuvataidekouluissa ja kansalaisopisoissa taiteen opettajina toimii paikalliset taiteilijat ilman pedagogista pätevyyttä. Jotkut heistä ovat opiskelleet myös opettajiksi. Osalle heistä se on pakkopullaa osa tekee sitä innostuneesti. Taitelijoissa on outoja tyyppejä joiden ohjaukseen en lapsiani laittaisi, eivät välttämättä ole kovinkaan taitavia sosiaalisesti.
Taideyhdistyken puheenjohtaja sanoi muutamista yhdistyksen jäsenistä "jos näillä ei olisi taiteilijan statusta olisivat hoidossa suljetulla psykiatrisessa sairaalassa, eivätkä saisi vapaana kuljeskella". Joten kaikista taiteilijoista ei ole ns. "oikeisiin töihin".
Onpa sinulla omituinen käsitys taiteilijoista. Olen itse pohjakoulutukseltani kuvataiteilija ja minun toinen ammattini on kuvataideopettaja. Usein taiteilijan leipätyönä on opettaminen esim. kansalaisopistossa. Taiteilijaopettaja on erinomainen asiantuntija aikuisten opettamisessa. Pedagogisella koulutuksella ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että henkilöllä on syvällinen ammattitaito opettamastaan asiasta. Taiteilijaopettaja saa olla persoonallinen tapaus. Valitettavasti korona on vienyt monelta tämänkin tulonlähteen. Aikuisten harrastustoiminta on keskeytetty ainakin Uudellamaalla.
Lasten kuvataidekouluissa työskentelee sekä kuvataideopettajia että taiteilijaopettajia. Lasten opettamisessa on hyötyä pedagogisesta osaamisesta, mutta toisaalta hyvin monenlaiset ns. erikoisemmatkin persoonat sopivat hommaan, jokainen löytää oman tapansa opettaa.
Varmaa ammattia ei olekaan.
Eikös antiikin roomassakin taiteilijat, filosofit jne aloittaneet yleensä jonkun oppipoikana?
Olen itse taidealalla jakouluttautunut alalle. Lähipiirissäni on monta taidealan tekijää ymv. epävarman alan ammattilaista. Ainoastaan yksi elättää itsensä puhtaasti pukusuunnittelijana, mutta hän painaakin 3-5 projektia yhtä aikaa ja on saanut verkostot erittäin hyvin vesille. Yksi kuvittaja-kirjailija asuu vanhemmillaan ja pystyy sitä kautta keskittymään taiteeseen, tosin hänen perheensä tukee tätä päätöstä täysillä.
Kaikilla muilla, minä mukaanlukien, on 1-2 muuta ammattia. Kirjailija, jolla on oma verkkokauppa ja pienyritys. Laulaja, joka on tatuoija päätoimisesti. Toinen kirjailija, joka työskentelee terveydenhuollossa. Sarjakuvataiteilija, joka tekee asiantuntijatöitä markkinoinnissa. Yksi monitoimitaiteilija, joka kuvittaa, maalaa ja kirjoittaa, ja tekee sen lisäksi viestinnän alan töitä. Indie-animaattori, joka työstää animaatiosarjaa ja työskentelee kaupan alalla. Karikatyyrien tekijä ja poliittinen sarjakuvataiteilija, joka työskentelee sanomalehden toimituksessa toimittajana. Valokuvaaja, joka on päätoiminen vanhustenhoitaja.
Kaikki he siis saavat työtuloja luovalta alalta ja tekevät luovan alan töitä säännöllisesti, mutta se yksistään ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin opetan silloin tällöin ja ammennan toisten taiteilijoiden ohjauksesta paljon omaan työhöni taiteilijana. On saman luovuuden lähteen käyttämistä ja myös tyydyttämistä jos ohjaat toisen taiteilijan työtä tai teet itse. Tavallaan uusi taide teos syntyy yhteistyönä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten pitää olla tarpeeksi hyvä. Itse en ainakaan osta kuvataidetta keneltäkään, joka ei panosta sen tekemiseen 100%. Jotain keikkahommia voi tietysti olla pakko tehdä, mutta osa-aikainen taiteen tekeminen ei vaan kanna.
Tämä näin. Taiteilijuus on elämäntapa ja sisäinen pakko, ei harrastus tai sivutyö.
On "taiteilijoita" jotka ovat taitavia esimerkiksi piirtämään tai toistamaan musiikkikappaleen teknisesti. He voivat sanoa itseään taiteilijoiksi, mutta pidän sellaisia enemmän piirtäjinä ja musiikin ammattilaisina kuin taiteilijoina sanan alkuperäisessä merkityksessä. Taiteeseen liittyy luovuus ja riskinotto, tarve ilmaista jotain omalla tavallaan ja persoonansa likoon laittaen.Sinulla on kovin romanttinen käsitys taiteilijuudesta - esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ei mahtuisi siihen porukkaan, koska hän "joutui" suunnittelemaan mitaleja, univormuja ja seteleitä, kuvittamaan kirjoja, ja tekemään mainoksia.
Ei minulla ole romanttinen käsitys taiteilijuudesta, vaan realistinen. Taiteilijaksi ryhtyminen on korkean riskin asia, eli todennäköisyys, että menestyy on jo lähtökohtaisesti pieni. Mutta asia on sillä tavalla, että taiteilijan voi olla vaikeaa olla jotain muuta kuin taiteilija, eli alkaa tehdä jotain järkevää ja rahallisesti kannattavaa.
En osaa sanoa, olisiko Akseli Gallen-Kallelasta ollut vaikka juristiksi, jos hän olisi vakaasti päättänyt. Esimerkiksi Jean Sibeliukselle kävi niin, että hänestä yritettiin suvun painostuksesta - ja hän itsekin yritti - lukea lakimieheksi, mutta siitä ei vaan tullut mitään kaiken rahallisen ja henkisen tuenkaan kanssa, joten hän palasi säveltämiseen ja onnekseen sitten onnistui ja menestyi siinä. Lukuisat muut taiteilijat, esimerkiksi Aleksis Kivi, elivät köyhyyttä ja pilkkaa kokien koko elämänsä. Taide on aika epätodennäköisesti sekä rahallisesti että henkisesti palkitsevaa, välttämättä ei se ole kumpaakaan. Taiteilijasta ei vaan välttämättä oikein ole normaaliin elämään, vaikka hän sitä yrittäisi.Minun äitini ryhtyi itsensä vain taiteellaan elättäväksi sinä keväänä, kun viimeinen sisarukseni kirjoitti ylioppilaaksi, lasten kanssa täytyy olla hiukan enemmän puskuria. Hänellä ei ole koskaan ollut epäilystäkään, siitä, etteikö kuvataide olisi hänen kutsumuksensa teini-iästä lähtien (hänen vnhempansa toivoivat hänestä arkkitehtia, hän kun oli hyvä sekä matematiikassa että piirustuksessa), mutta tottuivat sitten kyllä ajatukseen. Hän on opettanut minulle esimerkksi sen epämukavan totuuden että taiteilijalle kaikki on materiaalia.
Taiteen tekeminen on normaalia elämää siinä missä mikä tahansa muu oleminen, hyvin harvassa ovat ne taiteilijat, jotka ovat voineet heittäytyä sen varaan, että joku muu, puoliso tai mesenaatti, hoitaa kaikki heidän kontaktinsa muuhun todellisuuteen. Jo sen mesenaatin etsiminen ja pitäminen vaatii koko lailla muutakin kuin kutsumusta.
Se on totta ettei edes kova työ takaa menestystä, toisin kuin monella muulla alalla, henkisesti palkitsevaa se voi olla, vaikka olisit kuuluisa vain Ruotsinpyhtäällä.
Niin, riippuu varmasti kaikista persoonallisuuden osista, onko ihmisestä siihen ns. normaaliin elämään taiteilijuuden ohella. Joistainhan ei oikein ole normaaliin elämään, vaikka ei taiteenkaan saralla saisi oikein mitään tehtyä, eikä sillekään oikein paljon voi tehdä. Äidilläsi on käynyt onnekkaasti, että hänellä on ollut taitoja olla suunnitelmallinen ja ottaa langat käsiinsä. Ehkä on kuitenkin aika harvinaista, että ihminen on sekä erittäin luova että riittävän tunnollinen ja järjestelmällinen. Jokaista menestynyttä ja elämäntaidoissa pärjäävää taiteilijaa kohti on varmasti lukuisia epäonnistuneita. Ja monilla suurilla taiteilijoilla menestys perustuu siihen, että _joku toinen_ on hoitanut hyvin ne käytännön järjestelyt!
Siis muistan lukeneeni, että tutkimuksien perusteella luovuuteen liittyy useasti epäjärjestelmällisyys. Usein luovilla ihmisillä on esimerkiksi sotkuinen työpöytä ja epäselvä käsiala, ja kun tätä ominaisuutta ajattelee muillekin elämänalueille levinneenä niin ei ole ihme, että taiteilijoilla ei usein suju muu kuin se taide, jos sekään.
Taiteen alalla yleensä menestyvät ne, jotka pystyvät tarttumaan lankoihin, ainakin jollakin tavalla, jos ajatellaan hyvin vanhoja aikoja, taiteilijoilla oli studioita, joissa oli oppilaita (vaikka nyt Rembrandtilla), ja sellaisen toiminnan pyörittäminen vaatii käytännön taitoja, ja kuten sanottu, mesenaatit ja muut mahdollisuudet eivät ilmaannu itsestään, jopa vanhan ajan Pariisiin opiskelemaan lähtö vaati runsaasti järjestelyjä, ja jollei varallisuutta ollut, sen hankkimista jostakin, ja tietty kielitaidon kehittämistä. Vähintään ihmisellä pitää olla kyky johtaa itseään koska sitä ei kukaan muukaan tee. Jos joku lahjakas henkilö ei pärjää taiteilijana, se tuskin johtuu lahjakkuuden puutteesta, vaan muiden taitojen, ja jotkut ovat vain aikaansa edellä, eikä heitä arvosteta sen takia.
Minulla on muotoilun alan koulutus (ei siis taidetta sinänsä) mutta työskentelen alalla, jossa luovuudesta esimerkiksi ideointitaidoista ja taidosta kehittää ideoista tuotteita on paljon hyötyä, ja kyllä minulla on sotkuinen työpöytä (ja liinavaattekaappia lukuunottamatta sotkuinen kaikki) ja sotkuinen käsiala, mutta minulla on myös erilaisia luottamustehtäviä ja ihan terveessä kunnossa oleva sijoitussalkku.
Taiteen tekeminen ei ole erityisen sotkuista, se vaatii keskittymistä, kokemuksen ohjaamaa intuitiota ja ideoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko siis niin, että pitkää menestyksekästä uraa esiintyvinä taiteilijoina tehneet henkilöt eivät saisi nostaa esille taloudellista ahdinkoaan samalla tavalla kuin monien muidenkin alojen edustajat ovat mediassa tehneet? Eli nytkö täällä esitetään jonkinlaiseksi jälkikäteisratkaisuksi, että heidän olisi tullut hankkia toinenkin ammatti joskus aikoinaan ennen kuin alkoivat saamaan menestystä? Vai olisiko se pitänyt hankkia siinä samalla, kun heidän aikansa on hädin tuskin riittänyt menestyksekkään kiireisen uran hoitamiseen? Näinkö olisi pitänyt tehdä "ihan vain varmuuden vuoksi" siitä huolimatta, että nämä henkiöt ovat jo pitkään hankkineet elantonsa muusikkoina, näyttelijoinä tai muina esiintyjinä? Vai mitä tämä aloittaja nyt oikein yrittää sanoa? Ehdottaako hän näille mediassa oman alansa ahdinkoa esille tuoville henkilöille, että heidän tulisi nyt etsiä työtä joltain toiselta alalta, vaikka todennäköisesti he voivat pandemian jälkeen palata takaisin samaan työhön, jota tekivät ennen pandemiaa? Vai miksi avauksessa on rinnastettu pandemian vuoksi mediassa omasta vaikeasta tilanteestaan avoimesti puhuvat henkilöt JA se, että taiteilijan olisi järkevää hankkia ensin ns. "kunnon" ammatti?
Vuosikausia on naureskeltu, kuinka vanhemmat vielä joskus 60-luvullakin varoitteli jälkikasvuaan, että hanki nyt ensin jokin ammatti ja katso sitten jos on paloa näyttelijän/laulajan/muusikon jne hommiin. Että kyllä ne oli niin typeriä ne vanhat kävyt!
Mutta eivät he olleet typeriä, vaan jälkikasvustaan välittäneitä ja kaikenlaisia aikoja jo nähneitä vanhempia. He tiesivät sen, että hommat voi loppua leikaten vaikka minkälaisista syistä - ei täällä ole mikään varmaa. Mutta Suomessa on mennyt vuosikausia niin hvtin hyvin (kaikesta järrrrkyttävästä narinasta ja ulinasta ja itkusta huolimatta), että monet sukupolvet eivät ole tätä elämän perustotuutta ollenkaan ymmärtäneet. He kuvittelevat, että kun aloitan laulajanuran 16-vuotiaana, niin sitten mä niinku olen laulaja aina vaan, ja musta tulee kuuluisa ja rikas ja jos jotain häikkää tulee niin mä menen sossuluukulle ja musta tulee rikas, mut ei mun ikinä tartte mennä luukulle, luuserit sinne vain joutuu.
Ne menestyneet iskelmälaulajat ja näyttelijät voivat naureskella niitä 'typeriä, varoittelevia vanhempiaan', mutta miten lienee niiden satojen, ellei tuhansien ei-menestyneiden laita? Onko tullut vastaan tilanne, jossa taidot eivät vain riitä/karisma puuttuu/yleisö ei välitä/tuote ei mene kaupaksi? Onko siinä vaiheessa käynyt mielessä, että tätä ne typerät vanhemmat tarkoitti ja pelkäsi. Että olet tyhjän päällä, vailla mitään ammattia.
No. Yksi fraasihan noilla taiteilijoilla ja esiintyjillä on suurinpiirtein tämä: *Mä olisin varmaan joku kriminaali jos taide ei olis mua pelastanut'. Joten jos taidot ovat viitanneet tuohon suuntaan, niin odotettavissa on ennennäkemätön rikosmäärä. Ehkä ylitämme jopa sodan jälkeisten lähivuosien tason? Silloinhan myös oli poikkeustila, joka leikkasi monelta elinkeinon ja moni jäi sodan jälkeen tyhjän päälle.
Kaikkien taiteilijoiden kannattaisi olla läänintaiteilijoita, niin palkka tulis julkiselta sektorilta ja helposti.
"Taidepiireissä" jonkin verran pyörineenä, se että menestyy vaatii työtä. Moni ajattelee että se runo tai maalaus vain syntyy (joskus ehkä niinkin) mutta lähtökohtaisesti sen hyvän teoksen takana on iso määrä työtä.
Yksi vanhempi menestynyt runoilija sanoi, että hän kirjoittaa joka päivä, oli luova hetki tai ei. Pakottaa kynällä sanoja paperille ja laittaa laatikkoon, ja jossain kohtaa sitten palaa tekstiin ja heittää pois/poimii ehkä jonkun yksittäisen hyvä jutun talteen jne.
Se porukka joka elää "vapaasti", eli viini- tai pilvipäissään säheltää jotaon ei ole 99% taiteilijoita vaan he haluaisivat olla koska eivät näe että teoksiin menee jopa satoja tunteja ennen kun ne ovat valmiita.
Olen myös huomannut että ne joille se aito juttu on, monesti myös käyttävät sitä luovuuttaan muuhunkin.
Eli se pakko luoda on olemassa, mutta jos muut realiteetit pakottavat tekemäään muutakin (esim. rahan takia) voi siinäkin ottaa se vähän erilaisen asenteen (kärjistäen: pakko alkaa lumenpudottajasi että saa rahaa --> koittaa pudottaa lumet maahan sulan muotoon, tai pitää parsia lapsen villasukka, tekee kissan mallisen paikan sukkiin, tai tekee vaikka salaattia, asettelee ainekset huolella, ei vaan tumppaa kulhoon jne.)
--> Se luovuus, tai miksi sitä haluaakin sanoa, on koko ajan läsnä, ei vaan siinä hetkessä kun tyhjä kangas on edessä tai kynä maalaileee sanoja paperille.
Vierailija kirjoitti:
Mitä teki näyttelijä Ville Haapasalo?
Kun ei päässyt elokuvan tekoon Venäjälle, hän alkoi paistaa hatsapureja eikä jäänyt kirvestä heiluttelemaan ja vinkumaan!
Esimerkkiä muille.
Pienituloiset eivät ostele Villen hatsapureja, kun omat tulot ovat pudonneet. Ostajakunta koostuu niistä, joille on tärkeää ostaa jotain julkkiksilta.
Vierailija kirjoitti:
Taidemaalareista omalla työllään elää noin 1 %. Toinen leipätyö on siten välttämättömyys. Toivoisin, että tämä kerrottaisiin kaikille niille uniikeille lumihiutaleille, jotka elättelevät haaveita taiteilijan ammatista.
Kyllähän tämä minullekin, uniikille taiteella itsensä elättävälle lumihiutaleelle kerrottiin. Onneksi en uskonut eikä vanhempani painostaneet. Sain rauhassa keskittyä taideopintoihin, eikä koskaan ole tarvinnut tehdä muuta töitä. Kovaa työtä tämä on, mutta hyvin palkitsevaa.
Mutta lytätkäähän toki lahjakkaita ihmisiä, onhan se ikävää kun toisilla on rahkeita menestyä.
Oma kokemukseni perustuva neuvoni on, että tee täysillä se mihin ryhdyt. Voihan sitä sitten vanhempana kouluttautua uudelleen jos homma ei luista.
Minun äitini ryhtyi itsensä vain taiteellaan elättäväksi sinä keväänä, kun viimeinen sisarukseni kirjoitti ylioppilaaksi, lasten kanssa täytyy olla hiukan enemmän puskuria. Hänellä ei ole koskaan ollut epäilystäkään, siitä, etteikö kuvataide olisi hänen kutsumuksensa teini-iästä lähtien (hänen vnhempansa toivoivat hänestä arkkitehtia, hän kun oli hyvä sekä matematiikassa että piirustuksessa), mutta tottuivat sitten kyllä ajatukseen. Hän on opettanut minulle esimerkksi sen epämukavan totuuden että taiteilijalle kaikki on materiaalia.
Taiteen tekeminen on normaalia elämää siinä missä mikä tahansa muu oleminen, hyvin harvassa ovat ne taiteilijat, jotka ovat voineet heittäytyä sen varaan, että joku muu, puoliso tai mesenaatti, hoitaa kaikki heidän kontaktinsa muuhun todellisuuteen. Jo sen mesenaatin etsiminen ja pitäminen vaatii koko lailla muutakin kuin kutsumusta.
Se on totta ettei edes kova työ takaa menestystä, toisin kuin monella muulla alalla, henkisesti palkitsevaa se voi olla, vaikka olisit kuuluisa vain Ruotsinpyhtäällä.