On asioita, joita ei voi terapiassa käsitellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun juttu on niin että nämä sinun ongelma ap ei ole mitään rakettitiedettä. Ne on kenelle tahansa ketjujasi lukevalle ilmiselviä, sitten kun aletaan tosissaan vääntämän äidistäsi jne. Olet varmasti huomannut itsekin, että asetelma on säännönmukaisesti se että vastaajat on yleensä samaa mieltä siitä mitä pitäisi tapahtua, ja sinä olet ainoana sitä mieltä että niiden asioiden vatvominen mitä vatvot on sinulle hyväksi ja parantaa mielenterveyttäsi. Ei siinä kovin kummoista terapeuttia tarvita ymmärtämään mikä menee vikaan, kun kuka tahansa netissä roikkuva tavis näkee kilometrien päähän mikä on vikana.

No kyllä ne on. KUKAAN ei ole maininnut minulle nätisti ja minun puolellani ollen, että kärsisin äitini luomista sokeista pisteistä, niistähän yleensä vain SYYTETÄÄN minua, aivan kuin olisi vlintani. Joten kyllä tämä sinullekin on täyttä rakettitiedettä, et ole edes tällaista asiaa ikinä oivaltanut.

Ap

Ap, olet kirjoitellut samoja asioita jo vuosia etenemättä piiruakaan eteenpäin äitisi syyttelystä. Viisi vuotta sitten tai miten kauan siitä nyt jo onkin, sinulle mainittiin varmasti satoja kertoja nätisti ihan kaikki mahdollinen. Mutta kun se valuu kuin hanhen selästä ja seuraavana päivänä olet taas huutamassa kuinka äitisi pitäisi ratkaista sinun mt-ongelmasti muuttumalla toisenlaiseksi ihmiseksi.

Sinussa on viisautta sisimmässäsi. Nyt vaan pitäisi löytää niitä keinoja, joilla saat sen käyttöösi. Joka tapauksessa prosessi voi edetä syvemmillä tasoilla, vaikka äkkiä katsomalla näyttäisi, ettei edistystä ole tapahtunut. Älä luovuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun juttu on niin että nämä sinun ongelma ap ei ole mitään rakettitiedettä. Ne on kenelle tahansa ketjujasi lukevalle ilmiselviä, sitten kun aletaan tosissaan vääntämän äidistäsi jne. Olet varmasti huomannut itsekin, että asetelma on säännönmukaisesti se että vastaajat on yleensä samaa mieltä siitä mitä pitäisi tapahtua, ja sinä olet ainoana sitä mieltä että niiden asioiden vatvominen mitä vatvot on sinulle hyväksi ja parantaa mielenterveyttäsi. Ei siinä kovin kummoista terapeuttia tarvita ymmärtämään mikä menee vikaan, kun kuka tahansa netissä roikkuva tavis näkee kilometrien päähän mikä on vikana.

Mielestäni kyse ei ole siitä, onko ap oikeassa vai väärässä tai ovatko kommentoijat oikeassa tai väärässä. Kyse on pikemminkin siitä, että jos ihminen on jäänyt psyykkisesti jumiin tällaiseen ajatuskuvioon ja tilanteeseen, niin siitä ei ole mitään hyötyä, jos hänelle kerrotaan yhä uudestaan, että vatvominen pitäisi lopettaa. Ongelman ytimessä on se, ettei ihminen osaa omin voimin sitä lopettaa, ja juuri siihen terapia auttaa. Täytyy vain löytää hyvä terapeutti. -ohis

Varmasti näin, mutta pointti olikin enemmän se että ap:llä on käsitys ettei kukaan terapeutti ole ymmärtänyt mikä hänellä on ongelmana koska kaikki ovat niin ammattitaidottomia. No en usko ettei ole ymmärtänyt ja en usko että kaikki ovat olleet ihan totaalisen surkeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä terapeuteille pahaa halua. Mutta heidänkin olisi syytä lopettaa opettamasta juurikin teidän kaltaisillenne maallikoille, että terapia auttaa aina, ja kaikki on aina kiinni asiakkaasta. Ottaisivat isomman vastuun siitä, että saavat tuloksia. Eli jos tuloksia ei saatu, HE olivat silloin vajaita auttajina, EI KOSKAAN asiakas. Jos asiakas on siis erittäin motivoitunut saamaan apua, muttei saa.

Ap

Et tainnut sisäistää aiempaa kirjoittamaani. Kyllä, terapeuteissa on viisaita, tyhmiä, keskinkertaisia, huonoja, hyviä, loistavia, empaattisia jne jne. Ihan kaikkea löytyy. On motivoituneita ja niitä, jotka kuvittelevat tietävänsä asiakasta paremmin ja niitä, joita ei edes kiinnosta. Sitten on vielä henkilökemia asiakkaan kanssa. Siinä on terapeutin osuus.

Mutta jos sinä itse piilottelet asioita ja tuot niitä esille eri tavalla kuin tunnet ja ajattelet niin myös sinä olet asiakkaana huono. Onhan terapeuteillakin parempia ja huonompia asiakkaita. 

En minä piilottele! Sä et ymmärrä. Kyse on TRAUMASTA, etkö tajua? Jos mä en piilottelisi raivoani ja suistaisi sen kaiken terapeutin päälle, miten ajattelet, että tilanne etenisi?

Ap

Ap

Raivo (suuttumus) on sekundaarinen tunne. Se kätkee alleen tärkeitä asioita. Mieti, miksi olet niin suunnattoman vihainen ja mitä todellisuudessa haluaisit elämästäsi seuraavaksi, esim vuoden päästä, vIiden vuoden päästä. Sinun pitää itse tehdä työ, terapeutti on vain tukemassa prosessissa ja luotsaamassa sinua prosessissasi.

Minista tämän sokea piste -asian olisi voinut kertoa minulle jo saapuessani ulko-ovelta vaikka ekana kertana narsismia tuntevassa terapiasssani. Hiukan liioitellen. Kai nyt luulisi olevan olemassa jokin narsistivanhemman lapsen tyypilliset häiriöt ohjaus, josta voidaan nostaa esille lapselle synnytetyt tai lapseen jääneet sokeat pisteet? Tai yleensäkin voisiko olla jokin vikalista, josta voisi tsekata, että olisiko tämä asia jotain, mikä resonoi tulijan problematiikkaan?

Mutta ei. Tyhmänä siinä kerron asioitani ja terppa nyökyttelee tai sanoo joo. Ja sanoihan hän välillä muutakin ja AUTTOI, mutta sisimpääni ja ytimeen ei päässyt kiinni ei millään. 4 vuotta kävin.

Jos terapeuttikin oikein kunnioittaa tulijan kipeitä kohtia, niin eihän siinä sitten asiat etene. Niitä pitää alkaa vasaroida hajalle asiakkaan kanssa! Kun siis on narsistivanhemman uhri kyseessä, joka jo tietää, ettei ole itse syypää siihen, miten häntä kohdeltiin. Tai ainakin itselle ois auttamut se, että kipeitä kohtia skannataan!

Ap

Jos potilas tunnustaa murhan niin viekö terapeutti sen eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

Saman polun olen kulkenut itsekin, ja sen tärkein oivallus oli se ettei vanhemman syyttelyllä voita yhtään mitään. Vastaus ei löydy muistoista tai siitä kenen syy mikäkin on, vaan siitä että opetellaan miten tunteita käsitellään nykyhetkessä kun ne nousevat syystä tai toisesta pintaan. On ihan sama kenen syy ne ovat. Tunne ja karmea olotila nousevat psyykestä, ja sitten on erilaisia keinoja opetella pärjäämään niiden kanssa. Tämän voi tehdä ilman että hetkeäkään miettii kuka teki mitä ja kenen syy. Toki on mukava saada empatiaa ja käsitellä niitä asioita ja muistoja terapeutin kanssa, mutta paraneminen voi tapahtua vaikkei onnistuisi kaivamaan itsestään yhtään järjellistä muistoa tai keksisi kenen syytä kaikki on.

Itse olen päätynyt samaan lopputulokseen mutta vähän eri reittiä. Ehkä kyseessä on luonne/persoonaerot, mutta koin itse hyvin voimakkaasti, että minun on saatava haukkua ongelmien aiheuttajia (vanhemmat, fyysinen psyykkinen seks uaalinen väkivalta), minun on saatava purkaa aggre ssiiviset ajatukseni heihin. Ei niin, että he olisivat läsnä tietenkään, mutta terapiaistunnoissa kahdestaan terapeutin kanssa. Siitä oli minulle paljon apua, ja terapeuttini piti huolen siitä, ettei se kestänyt liian pitkään ja että en jäänyt siihen jumiin. Minun oli ensin saatava 100-prosenttisesti kokea, että vika on heidän, ei minun (lapset syyttävät usein itseään ihan kaikesta). Sen jälkeen pääsin eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä terapeuteille pahaa halua. Mutta heidänkin olisi syytä lopettaa opettamasta juurikin teidän kaltaisillenne maallikoille, että terapia auttaa aina, ja kaikki on aina kiinni asiakkaasta. Ottaisivat isomman vastuun siitä, että saavat tuloksia. Eli jos tuloksia ei saatu, HE olivat silloin vajaita auttajina, EI KOSKAAN asiakas. Jos asiakas on siis erittäin motivoitunut saamaan apua, muttei saa.

Ap

Et tainnut sisäistää aiempaa kirjoittamaani. Kyllä, terapeuteissa on viisaita, tyhmiä, keskinkertaisia, huonoja, hyviä, loistavia, empaattisia jne jne. Ihan kaikkea löytyy. On motivoituneita ja niitä, jotka kuvittelevat tietävänsä asiakasta paremmin ja niitä, joita ei edes kiinnosta. Sitten on vielä henkilökemia asiakkaan kanssa. Siinä on terapeutin osuus.

Mutta jos sinä itse piilottelet asioita ja tuot niitä esille eri tavalla kuin tunnet ja ajattelet niin myös sinä olet asiakkaana huono. Onhan terapeuteillakin parempia ja huonompia asiakkaita. 

En minä piilottele! Sä et ymmärrä. Kyse on TRAUMASTA, etkö tajua? Jos mä en piilottelisi raivoani ja suistaisi sen kaiken terapeutin päälle, miten ajattelet, että tilanne etenisi?

Ap

Ap

Raivo (suuttumus) on sekundaarinen tunne. Se kätkee alleen tärkeitä asioita. Mieti, miksi olet niin suunnattoman vihainen ja mitä todellisuudessa haluaisit elämästäsi seuraavaksi, esim vuoden päästä, vIiden vuoden päästä. Sinun pitää itse tehdä työ, terapeutti on vain tukemassa prosessissa ja luotsaamassa sinua prosessissasi.

Höpö höpö. Aivan sama, mitä minä haluan todellisuudessa elämässäni seuraavaksi. Miten sä luulet sen terapiaprosessia eteenpäin auttavan?

Miten se avaa siihen sen, että mulla on sokeita pisteitä vaikka muille jakaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

-Jos jollakin ihmisellä on tarvetta terapiaan, tai oireilee psyykkisesti ei tarkoita kyllä sitä, että olisi jotenkin psyykkisesti keskeneräinen, tai lapsen tasolla. Kuulostaa psykiatrian vanhan ja ajasta jälkeen jääneen lääketieteen väärältä oppikirjan sanomisilta. Ja stereotypiseltä ja asenteelliselta ajattelulta.

Ei kaukana rasistisesta ajattelusta.

Ihminen voi oireilla ja sairastua monista eri syistä. Liiallisesta stressistä, vähäisestä levosta ja epärealistista odotuksista oman jaksamisen ja tekemänsä työn suhteen. Ihminen saattaa todella tehdä aivan liikaa töitä. Ja saa esim. burnoutin.  Samoin ihmissuhdeongelmat voivat vaikuttaa kuormittavasti. Kyse on enemmän kyseessä olevan ihmisen persoonaan ja luonteeseen liittyvistä asioista. Samoin siitä, miten hyvin kykenee ratkomaan ongelmia. Joskus ihminen ei vain itse ja yksin näe sitä, miten ratkaista ongelmia.

Lapsuuden aikaisilla tapahtumilla ja kehityksellä on toki paljonkin merkitystä ihmisen tunne-elämän kannalta ja tunteiden säätelyn kohdalla. Mutta ihmiselle tulevat ongelmat eivät todellakaan tarkoita sitä, että ihminen olisi jäänyt henkisesti lapsen tasolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä terapeuteille pahaa halua. Mutta heidänkin olisi syytä lopettaa opettamasta juurikin teidän kaltaisillenne maallikoille, että terapia auttaa aina, ja kaikki on aina kiinni asiakkaasta. Ottaisivat isomman vastuun siitä, että saavat tuloksia. Eli jos tuloksia ei saatu, HE olivat silloin vajaita auttajina, EI KOSKAAN asiakas. Jos asiakas on siis erittäin motivoitunut saamaan apua, muttei saa.

Ap

Et tainnut sisäistää aiempaa kirjoittamaani. Kyllä, terapeuteissa on viisaita, tyhmiä, keskinkertaisia, huonoja, hyviä, loistavia, empaattisia jne jne. Ihan kaikkea löytyy. On motivoituneita ja niitä, jotka kuvittelevat tietävänsä asiakasta paremmin ja niitä, joita ei edes kiinnosta. Sitten on vielä henkilökemia asiakkaan kanssa. Siinä on terapeutin osuus.

Mutta jos sinä itse piilottelet asioita ja tuot niitä esille eri tavalla kuin tunnet ja ajattelet niin myös sinä olet asiakkaana huono. Onhan terapeuteillakin parempia ja huonompia asiakkaita. 

En minä piilottele! Sä et ymmärrä. Kyse on TRAUMASTA, etkö tajua? Jos mä en piilottelisi raivoani ja suistaisi sen kaiken terapeutin päälle, miten ajattelet, että tilanne etenisi?

Ap

Ap

Raivo (suuttumus) on sekundaarinen tunne. Se kätkee alleen tärkeitä asioita. Mieti, miksi olet niin suunnattoman vihainen ja mitä todellisuudessa haluaisit elämästäsi seuraavaksi, esim vuoden päästä, vIiden vuoden päästä. Sinun pitää itse tehdä työ, terapeutti on vain tukemassa prosessissa ja luotsaamassa sinua prosessissasi.

Kyllä se traumaterapiassa on aika primaarinen tunne. Mieti mieksi olet niin suunnattoman vihainen? Miten olisi esim. vuosia kestänyt väkivalta? Mielestäni validi syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

Saman polun olen kulkenut itsekin, ja sen tärkein oivallus oli se ettei vanhemman syyttelyllä voita yhtään mitään. Vastaus ei löydy muistoista tai siitä kenen syy mikäkin on, vaan siitä että opetellaan miten tunteita käsitellään nykyhetkessä kun ne nousevat syystä tai toisesta pintaan. On ihan sama kenen syy ne ovat. Tunne ja karmea olotila nousevat psyykestä, ja sitten on erilaisia keinoja opetella pärjäämään niiden kanssa. Tämän voi tehdä ilman että hetkeäkään miettii kuka teki mitä ja kenen syy. Toki on mukava saada empatiaa ja käsitellä niitä asioita ja muistoja terapeutin kanssa, mutta paraneminen voi tapahtua vaikkei onnistuisi kaivamaan itsestään yhtään järjellistä muistoa tai keksisi kenen syytä kaikki on.

Itse olen päätynyt samaan lopputulokseen mutta vähän eri reittiä. Ehkä kyseessä on luonne/persoonaerot, mutta koin itse hyvin voimakkaasti, että minun on saatava haukkua ongelmien aiheuttajia (vanhemmat, fyysinen psyykkinen seks uaalinen väkivalta), minun on saatava purkaa aggre ssiiviset ajatukseni heihin. Ei niin, että he olisivat läsnä tietenkään, mutta terapiaistunnoissa kahdestaan terapeutin kanssa. Siitä oli minulle paljon apua, ja terapeuttini piti huolen siitä, ettei se kestänyt liian pitkään ja että en jäänyt siihen jumiin. Minun oli ensin saatava 100-prosenttisesti kokea, että vika on heidän, ei minun (lapset syyttävät usein itseään ihan kaikesta). Sen jälkeen pääsin eteenpäin.

Juuri näin. Mutta kun se ei ole itsellä vielä käynnistynyt 😢

Ei hiisi, ohiksena, täällähän on ilosta itkevä naama: 🥲

Mutta siis nyt menin eteenpäin taas tänään, en ole tietoisesti koskaan aikaisemmin käsittänyt sitä, että mulla on sokeita pisteitä. Voitto!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun juttu on niin että nämä sinun ongelma ap ei ole mitään rakettitiedettä. Ne on kenelle tahansa ketjujasi lukevalle ilmiselviä, sitten kun aletaan tosissaan vääntämän äidistäsi jne. Olet varmasti huomannut itsekin, että asetelma on säännönmukaisesti se että vastaajat on yleensä samaa mieltä siitä mitä pitäisi tapahtua, ja sinä olet ainoana sitä mieltä että niiden asioiden vatvominen mitä vatvot on sinulle hyväksi ja parantaa mielenterveyttäsi. Ei siinä kovin kummoista terapeuttia tarvita ymmärtämään mikä menee vikaan, kun kuka tahansa netissä roikkuva tavis näkee kilometrien päähän mikä on vikana.

Mielestäni kyse ei ole siitä, onko ap oikeassa vai väärässä tai ovatko kommentoijat oikeassa tai väärässä. Kyse on pikemminkin siitä, että jos ihminen on jäänyt psyykkisesti jumiin tällaiseen ajatuskuvioon ja tilanteeseen, niin siitä ei ole mitään hyötyä, jos hänelle kerrotaan yhä uudestaan, että vatvominen pitäisi lopettaa. Ongelman ytimessä on se, ettei ihminen osaa omin voimin sitä lopettaa, ja juuri siihen terapia auttaa. Täytyy vain löytää hyvä terapeutti. -ohis

Varmasti näin, mutta pointti olikin enemmän se että ap:llä on käsitys ettei kukaan terapeutti ole ymmärtänyt mikä hänellä on ongelmana koska kaikki ovat niin ammattitaidottomia. No en usko ettei ole ymmärtänyt ja en usko että kaikki ovat olleet ihan totaalisen surkeita.

Varmaan jotain tällaista. Kyllä niitä hyviäkin on, voin omasta kokemuksestani sanoa. Mutta jos on huono tuuri tai asuu pienellä paikkakunnalla, voi ennen pitkää muodostua sellainen mielipide, että kaikkihan ne ovat ihan p*skoja

Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja lapsuudessa koettuihin vääryyksiin:

https://mielenihmeet.fi/lapsuudessa-karsitty-vakivalta-jattaa-jalkia-ai…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

Saman polun olen kulkenut itsekin, ja sen tärkein oivallus oli se ettei vanhemman syyttelyllä voita yhtään mitään. Vastaus ei löydy muistoista tai siitä kenen syy mikäkin on, vaan siitä että opetellaan miten tunteita käsitellään nykyhetkessä kun ne nousevat syystä tai toisesta pintaan. On ihan sama kenen syy ne ovat. Tunne ja karmea olotila nousevat psyykestä, ja sitten on erilaisia keinoja opetella pärjäämään niiden kanssa. Tämän voi tehdä ilman että hetkeäkään miettii kuka teki mitä ja kenen syy. Toki on mukava saada empatiaa ja käsitellä niitä asioita ja muistoja terapeutin kanssa, mutta paraneminen voi tapahtua vaikkei onnistuisi kaivamaan itsestään yhtään järjellistä muistoa tai keksisi kenen syytä kaikki on.

Itse olen päätynyt samaan lopputulokseen mutta vähän eri reittiä. Ehkä kyseessä on luonne/persoonaerot, mutta koin itse hyvin voimakkaasti, että minun on saatava haukkua ongelmien aiheuttajia (vanhemmat, fyysinen psyykkinen seks uaalinen väkivalta), minun on saatava purkaa aggre ssiiviset ajatukseni heihin. Ei niin, että he olisivat läsnä tietenkään, mutta terapiaistunnoissa kahdestaan terapeutin kanssa. Siitä oli minulle paljon apua, ja terapeuttini piti huolen siitä, ettei se kestänyt liian pitkään ja että en jäänyt siihen jumiin. Minun oli ensin saatava 100-prosenttisesti kokea, että vika on heidän, ei minun (lapset syyttävät usein itseään ihan kaikesta). Sen jälkeen pääsin eteenpäin.

Tätä ap on tehnyt jo vuosia. Haukkunut täällä äitiään mitä rumimmin ja vihannut välillä suoraa huutoa ja keksinyt keinoja miten kostaa hänelle. Ei tunnu johtavan mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun juttu on niin että nämä sinun ongelma ap ei ole mitään rakettitiedettä. Ne on kenelle tahansa ketjujasi lukevalle ilmiselviä, sitten kun aletaan tosissaan vääntämän äidistäsi jne. Olet varmasti huomannut itsekin, että asetelma on säännönmukaisesti se että vastaajat on yleensä samaa mieltä siitä mitä pitäisi tapahtua, ja sinä olet ainoana sitä mieltä että niiden asioiden vatvominen mitä vatvot on sinulle hyväksi ja parantaa mielenterveyttäsi. Ei siinä kovin kummoista terapeuttia tarvita ymmärtämään mikä menee vikaan, kun kuka tahansa netissä roikkuva tavis näkee kilometrien päähän mikä on vikana.

Mielestäni kyse ei ole siitä, onko ap oikeassa vai väärässä tai ovatko kommentoijat oikeassa tai väärässä. Kyse on pikemminkin siitä, että jos ihminen on jäänyt psyykkisesti jumiin tällaiseen ajatuskuvioon ja tilanteeseen, niin siitä ei ole mitään hyötyä, jos hänelle kerrotaan yhä uudestaan, että vatvominen pitäisi lopettaa. Ongelman ytimessä on se, ettei ihminen osaa omin voimin sitä lopettaa, ja juuri siihen terapia auttaa. Täytyy vain löytää hyvä terapeutti. -ohis

Varmasti näin, mutta pointti olikin enemmän se että ap:llä on käsitys ettei kukaan terapeutti ole ymmärtänyt mikä hänellä on ongelmana koska kaikki ovat niin ammattitaidottomia. No en usko ettei ole ymmärtänyt ja en usko että kaikki ovat olleet ihan totaalisen surkeita.

Pitäähän sitä vähän provosoidakin, varsinkin, kun ketjuun tulee aina, olitpa miten asiallinen tahansa aloituksessa, sellaisia huutelijoita, joista sinussa on taas syy. Eli jos haluaa ihan asiallisesti pohtia sitä, että miksei terapia edisty, niin ei saa rauhassa siitäkään keskustella. Kun vastus onkin, että itsessäsi on syy.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

-Jos jollakin ihmisellä on tarvetta terapiaan, tai oireilee psyykkisesti ei tarkoita kyllä sitä, että olisi jotenkin psyykkisesti keskeneräinen, tai lapsen tasolla. Kuulostaa psykiatrian vanhan ja ajasta jälkeen jääneen lääketieteen väärältä oppikirjan sanomisilta. Ja stereotypiseltä ja asenteelliselta ajattelulta.

Ei kaukana rasistisesta ajattelusta.

Ihminen voi oireilla ja sairastua monista eri syistä. Liiallisesta stressistä, vähäisestä levosta ja epärealistista odotuksista oman jaksamisen ja tekemänsä työn suhteen. Ihminen saattaa todella tehdä aivan liikaa töitä. Ja saa esim. burnoutin.  Samoin ihmissuhdeongelmat voivat vaikuttaa kuormittavasti. Kyse on enemmän kyseessä olevan ihmisen persoonaan ja luonteeseen liittyvistä asioista. Samoin siitä, miten hyvin kykenee ratkomaan ongelmia. Joskus ihminen ei vain itse ja yksin näe sitä, miten ratkaista ongelmia.

Lapsuuden aikaisilla tapahtumilla ja kehityksellä on toki paljonkin merkitystä ihmisen tunne-elämän kannalta ja tunteiden säätelyn kohdalla. Mutta ihmiselle tulevat ongelmat eivät todellakaan tarkoita sitä, että ihminen olisi jäänyt henkisesti lapsen tasolle.

Rauhoituhan nyt. Ei tuo ollut mikään rotuopillinen lausunto vaan kerroin, mitä nämä ihmiset itse omasta tilanteestaan kertoivat. He käyttivät juuri näitä termejä, ja näiden ajatusten kautta he myös etenivät toipumisessaan. Olen hyvin tietoinen siitä, että kaikki ihmiset eivät tarvitse terapiaa, mutta en myöskään niin väittänyt. Puhuin psyykkisesti hajalla olevista osastohoitopotilaista ja kerroin, että meille oli toisistamme apua vertaistuellisessa mielessä. Jos se on rasismia, niin huh huh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niiden sokeiden pisteiden tilalla on sen narsistin siihen luomaa p*skaa. Jotain, mitä uhri EI OLE, mutta uhri ei sitä tiedä, koska jos hän on narsistivanhemman uhri, hänellä ei koskaan ole ollut vapautta olla itsensä! Siinä kohdassa. Tajutkaa nyt jo s**tanan vastaanvänkyttäjät!

Ap

Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Sen ymmärtää jokainen, joka on kasvanut samanlaisissa olosuhteissa. Lapsen oma identiteetti ei pääse kasvamaan ollenkaan samalla tavalla tuossa tilanteessa verrattuna siihen, että on tasapainoinen ja onnellinen, rakastava lapsuus. Kesken jäänyt identiteetti on täynnä noita mainitsemiasi sokeita pisteitä, eikä niille pysty tekemään omin voimin mitään, koska niitä varten ei ole lapsuudessa kehittynyt riittäviä psyykkisiä työkaluja.

Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olin aikoinaan.

Aaaah, ihanaa, kohtalotoveri!!!!!

🙂😢😊 jos ois ilosta itkevä hymiö, laittaisin sen.

Ap

Uskoin monta vuotta, että olin ainoa, joka on "näin sekaisin". Kärsin kovasti siitä, että ainoat ohjeet ja neuvot olivat tyyliin, "lopeta se äidistäsi jauhaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni". Sitähän minä yritin tehdä, vuodesta toiseen, mutta menin aina vain huonompaan kuntoon psyykkisesti.

Monen terapiavuoden lisäksi historiastani löytyy myös monta osastohoitojaksoa. Osastoilla ja ryhmäterapioissa tajusin, että minunlaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti keskeneräisiä. He ovat jääneet tietyillä psyykkisillä osa-alueilla lapsen tasolle, koska mieleltään sairas tai alkoholistivanhempi on sanoillaan ja toiminnoillaan estänyt lapsen normaalin psyykkisen kasvun ja kehityksen. Lähes aina nämä ihmiset kertoivat, että vanhemmalla oli narsistisia piirteitä ja/tai heillä oli epävakaa persoonallisuushäiriö.

En luonnollisestikaan tuntenut hyvää mieltä siitä, että muutkin voivat pahoin, mutta sain voimaa siitä, että tajusin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Että on muitakin, jotka ovat vuosia/vuosikymmeniä yrittäneet "unohtaa menneisyyden ja ryhdistäytyä" siinä onnistumatta, koska heillä ei ole ollut sellaisia psyykkisiä valmiuksia, joita näiden "neuvojen" antajilla itsellään on.

Saman polun olen kulkenut itsekin, ja sen tärkein oivallus oli se ettei vanhemman syyttelyllä voita yhtään mitään. Vastaus ei löydy muistoista tai siitä kenen syy mikäkin on, vaan siitä että opetellaan miten tunteita käsitellään nykyhetkessä kun ne nousevat syystä tai toisesta pintaan. On ihan sama kenen syy ne ovat. Tunne ja karmea olotila nousevat psyykestä, ja sitten on erilaisia keinoja opetella pärjäämään niiden kanssa. Tämän voi tehdä ilman että hetkeäkään miettii kuka teki mitä ja kenen syy. Toki on mukava saada empatiaa ja käsitellä niitä asioita ja muistoja terapeutin kanssa, mutta paraneminen voi tapahtua vaikkei onnistuisi kaivamaan itsestään yhtään järjellistä muistoa tai keksisi kenen syytä kaikki on.

Itse olen päätynyt samaan lopputulokseen mutta vähän eri reittiä. Ehkä kyseessä on luonne/persoonaerot, mutta koin itse hyvin voimakkaasti, että minun on saatava haukkua ongelmien aiheuttajia (vanhemmat, fyysinen psyykkinen seks uaalinen väkivalta), minun on saatava purkaa aggre ssiiviset ajatukseni heihin. Ei niin, että he olisivat läsnä tietenkään, mutta terapiaistunnoissa kahdestaan terapeutin kanssa. Siitä oli minulle paljon apua, ja terapeuttini piti huolen siitä, ettei se kestänyt liian pitkään ja että en jäänyt siihen jumiin. Minun oli ensin saatava 100-prosenttisesti kokea, että vika on heidän, ei minun (lapset syyttävät usein itseään ihan kaikesta). Sen jälkeen pääsin eteenpäin.

Juuri näin. Mutta kun se ei ole itsellä vielä käynnistynyt 😢

Ei hiisi, ohiksena, täällähän on ilosta itkevä naama: 🥲

Mutta siis nyt menin eteenpäin taas tänään, en ole tietoisesti koskaan aikaisemmin käsittänyt sitä, että mulla on sokeita pisteitä. Voitto!

Ap

Hyvä! Tästä se lähtee! Onnea matkaan! 👍

Vierailija kirjoitti:

Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja lapsuudessa koettuihin vääryyksiin:

https://mielenihmeet.fi/lapsuudessa-karsitty-vakivalta-jattaa-jalkia-ai…

Paitsi että ap:llä ei ole käsittääkseni ollut mitään fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan suhteenkin ollaan huuli pyöreinä, kun ap:n kuvailemat vääryydet on säännönmukaisesti ihan normaalia elämää. Itse uskon että osa ongelmaa on siinä että ap:llä on erityislapsi ja hän itsekin on luultavasti kirjolla jotenkin. Hänen äitinsä ei ole osannut toimia erityislapsen kanssa aikanaan, ja  näin luultavasti melko tavallisesta äidistä on muodostunut ap:n mielessä hirvittävä mörkö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä siitä mustasta hu9neesta, eli jos olisin tehnyt niin kuin terapeutti ehdotti, olisi narsistinen äitini saanut siitä taas yhden syyn naurekella minulle ja pitää pilkkanaan. Eli jos ilkeästi ajatellaan, niin hän olisi narsistisena saanut taas uhrin toimimaan niin, että voi itse katsella minua pitkin nenänvarttaan ja pilkata.

Kun siis ilmeisesti itsekin jollain tasolla tajusi, että on huolissaan minusta. Niin sen sijaan, että osaisi tukea ja olla hyvä jatkaa sitä pahaa, mikä minut saikin voimaan pahoin. Mutta pelastaa itsensä siitä syyllistymästä, koska ”mähän siinä olin ihan mahdoton ja naurettava”.

Näin tekee narsistinen vanhempi.

Missä ammattiauttajan apu uhrille?

Ap

Ratkaisu ei ole muuttaa äitiäsi toiseksi ihmiseksi ja vatvoa loputtomiin vuosikymmeniä vanhoja tapahtumia, vaan johdatella sinut aikuisten maailmaan jossa on ihan sama mitkä äitisi mielipiteet ovat.

Mä en näkisi ihan aikuiseksi sellaista suhtautumista, että ”on aivan sama” mitkä äitini mielipiteet ovat. Aikuista suhtautumista olisi se, etteivät ne vaikuta itseen, mutta että asia ei todellakaan ole ”aivan sama” ja ihmetys siitä, miten kukaan on voinut koskaan kohdella omaa lastaan olisi edelleen läsnä ja myös huoli ja suru siitä, että miten pahoin sellainen ihminen mahtaakaan voida. Ja näidenkin käsittely, erityisesti surun. On todella lapsellista nakella niskojaan, kuten sä teet. Se osoittaa, että trauman siemen on edelleen sinussa 🙂 Pieni uhri.

Ap

Voitko ihan rehellisesti nyt sanoa ettei äitisi mielipiteet vaikuta sinuun, kun koko elämäsi pyörii äitisi ympärillä. Mun täytyy nyt mennä, mutta tämä ketju on taas kerran sitä samaa miksi terapiasi ei ole onnistunut eikä tule onnistumaankaan ilman isoa paradigman muutosta. Käytät kaiken aikasi tekemisiesi ja vanhojen ajatusmalliesi oikeuttamiseen ja pönkittämiseen, sen sijaan että yrittäisit tuoda systeemiisi uusia ajatus-ja käyttäytymismalleja.

No en voi, enkä ole niin sanonutkaan. Sanoin vain, että mikään ”ihan sama” ei ole minun tavoitteeni, koska se ei ole mitään aitoa asioista irti pääsyä ja vapautumista, vaan epälkypsää niskojen nakkelua.

Ap

Ja siis koen, että äitini käytös siellä taustalla nimenomaan vaikuttaa siinäkin, kun en voisi oikein kuvitellakaan arvostelevani terapeuteille heitä. Eli jospa tämmöinen ois sen terapiaan tulleen oletus, että se ammattiauttaja korjaa? Se kun on se terapeutti siinä? ...vai millälailla se on ajateltu, että ihmiset, joilla on vaikeuksia, saisivat apua?

Eli varmaan tervettä olisi kyetä tuollaiseenkin kohtaamiseen, sen jälkeen terapian tarve olisi taas isoilta osin pienentynyt.

Koska oppisi uskaltamaan kohdata ihmisiä samalla tavalla omassa elämässään muutenkin ja se parantaisi omaa minäkuvaa ja sitä omaa elämää. No, ammatti-ihmiset, miksi oletatte, että traumainen parantaa omat ongelmansa? Mihin SINUA, osaamaton ammattilainen tarvitaan?

Ap

Terapeutti on apuna ja ohjaa oikeaan suuntaan, mutta itse se työ pitää tehdä. Terapeutti ei voi väkisin saada muutosta aikaan, jos asiakas vastustaa sitä.

Ei näin, vai sokeuttako sinne terapeutin huoneeseen ollaan tultu tuijottamaan? Miten olisi, jos se ammatti-ihminen kartoittaisi kohdat, joissa asiakas ei tunne itseään ja käsittelisi ne?

Ap

Ei hän voi niitä käsitellä sinun puolestasi, ainoastaan antaa keinoja niiden käsittelyyn. Mutta oletko ajatellut, että juuri ne saattaisivat olla sokeita pisteitäsi, joista olet ollut eri mieltä terapeuttisi kanssa ja hän on koittanut ohjata sinua ratkaisemaan ne? En tiedä onko niin, mutta kannattaa miettiä voisiko niin olla.

Pointti EI OLE se, että hän näkee sokeat pisteeni vaan pointti on se, ETTÄ JOS HAVAITSEE SELLAISIA OLEVAN a) kertoo asian minulle. Se on oleellista, kukaan ei voi väittää millään järkevillä perusteilla, että jos havaitsee sellaisia, niistä on ammattitaitoista vaieta. Toisekseen b) hänen pitäisi, mikäli nyt oletetaan, ettei näe aihetta kertoa siitä minulle osata kuitenkin vapauttaa minut niiden vallasta. Miten tämä tehdään niin, etten ole mukana siinä saaneena tietää, että sokea piste pitää minua vankinaan?

Ap

Jäin nyt miettimään, että käytetäänkö terapiassa termiä sokea piste vai puhutaanko niistä jollain muulla tavalla. Minusta kyllä kuulostaa siltä, että tiedostat aika hyvin, mistä ongelmasi johtuvat. Nyt vain pitäisi saada ratkaistua se, miten ne eivät enää vaikuttaisi elämääsi. Toivottavasti tämän psykiatrisi kanssa saat käsiteltyä asioita. Jos terapiaan menet, niin etsi rauhassa sellainen, jonka kanssa ns. kemiat kohtaa. En tiedä onko yleinen käytäntö, mutta ainakin eräs tuttuni taisi käydä muutaman luona ilmaisella tutustumiskäynnillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun juttu on niin että nämä sinun ongelma ap ei ole mitään rakettitiedettä. Ne on kenelle tahansa ketjujasi lukevalle ilmiselviä, sitten kun aletaan tosissaan vääntämän äidistäsi jne. Olet varmasti huomannut itsekin, että asetelma on säännönmukaisesti se että vastaajat on yleensä samaa mieltä siitä mitä pitäisi tapahtua, ja sinä olet ainoana sitä mieltä että niiden asioiden vatvominen mitä vatvot on sinulle hyväksi ja parantaa mielenterveyttäsi. Ei siinä kovin kummoista terapeuttia tarvita ymmärtämään mikä menee vikaan, kun kuka tahansa netissä roikkuva tavis näkee kilometrien päähän mikä on vikana.

Mielestäni kyse ei ole siitä, onko ap oikeassa vai väärässä tai ovatko kommentoijat oikeassa tai väärässä. Kyse on pikemminkin siitä, että jos ihminen on jäänyt psyykkisesti jumiin tällaiseen ajatuskuvioon ja tilanteeseen, niin siitä ei ole mitään hyötyä, jos hänelle kerrotaan yhä uudestaan, että vatvominen pitäisi lopettaa. Ongelman ytimessä on se, ettei ihminen osaa omin voimin sitä lopettaa, ja juuri siihen terapia auttaa. Täytyy vain löytää hyvä terapeutti. -ohis

Varmasti näin, mutta pointti olikin enemmän se että ap:llä on käsitys ettei kukaan terapeutti ole ymmärtänyt mikä hänellä on ongelmana koska kaikki ovat niin ammattitaidottomia. No en usko ettei ole ymmärtänyt ja en usko että kaikki ovat olleet ihan totaalisen surkeita.

Varmaan jotain tällaista. Kyllä niitä hyviäkin on, voin omasta kokemuksestani sanoa. Mutta jos on huono tuuri tai asuu pienellä paikkakunnalla, voi ennen pitkää muodostua sellainen mielipide, että kaikkihan ne ovat ihan p*skoja

Mä voin tavallaan ajatella, että olen itse aika vaativa terapoitava – ilmeisesti, mitä ihmettelen, koska monellahan on ainakin elämä paljon pahemmin sekaisin, kuin mulla, joten jos siitä jotain päättelee, voisi kuvitella, että niiden vaikeimpien tapausten auttaminen on todella haastavaa, ja mä olen ihan piece of cake.

Ja kun sitten huomaan, että en ole sellaista apua saanut, ettei palstallakin joku räkisi naamalle, jos puhun jostain, niin en ole kyllä tyytyväinen.

Mutta ilmeisesti pitää päätellä, että ne, joiden elämä on ihan sekaisin, eivät lähdekään terapioihin tai muuten autettavaksi päästyään, että se elämä olisi aikanaan mielettömän hyvää, kuten mä haluan. Mulla on korkeat vaatimukset myös.

Ja siis ammattiAUTTAJAN luulisi ymmärtävän että mulla on psyykessäni ja persoonassani paljon sokeita pisteitä ja kyenneen auttamaan korjailemaan tilanteen. Mutta ei ole tapahtunut, koska olen hyvin arka joiltain osin.

Ap