Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan totaalisen loppu uusperhekuvioon
15.02.2021 |
Tämä henkinen loppuunpalaminen tuli itselleni ihan täytenä yllätyksenä. Lähdin tähän mukaan naiivisti ja sinisilmäisesti osaamatta ajatella, että jonain päivänä silloin hyvältä tuntunut asia kääntyisikin tuntumaan pahalta ja ahdistavalta.
Olen siis itse lapseton ja miehen lapsi asuu vuoroviikoin meillä ja äidillään. Tässä jo muutama vuosi menty näin ihan hyvin, mutta vasta viimeisen vuoden aikana lapsen meilläolo ja tänne tuleminen on alkanut ahdistamaan kovasti. Huomaan, etten tunne mitään tuota lasta kohtaan. En mitään.. ärsytystä lähinnä. En jaksa huolehtia lapsesta ja hänen asioistaan. Tuntuu kuin joka toinen viikko meille tulisi vieras ihminen viikoksi kylään ja rasitun tästä kovasti. Viikot, kun hän on pois ovat helpottavia ja hyviä.
En luonnollisesti näistä tunteista ole puhunut muille. Mutta onko kohtalotovereita täällä? Että ensin hyvältä tuntunut voi kääntyä näin päälaelleen?
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Lapset kärsii muutenkin näiden itsekkäiden vanhempien uuskuvioista, vaihdetaan kumppania kuin sukkaa, sitten ap:n kaltaiset viitsii vinkua, et lapsi ärsyttää!
Ap ei kyllä vinkunut että lapsi ärsyttää. Projisoit omaa vihaasi ap:hen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso peiliin, tuskin lapsikaan on sinua halunnut. Ja olisit tyytyväinen että on lapsi. Itsellä miehen lapset aikuisia ja käytös sen mukaista. Tytärpuoli yrittää olla iskän tyttöä ja kaikesta käytöksestä näkee ettei hyväksy perheeseen mutta olettaa että minä olisin kiinostunut hänen vauvastaan ja olisin aina vahtimassa.
Olisin paljon onnellisempi jos miehen lapset olisivat pieniä. Pystyisi luomaan jonkun siteen ja kiintymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Voi olla, että jos yhteenmuutto olisi oikeasti toteunut, se romantisoitu kuvitelma olisi karissut.
Pointtina ehkä enemmän se, ettei ne lapset sinällään sitä uusioperhettä tai elämän jatkumista pelkää ja osa voi toivoakin.
Tottakai kaikissa perheissä voi olla vaikka minkälaisia ongelmia ja elämien yhteensovittaminen on välillä hankalaa. Mutta ei siitä kenenkään lapsen elämä ole mennyt pilalle.
Mistä sinä sen tiedät? Monet ovat täälläkin aikuisina kertoneet kuinka lapsuuden uusperhe oli heille helvetti. Mutta onhan se varmaan mukava ja kätevä tuolla lailla toisten kokemukset ohittaen puolustella (itselleen) sitä, että itsellä ei ole itsehillintää eikä selkärankaa seurustella eri asunnoissa asuen.
Ja yhtä monet ydinperhehelvetistä. Ja monet onnellisesta uusperheestä. Kyllä se on kyse niistä ihmisistä eikä siitä missä kukakin asuu.
Itse mieluusti seurustelisin eri asunnosta käsin, mutta mies ja lapsi halusivat asua yhdessä, niin tein kompromissin. Vaikka on tämä välillä haastavaa, mutta en omia lapsia halua, niin ihanaa saada kokea tällaistakin elämää.
Aina kun luen näitä juttuja niin olen niin kiitollinen miehestäni, joka on isäpuoli nyt jo aikuisille lapsilleni. Toinen oli vieläpä erityislapsi ja koetteli nuorempana kovastikin hermojamme. Miehenikin hermostui välillä, mutta jaksoi silti tehdä parhaansa, että uusperheemme toimisi. Nykyään aikuiset lapset tapaavat meitä mielellään viikottain ja mieheni auttaa heitä remontti- ym arjen pikkuasioissa aivan kuin he olisivat hänen omia lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Voi olla, että jos yhteenmuutto olisi oikeasti toteunut, se romantisoitu kuvitelma olisi karissut.
Pointtina ehkä enemmän se, ettei ne lapset sinällään sitä uusioperhettä tai elämän jatkumista pelkää ja osa voi toivoakin.
Tottakai kaikissa perheissä voi olla vaikka minkälaisia ongelmia ja elämien yhteensovittaminen on välillä hankalaa. Mutta ei siitä kenenkään lapsen elämä ole mennyt pilalle.
Mistä sinä sen tiedät? Monet ovat täälläkin aikuisina kertoneet kuinka lapsuuden uusperhe oli heille helvetti. Mutta onhan se varmaan mukava ja kätevä tuolla lailla toisten kokemukset ohittaen puolustella (itselleen) sitä, että itsellä ei ole itsehillintää eikä selkärankaa seurustella eri asunnoissa asuen.
Ja yhtä monet ydinperhehelvetistä. Ja monet onnellisesta uusperheestä. Kyllä se on kyse niistä ihmisistä eikä siitä missä kukakin asuu.
Itse mieluusti seurustelisin eri asunnosta käsin, mutta mies ja lapsi halusivat asua yhdessä, niin tein kompromissin. Vaikka on tämä välillä haastavaa, mutta en omia lapsia halua, niin ihanaa saada kokea tällaistakin elämää.
On selvää että uusperheet kohtaavat enemmän ongelmia kuin ydinperheet, vaikka molemmissa voi haasteita olla. Eroon päätyminen em. perhemalleissa on myös ihan eri luokkaa.
Tiedän hyvin, miltä sinusta tuntuu. Olen paininut samojen ajatusten kanssa jo vuosia, vaikka minulla on myös omia lapsia. Välillä helpottaa ja tunnen olevamme perhe, mutta sieltä se ahdistus sitten taas jostain kurkottaa päätään. Lapsessa ei ole mitään vikaa vaan tämä on minun oma kamppailuni tunteitteni kanssa. Tunnen välillä eläväni puolinaista elämää, jossa joulu ja lomat ovat täynnä ahdistusta. Lasta en syytä missään nimessä ja kannan surua omista tunteistani. Et siis ole yksin ja nämä negatiiviset kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa. Monesti ne tulevat niiden ihmisten suusta, jotka eivät elä uusperheessä. Voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi vaan, mutta lapsettomana (Tai jos omat lapset ovat jo (lähes) aikuisia) uusperheen perustaminen on kuin pask*aan astuisi. Ihan sen lapsettoman henkilön ja lasten parhaaksi olisi, jos kumpikin asuisi omissa asunnoissaan. Voihan sitä tavata tiheästi vaikka ei asuisikaan yhdessä.
Jos vaikka mietit itseäsi kun olit esim. 11-16-vuotias, niin minun mielestäni ainakin olisi ollut kauheaa, jos joku mies olisi muuttanut minun kotiini.
Mistä sinä sen tiedät? Monet ovat täälläkin aikuisina kertoneet kuinka lapsuuden uusperhe oli heille helvetti. Mutta onhan se varmaan mukava ja kätevä tuolla lailla toisten kokemukset ohittaen puolustella (itselleen) sitä, että itsellä ei ole itsehillintää eikä selkärankaa seurustella eri asunnoissa asuen.