Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan totaalisen loppu uusperhekuvioon
15.02.2021 |
Tämä henkinen loppuunpalaminen tuli itselleni ihan täytenä yllätyksenä. Lähdin tähän mukaan naiivisti ja sinisilmäisesti osaamatta ajatella, että jonain päivänä silloin hyvältä tuntunut asia kääntyisikin tuntumaan pahalta ja ahdistavalta.
Olen siis itse lapseton ja miehen lapsi asuu vuoroviikoin meillä ja äidillään. Tässä jo muutama vuosi menty näin ihan hyvin, mutta vasta viimeisen vuoden aikana lapsen meilläolo ja tänne tuleminen on alkanut ahdistamaan kovasti. Huomaan, etten tunne mitään tuota lasta kohtaan. En mitään.. ärsytystä lähinnä. En jaksa huolehtia lapsesta ja hänen asioistaan. Tuntuu kuin joka toinen viikko meille tulisi vieras ihminen viikoksi kylään ja rasitun tästä kovasti. Viikot, kun hän on pois ovat helpottavia ja hyviä.
En luonnollisesti näistä tunteista ole puhunut muille. Mutta onko kohtalotovereita täällä? Että ensin hyvältä tuntunut voi kääntyä näin päälaelleen?
Kommentit (69)
Oletko se lasten satujen paha äitipuoli, joka aiheuttaa lapselle ikuiset traumat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä uusperhe kuvio tuo muka on?
Kerro se ap.
Sulla ei ole lapsia, eikä lapsi asu teillä.
Tuota ei todellakaan voi kutsua miksikään uusperheeksi.
Olet hölmö.
Luulen, että olet myös keksinyt koko aloituksen.
Jatkan vielä, kun täällä näköjään ydinperheelliset kommentoivat.
Miehelläni oli kaksi tytärtä, jotka olivat luonteeltaan erilaiset. Toisesta tyttärestä pidin, toisesta en, eikä hänkään minusta. Tässä kohtaa voi todeta, että vaikeampi tytär oli vaikeampi tapaus jopa äidilleen, ja muutenkin luulen että hänellä oli joku ongelma tai olisi pitänyt olla diagnoosi.
Molempien kanssa olen nyt aikuisena ok väleissä, mutta vain siihen toiseen tyttäreen on lämpimiä suojelevia tunteita.
Kyse ei siis ollut minun kykenemättömyydestäni vanhemmuuteen, tai omista traumoistani. Ihmiset ovat erilaisia, ja kun äitiys ei ole auttamassa, kaikkiin lapsiin ei synny vanhemmuussuhdetta tai edes kaveruutta. Nyt kun olen itse vanhempi, ymmärrän asian vielä useammalta kannalta.
11
Ymmärrän hyvin ap:ta. Toisen lapsi harvoin on niin rakas ja läheinen kuin oma. Tämä on ikävä tosiasia. Varmasti syntyy hyviä ja rakastaviakin suhteita uusperheissä, mutta ei se ihan helppoa ja päivänselvää ole. Lapsen kiukuttelu ja narina ja valitus on normaalia ja siihen ärsyyntyminenkin on välillä normaalia, mutta omaltaan jaksaa enemmän kuin vieraalta. Varsinkin, jos ei ole omia lapsia entuudestaan, ei välttämättä ymmärrä, mitä kaikkea lapsiperhearki vaatii. Rakkauden alkuhuumassa ajattelee, että lapsi menee siinä sivussa myös, mutta kun arki tulee eteen, se ei olekaan niin helppoa. Ei turhaan sanota, että "on otettava koko paketti".
Kuka tahansa vieras ihminen omassa kodissa pitkiä aikoja alkaa ärsyttämään iästä riippumatta. Harvan kaverinkaan kanssa synkkaa niin hyvin, että yhdessä asuminen toimisi pitkän päälle. On ymmärrettävää, että uusperhe on stressaavaa sekä vanhemmille että lapsille, joiden on sidettävä vanhempien uusia puolisoita ja joilla voi olla ihan vastaavia ajatuksia.
Kymmenen pisteen kysymys on se, miten siitä arjesta saisi toimivaa ja sellaista, että kenenkään ei tarvitsisi olla ärsyyntynyt ja stressaantunut. Siihen en osaa vastata.
Hanki oma asunto, vietätte aikaa yhdessä lapsettomalla viikolla.
Siis jos olet vela. Jos haluat lapsia, kannattanee vaihtaa miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani erosivat, kun olin lapsi. Olisi ollut han hirveää ensinnäkin vuoroasua, saati että niissä "kodeissa" olisi asunut muitakin aikuisia ja lapsia, jotka eivät olisi olleet minulle rakkaita. Olen tosi kiitollinen, että sain asua yhdessä kodissa äitini ja siskoni kanssa. Nyt olen itse eroamassa ja ikimaailmassa en tekisi lapsilleni sitä, että perustaisin uusperheen. Kun lapseni ovat aomillaan, on minulla kaikki maailman aika deittailla.
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu tuohan on tuttua jokaiselle. Itse huomasin jossain vaiheessa etten välttämättä tarvitse ketään, pärjään yksinkin. Koko uusi parisuhde olikin omaa lähesriippuvuutta. Nykyisin liikaa toitotetaan yksinäisyyden haitallisuudesta, voi elää yksin hyvää tasapainoista elämää.
Me päätettiin miehen kanssa asua erillään siihen asti kunnes lapset ovat isoja. Lasten elämä ei muutu, eikä tule turhaa uusperhestressiä kenellekään. Vanhemmat hoitavat kasvatuksen. Minä olen joskus mukana isän naisystävänä, mutta isäviikolla lapsilla isän jakamaton huomio yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia en pidäkään hyvänä ideana eroja ja uusperheitä.
Koska huonossa suhteessa onkin niin paljon positiivisia puolia sekä vanhempien että lapsen osalta?
Vierailija kirjoitti:
Olen edelleen sitä mieltä että lapsia pitäisi tehdä vasta pitkässä liitossa ja kun ollaan naimisissa. Varmasti olisi eroperheitä silloinkin mutta huomattavasti vähemmän.
No ei se aina noin mene. Me mieheni kanssa tutustuttiin nuorina +20v, seurusteltiin lyhyt aika (2kk) ja tulin raskaaksi. No eipä muuta, kun mentiin naimisiin sen ajan (70-luku) tavan mukaan. Yhdessä ollaan edelleen ja perhekin on jo kasvanut sekä lapsilla että lapsenlapsilla. Eroa ei ole missään vaiheessa mietitty. En tiedä olisko asia parannut miettimällä?
Useat tuttuni myös, jotka menivät naimisiin 70-luvulla ovat naimisissa edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on aina ollut outoa, miksi kumppanin lapsi ei herätä lämpimiä tunteita. Hänessä on kuitenkin puolet samoja geenejä kuin sillä rakkaalla kumppanillakin, joten voisi kuvitella, että lapsesta löytyisi myös samoja rakastettavia piirteitä kuin kumppanistakin ja lapsi tuntuisi siksi tutulta ja rakkaalta, niin kuin isänsä tai äitinsäkin.
Lapsi kasvaa nopeesti. Mitäpä sitä nyt toisen/toisten lapsen suhteen pitäisikään tuntea. Jos et tunne, niin et tunne, mutta ei siitä masentua tarvitse. Ja ei kai lapsi nyt sinun voimia vie. kai hänen kuuluisi paremminkin isänsä valvottavana olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ajattelee asiaa lapsen kannalta, on aika outo tilanne se, että yhtäkkiä kotona on uusi aikuinen ja mahdollisesti uusia sisaruksia. Onhan heihin yleensä tutustuttu jo ennen yhteenmuuttoa, mutta ainakaan itse en ihan helposti avaudu vieraille ja kestää todella kauan ottaa uusi ihminen todella läheiseksi, jolle voi kertoa ihan kaiken. Jos sitten kotona on ollut tapana vaikkapa illallispöydässä ja saunan lauteilla jutella päivän asiat ja harmitukset ja ilot ja surut, lapsi voi kokea, että ei olekaan enää mahdollisuutta samalla tavalla jutella vanhempien kanssa, koska paikalla on "vieraita", joiden kuullen ei ehkä kehtaa tai halua ihan kaikkea kertoa. Vaikka vieras aikuinen kokisi, että minulle voi puhua mitä vaan, lapsi ei välttämättä koe näin. Ei ole ihme, jos tällainen tilanne sitten purkautuu kiukutteluna ja hankalana käytöksenä.
Hankkikaa omat asunnot. Mies hoitaa omassa kodissa lapsensa joka toinen viikko. Ja joka toinen viikko olette yhdessä. Tuo systeemi on per seestä. Te tulette kärsimään tuossa kaikki. Ymmärrän sinua hyvin. Minulla on aikuiset lapset. Miehellä pieni. En jaksaisi miehen lapsen seuraa niin usein, kun se on isällään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia en pidäkään hyvänä ideana eroja ja uusperheitä.
Koska huonossa suhteessa onkin niin paljon positiivisia puolia sekä vanhempien että lapsen osalta?
Eihän huonon suhteen vaihtoehto ole uusperhe. Itse olen eronnut huonosta suhteesta, mutta en ole muodostanut uusperhettä. (Miksi ihmeessä olisinkaan, minullahan on jo perhe?) Seurustelen kyllä, mutta emme asu yhdessä ja mieheni tietää, että lapsi on minulle aina sijalla yksi.
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
Vierailija kirjoitti:
Me päätettiin miehen kanssa asua erillään siihen asti kunnes lapset ovat isoja. Lasten elämä ei muutu, eikä tule turhaa uusperhestressiä kenellekään. Vanhemmat hoitavat kasvatuksen. Minä olen joskus mukana isän naisystävänä, mutta isäviikolla lapsilla isän jakamaton huomio yleensä.
Näin toimivat aikuiset ihmiset, hienoa!
Vierailija kirjoitti:
Olen edelleen sitä mieltä että lapsia pitäisi tehdä vasta pitkässä liitossa ja kun ollaan naimisissa. Varmasti olisi eroperheitä silloinkin mutta huomattavasti vähemmän.
Olen eri mieltä. Kun on rauhaan ja menemiseen totuttu ja sit siihen tulee lapsi/lapset ja oma ikääntyminen niin huonosti käy.
Tuttavapiirissä järkyttäviä esimerkkejä. Hirveitä eroja.
Juu, taas tätä samaa paskaa, lapseton ja uusperhekuvio.
Kyllästyttävää porvoolaista typeryyttä.