Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan totaalisen loppu uusperhekuvioon
15.02.2021 |
Tämä henkinen loppuunpalaminen tuli itselleni ihan täytenä yllätyksenä. Lähdin tähän mukaan naiivisti ja sinisilmäisesti osaamatta ajatella, että jonain päivänä silloin hyvältä tuntunut asia kääntyisikin tuntumaan pahalta ja ahdistavalta.
Olen siis itse lapseton ja miehen lapsi asuu vuoroviikoin meillä ja äidillään. Tässä jo muutama vuosi menty näin ihan hyvin, mutta vasta viimeisen vuoden aikana lapsen meilläolo ja tänne tuleminen on alkanut ahdistamaan kovasti. Huomaan, etten tunne mitään tuota lasta kohtaan. En mitään.. ärsytystä lähinnä. En jaksa huolehtia lapsesta ja hänen asioistaan. Tuntuu kuin joka toinen viikko meille tulisi vieras ihminen viikoksi kylään ja rasitun tästä kovasti. Viikot, kun hän on pois ovat helpottavia ja hyviä.
En luonnollisesti näistä tunteista ole puhunut muille. Mutta onko kohtalotovereita täällä? Että ensin hyvältä tuntunut voi kääntyä näin päälaelleen?
Kommentit (69)
Itselläni kaksi lasta joka toinen viikko minulla ja joka toinen isällään. Neljä vuotta sitten tapasin elämäni rakkauden, joka vela. Alussa puhuttiin aiheesta paljon, toinen lapseni kun on vielä erityiskapsi ja vaatii paljon, että onko miehestä tähän kuvioon. Oli kuitenkin halukas jatkamaan kanssani tutustumista ja muutaman kuukauden jälkeen tapasi lapsetkin. Yhdessä oltu nyt ja rakkaus kukoistaa. Molemmilla omat kodit, mutta kun lapset on minulla niin asutaan minun kodissa ja kun lapset isällään, ollaan miehen kodissa. Ja välillä kun kaivataan omaa aikaa, niin on toinen asunto sitä varten. Lapset on suhtautuneet hyvin ja ottaneet miehen sujuvasti perheeseen, mies myös auttaa lapsiviikoilla minua jos tarvitsen lapsenvahtia. Ei ole ongelmia ollut, eikä lapset kyllä ikinä kärsi jos saavat lisää rakastavia aikuisia elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, nyt tulee ihan supersuositus just sulle: Auta Antti -podcastin toiseksi viimeinen jakso, "Perhe ja parisuhde". Jaksossa Antti erittäin hienosti selittää juuri tällaisen uusperhekuvion ja että miten siihen kannattaa suhtautua, jos ei tunne mitään puolison lapsia kohtaan. Itsellä ei radio suomen sivut tällä hetkellä soita jaksoja, mutta ehkä se jostain löytyy vielä. Mulla on sellainen kutina, että toi vois auttaa sua tosi paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.
Näinpä juuri. Yleensähän uusperheratkaisuun päädytään, koska aikuiset eivät osaa elää erillään, en ole ikinä kuullut, että lasten vuoksi jotkut olisivat muuttaneet yhteen.
Itseäni lapsettomana kauhistuttaa se ajatus, että jos ajatus yhteenmuuttamisesta konkretisoituu jossain vaiheessa, pitäisi muuttaa "jonkun toisen kotiin" eli sinne missä kumppani lapsineen nyt asuu. Kun haluaisin että aloitettaisiin tavallaan puhtaalta pöydältä eli uudessa yhteisessä kodissa. Kuitenkin ymmärrän, että lasten etu on tärkein, ja heille olisi varmasti parasta asua omassa lapsuudenkodissaan niin pitkään kun kotona ovat. Onneksi mulla ei ole mitään ongelmaa asua yksin, on ainakin kaikki just niinkuin itse tykkään.
Uusioperheet on vaikeita. Etenkin vaikeita ovat sellaiset kuviot, joissa toisella on jotenkin ylivoima lapsien määrässä tai lapsissa yleensä. Esimerkkejä on yhdestä hyvästä kuviosta, naisella on lapsi ja lapseton uusi mies on suhtautunut asiaan hyvin ja hienosti. Toisaalta, ei ole puutetta tilasta tai rahasta heillä.
Toinen kuvio, jossa miehellä enemmän lapsia ja nainen tottunut olemaan sen yhden kanssa. Ei onnistu millään kivuttomasti, kitkaa tulee väkisinkin. Toisen lapset ovat aina vääränlaisia, jäävät vieraiksi jos eivät ole sellaisia sosiaalisia tyyppejä jotka mielellään hakevat kontaktia. Teinit harvoin hakevat kontaktia muihin kuin omiin kavereihinsa. Sitten ongelmia on tiedossa vaikka perheessä olisikin tasamäärä lapsia kummallakin, jos ne ovat läsnä siellä koko ajan. Ei omaa rauhaa kellään missään. On tapauksia joissa mies (aikuiset lapset jo) huokailee kun naisen lapset vielä elävät kotonaan omaa elämäänsä kuten ovat aina tottuneet olemaan. Tietenkin nainen sanoo että kotiin saa tulla vaikka asuisikin jo omillaan.
Vaatii lehmän hermoja, vaatii sopeutumiskykyä. Kannattaa miettiä aika vakavasti miten se ryhmän dynamiikka menee, ja mitä sillä uusioperheellä saavutetaan sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useat naiset ovat saaneet lapsen huijaamalla miestä. Tekoripset, tekotissit, hiukset väriä täynnä ja tarkoin mietityt vastaukset viesteihin yms psykologisia keinoja käyttäen. Sitten kun luonne ja oikea nainen paljastunut näiden takaa niin tullut ero. Läheltä nähty monta tapausta. Olkaa ihmiset oikeita aitoja omia itsenne. Ei kaikkien pidä olla fitness bloggaajia.
Vierailija kirjoitti:
Useat naiset ovat saaneet lapsen huijaamalla miestä. Tekoripset, tekotissit, hiukset väriä täynnä ja tarkoin mietityt vastaukset viesteihin yms psykologisia keinoja käyttäen. Sitten kun luonne ja oikea nainen paljastunut näiden takaa niin tullut ero. Läheltä nähty monta tapausta. Olkaa ihmiset oikeita aitoja omia itsenne. Ei kaikkien pidä olla fitness bloggaajia.
Kuinka pitkään mies siis on seurustellut, ennen kuin on tajunnut, että rinnat, ripset ja hiusväri eivät ole aidot? Kuulostaa oudolta. Ja mitä väliä sillä on, jos rinnoissa on silikonia - jos mies on nimenomaan niistä viehättynyt? Koska kyllähän ne silikonirinnat kantajassaan ovat pysyvästi kiinni, toisin kuin se hiusväri?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.
Näinpä juuri. Yleensähän uusperheratkaisuun päädytään, koska aikuiset eivät osaa elää erillään, en ole ikinä kuullut, että lasten vuoksi jotkut olisivat muuttaneet yhteen.
Kyllä meillä lapsi kysyi minulta isän tyttöystävältä miksen muuta heidän kanssa, kun olivat muuttamassa. Ei silloin vielä muutettu, mutta jonkun ajan päästä. Oli se lohduttavaa tietää, ettei lapsi tätä ainakaan vastustanut. Nyt varmaan vastustaa, kun olen aika tiukkis joissain asioissa.
Minusta on vähän outo asenne täällä palstalla, ikään kuin lapset eivät olisi osa elämää, vaan joku mitä pitää suojella elämältä. Kaikkien elämässä tapahtuu muutoksia ja erilaisia juttuja, eivät ne lapset niistä mene rikki. Välillä on paha mieli ja siitä selvitään tukemalla lasta. Toki lapsen mielipide pitää ottaa huomioon päätöksiä tehdessä. Omat vanhempani ovat eronneet, molemmille tuli jossain vaiheessa uusia kumppaneita. Varsinkin äitini mies on minulle todella läheinen ihminen. Isän tyttöystävä ei niinkään tullut läheiseksi, mutta ei mitään negatiivisiä tunteita häntäkään kohtaan ole. Olin isälläni vain joka toinen viikonloppu, niin ei varmaan sen vuoksi ehtinyt suhde kehittyä.
Aloittajalle jaksamisia. Sanoit, että useamman vuoden olette jo asuneet yhdessä. Teetkö asioita lapsen kanssa usein kahdestaan? Otatko liikaa stressiä, että sinun pitää olla täydellinen? Miten lapsi suhtautuu sinuun?
Välillä varmasti tulee kausia, kun toinen ihminen koettelee hermoja. Se on ihan okei. Kannattaa miettiä sitä omaa roolia lapsen elämässä ja miten elämä muuttuu niillä viikoilla kun lapsi on paikalla. Ja miksi muuttuu? Minulle auttoi, kun tajusin ajatella asiaa, niin, että lapsikin on ihminen. Etten ajattele häntä vain lapsena, huollettavana, jonain mikä pitää hoitaa täydellisesti. Vaan oikeana ihmisenä, jolle voi sanoa myös omia ajatuksiaan, mutta niiden ei tarvitse olla samanlaisia. Toivottavasti joku sai kiinni tästä ajatuksesta. Samoin auttoi se, että tajusin ettei aina tarvitse tai voi olla täydellistä, ei ole täydellisen oikeaa tapaa hoitaa kasvatustilanteita.
Minulle tosin lapsi on hyvinkin rakas, mutta ymmärrän, ettei kiintymystä voi pakottaa. Muista myös, että kiintymys ei ole aina samanlaista kaikkiin ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.
Näinpä juuri. Yleensähän uusperheratkaisuun päädytään, koska aikuiset eivät osaa elää erillään, en ole ikinä kuullut, että lasten vuoksi jotkut olisivat muuttaneet yhteen.
Kyllä meillä lapsi kysyi minulta isän tyttöystävältä miksen muuta heidän kanssa, kun olivat muuttamassa. Ei silloin vielä muutettu, mutta jonkun ajan päästä. Oli se lohduttavaa tietää, ettei lapsi tätä ainakaan vastustanut. Nyt varmaan vastustaa, kun olen aika tiukkis joissain asioissa.
Minusta on vähän outo asenne täällä palstalla, ikään kuin lapset eivät olisi osa elämää, vaan joku mitä pitää suojella elämältä. Kaikkien elämässä tapahtuu muutoksia ja erilaisia juttuja, eivät ne lapset niistä mene rikki. Välillä on paha mieli ja siitä selvitään tukemalla lasta. Toki lapsen mielipide pitää ottaa huomioon päätöksiä tehdessä. Omat vanhempani ovat eronneet, molemmille tuli jossain vaiheessa uusia kumppaneita. Varsinkin äitini mies on minulle todella läheinen ihminen. Isän tyttöystävä ei niinkään tullut läheiseksi, mutta ei mitään negatiivisiä tunteita häntäkään kohtaan ole. Olin isälläni vain joka toinen viikonloppu, niin ei varmaan sen vuoksi ehtinyt suhde kehittyä.
Aloittajalle jaksamisia. Sanoit, että useamman vuoden olette jo asuneet yhdessä. Teetkö asioita lapsen kanssa usein kahdestaan? Otatko liikaa stressiä, että sinun pitää olla täydellinen? Miten lapsi suhtautuu sinuun?
Välillä varmasti tulee kausia, kun toinen ihminen koettelee hermoja. Se on ihan okei. Kannattaa miettiä sitä omaa roolia lapsen elämässä ja miten elämä muuttuu niillä viikoilla kun lapsi on paikalla. Ja miksi muuttuu? Minulle auttoi, kun tajusin ajatella asiaa, niin, että lapsikin on ihminen. Etten ajattele häntä vain lapsena, huollettavana, jonain mikä pitää hoitaa täydellisesti. Vaan oikeana ihmisenä, jolle voi sanoa myös omia ajatuksiaan, mutta niiden ei tarvitse olla samanlaisia. Toivottavasti joku sai kiinni tästä ajatuksesta. Samoin auttoi se, että tajusin ettei aina tarvitse tai voi olla täydellistä, ei ole täydellisen oikeaa tapaa hoitaa kasvatustilanteita.
Minulle tosin lapsi on hyvinkin rakas, mutta ymmärrän, ettei kiintymystä voi pakottaa. Muista myös, että kiintymys ei ole aina samanlaista kaikkiin ihmisiin.
Minusta taas on outoa ajatella, että jos ei halua muuttaa yhteen tai ei halua uusperhettä, että se tarkoittaisi sitä ettei näe lapsia osana omaa elämäänsä. Millä lailla muka seurustelu eri asunnoissa asuen on vähemmän elämää kuin uusperhe?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.
Näinpä juuri. Yleensähän uusperheratkaisuun päädytään, koska aikuiset eivät osaa elää erillään, en ole ikinä kuullut, että lasten vuoksi jotkut olisivat muuttaneet yhteen.
Kyllä meillä lapsi kysyi minulta isän tyttöystävältä miksen muuta heidän kanssa, kun olivat muuttamassa. Ei silloin vielä muutettu, mutta jonkun ajan päästä. Oli se lohduttavaa tietää, ettei lapsi tätä ainakaan vastustanut. Nyt varmaan vastustaa, kun olen aika tiukkis joissain asioissa.
Minusta on vähän outo asenne täällä palstalla, ikään kuin lapset eivät olisi osa elämää, vaan joku mitä pitää suojella elämältä. Kaikkien elämässä tapahtuu muutoksia ja erilaisia juttuja, eivät ne lapset niistä mene rikki. Välillä on paha mieli ja siitä selvitään tukemalla lasta. Toki lapsen mielipide pitää ottaa huomioon päätöksiä tehdessä. Omat vanhempani ovat eronneet, molemmille tuli jossain vaiheessa uusia kumppaneita. Varsinkin äitini mies on minulle todella läheinen ihminen. Isän tyttöystävä ei niinkään tullut läheiseksi, mutta ei mitään negatiivisiä tunteita häntäkään kohtaan ole. Olin isälläni vain joka toinen viikonloppu, niin ei varmaan sen vuoksi ehtinyt suhde kehittyä.
Aloittajalle jaksamisia. Sanoit, että useamman vuoden olette jo asuneet yhdessä. Teetkö asioita lapsen kanssa usein kahdestaan? Otatko liikaa stressiä, että sinun pitää olla täydellinen? Miten lapsi suhtautuu sinuun?
Välillä varmasti tulee kausia, kun toinen ihminen koettelee hermoja. Se on ihan okei. Kannattaa miettiä sitä omaa roolia lapsen elämässä ja miten elämä muuttuu niillä viikoilla kun lapsi on paikalla. Ja miksi muuttuu? Minulle auttoi, kun tajusin ajatella asiaa, niin, että lapsikin on ihminen. Etten ajattele häntä vain lapsena, huollettavana, jonain mikä pitää hoitaa täydellisesti. Vaan oikeana ihmisenä, jolle voi sanoa myös omia ajatuksiaan, mutta niiden ei tarvitse olla samanlaisia. Toivottavasti joku sai kiinni tästä ajatuksesta. Samoin auttoi se, että tajusin ettei aina tarvitse tai voi olla täydellistä, ei ole täydellisen oikeaa tapaa hoitaa kasvatustilanteita.
Minulle tosin lapsi on hyvinkin rakas, mutta ymmärrän, ettei kiintymystä voi pakottaa. Muista myös, että kiintymys ei ole aina samanlaista kaikkiin ihmisiin.Minusta taas on outoa ajatella, että jos ei halua muuttaa yhteen tai ei halua uusperhettä, että se tarkoittaisi sitä ettei näe lapsia osana omaa elämäänsä. Millä lailla muka seurustelu eri asunnoissa asuen on vähemmän elämää kuin uusperhe?
Monessa kommentissa on, ettei ala seurustella ennen kuin lapset on muuttaneet pois. Tai pakota lasta elämään uusperhearkea. Ihan kuin se, että talossa asuu useampi ihminen rikkoisi sen lapsen tai muutto pilaisi lapsen elämän. Tai oma elämä voisi alkaa vasta kun lapset on muutaneet kotoa. Ikään kuin kaikki ratkaisut elämässä tehtäisiin lapsen puolesta, ilman, että lasta edes kuunnellaan. Koska olen vanhempi, nyt marttyyrinä uhraan kaiken lapsen puolesta. Vaikka oikeasti lapsen mielestä voisi olla kiva asua kaikki yhdessä tai, että äiti vähän relaisi ja kävisi joskus treffeillä. Sitä tarkoitin tuolla kommentilla.
Tietysti, jos lapsi vastustaa henkeen ja vereen ajatusta muutosta uusperheeseen tai inhoaa uutta kumppania, niin sekin pitää ottaa huomioon. Siis niin, että lapset on osa sitä elämää ja perhettä, eikä joku mitä suojellaan elämältä, vaikka yritetään suojella pahoilta jutuilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö voisi asia erillään ja olla vain ne lapsettomat viikot yhdessä samassa osoitteessa, ja lapsettomilla viikoilla voisi sitten nähdä joinain päivinä, viettää ehkä joitain öitä yhdessä, mutta olla myös erillään (etenkin silloin pääsisi olemaan erillään, jos alkaa ärsyttää)?
No tällainen järjestelyhän se vasta osoittaisikin sille lapsiparalle, että se vanhemman uusi puoliso ei välitä sinusta pätkääkään.
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.
Näinpä juuri. Yleensähän uusperheratkaisuun päädytään, koska aikuiset eivät osaa elää erillään, en ole ikinä kuullut, että lasten vuoksi jotkut olisivat muuttaneet yhteen.
Kyllä meillä lapsi kysyi minulta isän tyttöystävältä miksen muuta heidän kanssa, kun olivat muuttamassa. Ei silloin vielä muutettu, mutta jonkun ajan päästä. Oli se lohduttavaa tietää, ettei lapsi tätä ainakaan vastustanut. Nyt varmaan vastustaa, kun olen aika tiukkis joissain asioissa.
Minusta on vähän outo asenne täällä palstalla, ikään kuin lapset eivät olisi osa elämää, vaan joku mitä pitää suojella elämältä. Kaikkien elämässä tapahtuu muutoksia ja erilaisia juttuja, eivät ne lapset niistä mene rikki. Välillä on paha mieli ja siitä selvitään tukemalla lasta. Toki lapsen mielipide pitää ottaa huomioon päätöksiä tehdessä. Omat vanhempani ovat eronneet, molemmille tuli jossain vaiheessa uusia kumppaneita. Varsinkin äitini mies on minulle todella läheinen ihminen. Isän tyttöystävä ei niinkään tullut läheiseksi, mutta ei mitään negatiivisiä tunteita häntäkään kohtaan ole. Olin isälläni vain joka toinen viikonloppu, niin ei varmaan sen vuoksi ehtinyt suhde kehittyä.
Aloittajalle jaksamisia. Sanoit, että useamman vuoden olette jo asuneet yhdessä. Teetkö asioita lapsen kanssa usein kahdestaan? Otatko liikaa stressiä, että sinun pitää olla täydellinen? Miten lapsi suhtautuu sinuun?
Välillä varmasti tulee kausia, kun toinen ihminen koettelee hermoja. Se on ihan okei. Kannattaa miettiä sitä omaa roolia lapsen elämässä ja miten elämä muuttuu niillä viikoilla kun lapsi on paikalla. Ja miksi muuttuu? Minulle auttoi, kun tajusin ajatella asiaa, niin, että lapsikin on ihminen. Etten ajattele häntä vain lapsena, huollettavana, jonain mikä pitää hoitaa täydellisesti. Vaan oikeana ihmisenä, jolle voi sanoa myös omia ajatuksiaan, mutta niiden ei tarvitse olla samanlaisia. Toivottavasti joku sai kiinni tästä ajatuksesta. Samoin auttoi se, että tajusin ettei aina tarvitse tai voi olla täydellistä, ei ole täydellisen oikeaa tapaa hoitaa kasvatustilanteita.
Minulle tosin lapsi on hyvinkin rakas, mutta ymmärrän, ettei kiintymystä voi pakottaa. Muista myös, että kiintymys ei ole aina samanlaista kaikkiin ihmisiin.Minusta taas on outoa ajatella, että jos ei halua muuttaa yhteen tai ei halua uusperhettä, että se tarkoittaisi sitä ettei näe lapsia osana omaa elämäänsä. Millä lailla muka seurustelu eri asunnoissa asuen on vähemmän elämää kuin uusperhe?
Monessa kommentissa on, ettei ala seurustella ennen kuin lapset on muuttaneet pois. Tai pakota lasta elämään uusperhearkea. Ihan kuin se, että talossa asuu useampi ihminen rikkoisi sen lapsen tai muutto pilaisi lapsen elämän. Tai oma elämä voisi alkaa vasta kun lapset on muutaneet kotoa. Ikään kuin kaikki ratkaisut elämässä tehtäisiin lapsen puolesta, ilman, että lasta edes kuunnellaan. Koska olen vanhempi, nyt marttyyrinä uhraan kaiken lapsen puolesta. Vaikka oikeasti lapsen mielestä voisi olla kiva asua kaikki yhdessä tai, että äiti vähän relaisi ja kävisi joskus treffeillä. Sitä tarkoitin tuolla kommentilla.
Tietysti, jos lapsi vastustaa henkeen ja vereen ajatusta muutosta uusperheeseen tai inhoaa uutta kumppania, niin sekin pitää ottaa huomioon. Siis niin, että lapset on osa sitä elämää ja perhettä, eikä joku mitä suojellaan elämältä, vaikka yritetään suojella pahoilta jutuilta.
Eihän ainoastaan seurustelu ole "omaa elämää". Esim. minä en halua muuttaa yhteen ainakaan niin kauan kuin lapset asuvat kotona, mutta en koe uhrautuneeni tai luopuneeni mistään. Päinvastoin: haluan elää tätä elämääni lasteni kanssa, tällä perhekokoonpanolla, mikä meillä on. Tämä on nimenomaan omaa elämääni - yhtä paljon kuin seurustelu kumppanini kanssa, joka asuu omassa osoitteessaan. En ajattele, että uusperheen perustaminen pilaisi lasteni elämän, mutta kyllähän se muuttaisi sen perusteellisesti - ja en pidä sitä muutosta tarpeellisena. Treffeillä olen toki käynyt ja löysinkin kumppanin, jonka kanssa seurustelen. Ja kaikenlaisia muitakin omia asioita minulla on, vaikka lasten kanssa kolmistaan asunkin.
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Kyllä minunkin kaverini kertoi, kuinka hänen poikansa oli joskus ikävuosina 11-12 huolissaan, kun äiti on yksin. Kaverini oli 7 vuotta sinkkuna, ja pojan ollessa 13 v löysi kumppanin. Poika oli ikionnellinen.
Uusperheessä tuli pientä kismaa pojan kanssa siivouksen tasosta, mutta ei sen kummempaa. Poika muutti omilleen 22 v.
Minäkin elän uusperheessä, jossa miehen tyttö kävi vain viikonloppuisin. Minun samanikäinen poikani asui koko ajan. He olivat ylimmät ystävykset, ja nyt aikuisena poikani sanoo tytön olevan ”bro”.
Tietty varmaan auttoi se, ettei tarvinnut joka päivä toista nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Voi olla, että jos yhteenmuutto olisi oikeasti toteunut, se romantisoitu kuvitelma olisi karissut.
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tällainen provoilu, jolla vaan kasvatetaan negatiivista asennetta uusperheitä vastaan. Moni ei uskalla deittailla yh-vanhempien kanssa, kun luulee sen olevan jotain kauheaa.
Niinhän se onkin. Tapailet aikuista ihmistä ja pian huomaat olevasi joku kasvattaja ja elättäjä myös taimelle jota et ole elämääsi halunnut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Kyllä minunkin kaverini kertoi, kuinka hänen poikansa oli joskus ikävuosina 11-12 huolissaan, kun äiti on yksin. Kaverini oli 7 vuotta sinkkuna, ja pojan ollessa 13 v löysi kumppanin. Poika oli ikionnellinen.
Uusperheessä tuli pientä kismaa pojan kanssa siivouksen tasosta, mutta ei sen kummempaa. Poika muutti omilleen 22 v.
Minäkin elän uusperheessä, jossa miehen tyttö kävi vain viikonloppuisin. Minun samanikäinen poikani asui koko ajan. He olivat ylimmät ystävykset, ja nyt aikuisena poikani sanoo tytön olevan ”bro”.
Tietty varmaan auttoi se, ettei tarvinnut joka päivä toista nähdä.
Kuulostaa vähän siltä, että lapsi kantaa aikuisen murheita, jos suree äitinsä sinkkuutta. Ja toisaalta, taas tässä tullaan siihen, että kyllähän se yksinäisyys poistuisi jo seurustellessa, ei ole pakko muuttaa yhteen. Vaikea uskoa, että mikään uusperhe muodostuisi noin mutkattomasti täysin vailla ongelmia ("vaan vähän kinaa siivouksesta"), kun aina edes kahden aikuisen yhteenmuutto ei suju niin yksinkertaisesti. Ehkä kaverisi ei vaan kertonutkaan sinulle ihan kaikkea, kun halusi tietysti antaa vaikutelman, miten helppoa ja sujuvaa kaikki, lapsikin ihan innoissaan uusperheestä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Kyllä minunkin kaverini kertoi, kuinka hänen poikansa oli joskus ikävuosina 11-12 huolissaan, kun äiti on yksin. Kaverini oli 7 vuotta sinkkuna, ja pojan ollessa 13 v löysi kumppanin. Poika oli ikionnellinen.
Uusperheessä tuli pientä kismaa pojan kanssa siivouksen tasosta, mutta ei sen kummempaa. Poika muutti omilleen 22 v.
Minäkin elän uusperheessä, jossa miehen tyttö kävi vain viikonloppuisin. Minun samanikäinen poikani asui koko ajan. He olivat ylimmät ystävykset, ja nyt aikuisena poikani sanoo tytön olevan ”bro”.
Tietty varmaan auttoi se, ettei tarvinnut joka päivä toista nähdä.Kuulostaa vähän siltä, että lapsi kantaa aikuisen murheita, jos suree äitinsä sinkkuutta. Ja toisaalta, taas tässä tullaan siihen, että kyllähän se yksinäisyys poistuisi jo seurustellessa, ei ole pakko muuttaa yhteen. Vaikea uskoa, että mikään uusperhe muodostuisi noin mutkattomasti täysin vailla ongelmia ("vaan vähän kinaa siivouksesta"), kun aina edes kahden aikuisen yhteenmuutto ei suju niin yksinkertaisesti. Ehkä kaverisi ei vaan kertonutkaan sinulle ihan kaikkea, kun halusi tietysti antaa vaikutelman, miten helppoa ja sujuvaa kaikki, lapsikin ihan innoissaan uusperheestä jne.
No, en tiedä kaverini yhteenmuutosta kaikkea, mutta omastani tiedän. Meillä on nyt 8 vuotta takana, ja tämä on ollut mutkatonta. Ehkä se johtuu siitä, että me kaikki osapuolet olemme aika mutkattomia. Emme ole nipottajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että kovin usein lapset nimenomaan haluaisivat uusperheen ja olisivat harmissaan, kun ihan vaan oman perheen kanssa joutuu asumaan.
Kyllä mä muistan lapsena yrittäneeni saada äidin seurustelemaan jonkun kanssa, kun silläkin oli lapsi ja sisko olisi ollut niiiiin kiva, tosin jos oli poikalapsi, niin ei olisi käynyt. Ja kaverin kanssa oltiin huolissaan, kun sen mutsi ei käynyt treffeillä, jos se ei saakaan koskaan uutta toista iskää ja sen mutsi kuolee onnettomana yksin.
Voi olla, että jos yhteenmuutto olisi oikeasti toteunut, se romantisoitu kuvitelma olisi karissut.
Pointtina ehkä enemmän se, ettei ne lapset sinällään sitä uusioperhettä tai elämän jatkumista pelkää ja osa voi toivoakin.
Tottakai kaikissa perheissä voi olla vaikka minkälaisia ongelmia ja elämien yhteensovittaminen on välillä hankalaa. Mutta ei siitä kenenkään lapsen elämä ole mennyt pilalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia en pidäkään hyvänä ideana eroja ja uusperheitä.
Erot on täysin ok, mutta uusperheet saatanasta ja ne pitäisi kieltää lailla.
Tämä on totta. Kyllä omassakin tuttavapiirissä on niitä, joiden olisi pitänyt erota jo aikaa sitten, etteivät lapset kärsisi enempää. Mutta uusperheet... Ei ikinä. En itseasiassa tunne ketään, joka olisi tyytyväinen uusperheellinen, nyt puhun siis omista kavereista tai sukulaisista. Niin ja olen itsekin eronnut, mutta en haluaisi koskaan uusperhettä
En tiedä. Olen itse kahden lapsen äiti ja seurustelen, mutta en halua muuttaa yhteen. Lapsiani ei tunnu ollenkaan vaivaavan se, että seurustelukumppanini ei ole jatkuvasti meillä, koska heistä on ihan kiva tehdä asioita keskenään ns. omalla porukalla. Kumppanini toki on tavannut heidät ja vietämme joskus aikaa yhdessä hänen ja lasten kanssa, mutta olen tiiviimmin hänen kanssaan niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään.
Minä olen ehkä siitä erilainen, etten halua muuttaa yhteen - tuskin haluan edes sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotona. Joten minulle uusperhe ei senkään vuoksi olisi vaihtoehto. Jotenkin vaikea kuvitella, että lapset kärsisivät henkisesti sen vuoksi, ettei vanhemman uusi kumppani muuta samaan kotiin - tai ettei muuteta uuteen asuntoon siksi, että perustetaan uusperhe. Kyllä ainakin omat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä kun asutaan heille rakkaaksi käyneessä kodissa eikä uusia asukkaita ole muuttanut tänne.