Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sellaisia ihmisiä, joille voitte puhua oikeasti ihan kaikesta?
14.02.2021 |
Elokuvissa ja kirjoissa puhutaan aina, että ystävät ja puoliso ovat sellaisia, joille voi kertoa mitä tahansa ja joille uskaltaa avautua ihan kaikesta. Ystävänpäivän Instagram-postausten perusteella kaikilla on tällaisia ihmisiä elämässään.
Itselläni on muutama läheinen ystävä, kaikista läheisin olen mieheni kanssa. Hänen seurassaan pystyn hassuttelemaan ja olemaan ihan oma itseni.... tavallaan.
Minulla on sellaisia asioita, joista en puhu kenellekään. En puolisolle, en äidille, en ystäville. Esimerkiksi syömishäiriöhistoriastani ja ruokakipuilustani en puhu kellekään, lemmikin menettämisestä itkut itkin miehen sylissä, mutten ikinä avannut sanallisesti sitä kaikkea surua mitä tunsin ja kävin läpi. Yleisesti kaikki synkemmät asiat, esimerkiksi lapsuuden epäkohdat ja muut pidän mielelläni itselläni.
Vedän tavallaan tiettyyn pisteeseen rajan, enkä tiedä johtuuko se siitä, etten luota lähipiiriini (että reagoisivat "oikein" tai kohtelisivat minua jatkossakin normaalisti) vai yksinkertaisesti siitä, etten vain osaa tai tunne luontevaksi paljastaa itsestäni kaikkea.
Huomaan itsessäni paljon välttelevän kiintymyssuhteen merkkejä, ja mietinkin, juontuuko tämä henkinen rajanvetoni jopa lapsuudesta saakka, vai eivätkö muutkaan oikeasti puhu ihan kaikesta.
Kommentit (71)
En ikinä koe voivani avautua mistä vain. Sellaista ihmistäkään ei ole aikoihin ollut, mutta vaikka olisikin niin en varmaan silti pystyisi. Luulen että joku välttelevä kiintymyssuhde on kyllä itsellänikin.
Joka tapauksessa nolottaakin avautua "liikaa" ja tuntuu, että ei kukaan voi ymmärtää asiaa jos ei itse sitä tunnetta tunne/ole kokenut jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole mitään sellaista kokemusta, että luottamukseni olisi petetty, koska en ole oikeastaan ikinä edes päässyt niin pitkälle. Olen aina pitänyt omat asiani ominani, vaikka muuten olenkin omalla tavallani avoin ja helposti lähestyttävä. Ei siis ole mitään kaunaa tai katkeruutta, mutta sellainen valmis ennakko-oletus, että eivät nuo kuitenkaan ymmärrä/kiinnostu.
Kuinkahan ikäpolviriippuvaisia tällaisen ketjun vastaukset ovat? Ehkä z-sukupolvi jakaa ystävilleen kaiken, kun tuntuvat somessakin jakavan ihan kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on opettanut, että keneenkään ei voi luottaa. Ei ole koskaan ollut ystävää, joka olisi pitänyt minun salaisuuksia omana tietonaan. Toisaalta kun tämä on paljastunut, niin itsekin olen kertonut heidän asiansa eteenpäin. Omille vanhemmille ja puolisolle voin puhua lähes kaikesta, mutta en aivan kaikesta.
Samoin. Joskus nuorempana avauduin seurustelukumppaneilleni esimerkiksi syömishäiriöstä ja muista todella kipeistä asioista. Eivät sitten pitäneet omana tietona ja juttuja vääristeltiin. Olen jopa kuullut, että yksi eksä, kun olin jotain asiaa hänelle itkenyt, oli myöhemmin naureskelleen kertonut tästä koko kaveriporukalleen. Jotenkin ihan kipeää esittää empaattista ja saada toinen puhumaan asioistaan, jotta voi myöhemmin selän takana nauraa ja levitellä niitä juttuja ympäriinsä.
Ei ole.
Aikoinaan puoliso oli sellainen, jonka luulin olevan niin hyvä ystävä - sen lisäksi, että hän oli rakastajani ja kumppani elämässä, siis niin luulin.
Hän olikin luotettavuus-, rehellisyys- ja uskollisuusrajoitteinen, joten ei todellisuudessa ollut oikeasti ystävä eikä mitään muutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä ei kuuntele, äidille pitää puhua kieli keskellä suuta ja "monen suodattimen läpi", miehelle ei voi ihan kaikesta puhua. Tytär on niin sosiaalisesti taitamaton, että saattaa puhua ohi suunsa, joten ei hänellekään voi puhua ihan kaikesta mitä ei halua yleiseen levitykseen. Ystäviä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on opettanut, että keneenkään ei voi luottaa. Ei ole koskaan ollut ystävää, joka olisi pitänyt minun salaisuuksia omana tietonaan. Toisaalta kun tämä on paljastunut, niin itsekin olen kertonut heidän asiansa eteenpäin. Omille vanhemmille ja puolisolle voin puhua lähes kaikesta, mutta en aivan kaikesta.
Minä taas luotan ihmisiin, pääasiassa. Kukaan ei tiedä kaikkea minusta ja asioistani, mutta erilailla rajatusti, läheisimmät tietävät minusta ja asioistani noin 90%, toiset toisesta kymmenestä prosentista ja toiset toisesta.
Ei kukaan läheiseni halua minulle pahaa, enkä minä kenellekään itselleni tärkeälle.
Toisinaan jaan asioita läheisteni kanssa, toisinaan ne liittyvät muihin läheisiin, ja luultavasti läheiseni tekevät samoin. Olen sen hyväksynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole.
Vaimoni kanssa voisin puhua melkein kaikista asioista mutten seksistä, en hänen kielteisistä puolistaan enkä myönteisistäkään tunteista häntä kohtaan.
Oma mies ja paras ystäväni, jota näen kyllä tosi harvoin koska asumme eri maissa. Luulin että olisi vielä yksi toinenkin ystävä mutta pari viikkoa sitten opin todella karvaasti ettei hän olekaan luottamukseni arvoinen.
Väittäisin että miehen ja parhaan ystävän kanssa voin puhua 99% kaikista asioista. Se yksi 1% on sitten sellaista etten sitä jaa kenenkään muun kuin itseni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla taitaa olla yksi ystävä josta tulisi helposti sanottua että hänelle voin kertoa kaikesta, mutta pahus vie, kyllä terapeutti vie tässä suhteessa vielä voiton hänestäkin.
Ystävät, sukulaiset, kaverit, kumppanit ja työkaverit ovat ihmisiä jotka toimivat omassa "roolissaan". Heidän ympärillään on toisaalta myös omanlaisensa "miinakentät": yhdelle jokin puheenaihe on super-arka, toiselle toinen jne. Kun yrittää kertoa jostain omasta arasta asiasta tietylle ihmiselle, hän torjuu puheenaiheen niin kovin sanoin että sattuu. Terapeutille voin avautua kaikesta ja päästä pohdiskeluissa eteenpäin.
Terapian ulkopuolisissa ihmissuhteissa olen oppinut valitsemaan puheenaiheet tarkkaan.
Ei ole. Etsiskelenkin nyt sopivaa terapeuttia, että pääsisin käsittelemään traumojani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Etsiskelenkin nyt sopivaa terapeuttia, että pääsisin käsittelemään traumojani.
En siis halua rasittaa läheisiäni ongelmillani, eikä olisi mielestäni reilua myöskään kaataa niitä heidän niskaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP jatkaa...
Muutama viikko sitten pyörittelin mielessäni erästä lapsuuteen liittyvää asiaa, joka vaivasi minua. Jostain syystä "puheripulissa" rupesin puhumaan sitä miehelleni, ja huomasin, että aloin yhtäkkiä puhumaan tosi nopeasti, suorastaan ravasin ajatuksesta toiseen ja kiirehdin jutun ennenaikaiseen loppuun. Tiivistin liikaa ja kuulostin mielestäni ihan tyhmältä, juuri sellaiselta tietäväiseltä keittiöpsykologilta joka katsoo asiaa vain mustavalkoisesti yhdeltä kantilta.
En tiedä johtuiko se siitä, että yritin saada asian ulos äkkiä ennen kuin ehdin pysäyttää itseni vai siitä, että halusin epämukavasta tilanteesta mahdollisimman äkkiä ulos toivoen, ettei mies saisi ajatuksestani kiinni.
Huomasin lopulta vähätteleväni väritteleväni asiaa, jota yritin kertoa ja lopulta totesin naurahtaen jotenkin niin, että 'ajattelen taas ihan liikaa'. Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat, mutta silti minulle ei jäänyt hyvä mieli siitä, että sain jakaa, vaan pikemminkin tuntui, että olin kaivertanut rintaani reiän, josta nyt näkyi läpi.
Minulla on 7 ystävää, joiden kanssa voin puhua ihan mistä vaan. Oman miehen kanssa ei ihan kaikki onnistu, hänellä on sen verran tuomitsevia piirteitä ja joissain asioissa vähän elämänkokemusta. Se on sääli. Minulla kesti 25-vuotiaaksi että uskalsin tuoda heikkouksiani esille ja luottaa muihin kunnolla. Vasta silloin opin, että luottamus yleensä synnyttää luottamusta.
Moni on mielensä vankilassa mielellään. Puhumiseen tarvitaan kuulija.
Jotkut ovat miimikoita...
Sen tiedän että jos tiedän jonkun lärpättävän Tietona Jormakyllikin asiat niin kohta tulee omatkin asiat jollain tavalla vastaan.
Vituttaa tollanen.
Mieluummin kirjoittelen.
On. Eksän kanssa voi puhua ihan mistä tahansa, kun opittiin tuntemaan toisemme liiankin läpikotaisin. Siis likaisimmatkin salaisuudet tuli julki. Lopulta liika avoimuus rikkoi suhteemme, mutta ystävyys on jäänyt. Ja siis todellakin voi kertoa kai-ken. Molemmat ymmärretään ihmismielen kammottavampiakin puolia niin ei järkytytä mistään. Ei missään nimessä hyväksytä, mutta ymmärretään.
Kyllähän ihmiset korvat höröllään kuuntelevat kaikki asiasi mutta voiko heihin luottaa? Oma ex-miesystäväkin lipsautteli aina viimeistään humalassa omia ja myös minun asioita muille. Olen oppinut, että isoimmat salaisuudet pidän vain omana tietonani.
Vierailija kirjoitti:
On myös asioita, joita muut eivät kykene ymmärtämää, jos eivät ikinä ole kokeneet vastaavaa. Niistä puhumalla vain pahimmillaan asettaa itsensä asemaan, jossa tulee väheksytyksi, loukatuksi ja jopa pilkatuksi. Kaikki eivät kykene ymmärtämään eivätkä kokoemaan empatiaa. Ja jotkut puhuvat ne asiat sitten eteenpäin juoruina ja vääristeltyinä.
Olen ihan samaa mieltä. Muutaman ikävän kokemuksen jälkeen en kykene enää luottamaan ihmisiin. Hirveän moni juoruaa ja vielä vääristelee kuulemaansa.
Elämä on opettanut, että keneenkään ei voi luottaa. Ei ole koskaan ollut ystävää, joka olisi pitänyt minun salaisuuksia omana tietonaan. Toisaalta kun tämä on paljastunut, niin itsekin olen kertonut heidän asiansa eteenpäin. Omille vanhemmille ja puolisolle voin puhua lähes kaikesta, mutta en aivan kaikesta.